Lue keskustelun säännöt.
Miksi se on niin tärkeää, että lapsella on ohjattu harrastus ja että lapsi kyyditetään sinne autolla vaikka matka olisi lyhytkin?
11.06.2026 |
Vanhemmat tekevät isoja uhrauksia jotta olisi varaa maksaa siitä, että lapsi voi harrastaa seuratoiminnan puitteissa. Omatoiminen harrastaminen ei käy, vaan harrastukseksi lasketaan vain sellainen toiminta missä on valmentaja tai opettaja mukana.
Melkein aina lapset myös kyyditetään harrastuspaikalle autolla, vaikka matka olisi niin lyhyt että lapsi voisi itse pyöräillä sinne tai mennä joukkoliikenteellä. Vanhemmat uhraavat usein merkittävän osan omasta vapaa-ajastaan näihin kyydityksiin. Joihinkin perheisiin jopa hankitaan toinen auto vain jotta kyyditykset saataisiin onnistumaan.
Kommentit (119)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No meillä ei ainakaan joukkoliikenne kulje urheilikentälle tai hevostallille.
Vähän sama homma täällä, julkiset kulkee kyllä mutta matka-aika on kolminkertainen siihen verrattuna, että mennään autolla. Ja ikävä olisi laittaa 10v ikäistä tuonne metroon klo 21 illalla kun treenit loppuu.
Klo 21 what??
Missä vaiheessa 10-vuotias rentoutuu ja leikkii pihapiirissä tai kotona? Osallistuu tavallisiin kodin puuhiin, juttelee vanhempien kanssa, lukee, piirtelee, nikkaroi tms?
Iltapesut ja iltapala. Nukkumaan. Yöunta tarpeeksi.
Veikkaisin, että siinä koulun ja treenien välissä on aikaa tuolle kaikelle. Omalla lapsella oli tuon ikäisenä treenit 14-16. Ja sen jälkeen olikin sitten aikaa kaikelle tuolle. Nykyisin treenit ovat myöhään, mutta sitten myös koulun ja treenien väliin jää aikaa, jolloin voi tehdä läksyt ja ottaa rennosti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nyt kuulostaa vähän katkeralta. Voisimmeko vain normalisoida sen, että ihmiset ja perheet toimivat kukin tavallaan. Toiset maksavat ja kyyditsevät, toiset eivät. Useimmat ehkä keikkuvat siinä jossain välillä. Ei se tarkoita, että mikään tapa olisi toista huonompi tai ylevämpi. Pääasia että ollaan yleensä ottaen kivoja, reiluja ja läsnä.
Kyllä autolla ajaminen alle viiden kilometrin matkoilla hyvällä säällä on perusterveille ihmisille selvästi huonompi vaihtoehto kuin pyöräily. Kiva, reilu ja läsnä voi tietenkin olla molemmilla tavoilla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No meillä ei ainakaan joukkoliikenne kulje urheilikentälle tai hevostallille.
Vähän sama homma täällä, julkiset kulkee kyllä mutta matka-aika on kolminkertainen siihen verrattuna, että mennään autolla. Ja ikävä olisi laittaa 10v ikäistä tuonne metroon klo 21 illalla kun treenit loppuu.
Mun mielestäni kymmenvuotiaan ylipäätään ei pitäisi harrastaa klo 21 saakka arki-iltoina.
Se on ainakin meillä tärkeää, koska ne lapset tykkäävät niistä harrastuksista. Meidän kahdella muksulla ne on golf, uinti, yleisurheilu ja jalkapallo.
Kyllä, menee aikaa iltaisin kuskata. Haittaako? Ei haittaa. Kaksi vanhempaa, kaksi autoa, kahdet treenit. Ei ongelmaa. Molemmat vanhemmat käyttävät myös sen treeniajan hyödyksi omiin treeneihin samassa paikassa, vuorovedoin.
Välistä sitten käydään koko perheellä esim. pelaamassa golf-kierros viikonloppuisin. Pirun hauskaa.
Miksei mennä julkisilla? Koska ei yhtälö ei toimisi. Eikä ole tarvetta moiseen.
Oliko muita ihmetyksen aiheita vielä muiden arkea koskien?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No meillä ei ainakaan joukkoliikenne kulje urheilikentälle tai hevostallille.
Vähän sama homma täällä, julkiset kulkee kyllä mutta matka-aika on kolminkertainen siihen verrattuna, että mennään autolla. Ja ikävä olisi laittaa 10v ikäistä tuonne metroon klo 21 illalla kun treenit loppuu.
Mun mielestäni kymmenvuotiaan ylipäätään ei pitäisi harrastaa klo 21 saakka arki-iltoina.
Mun mielestä sä olet väärässä. Sellaista se on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikähän tällä ap:lla on?
Mun lapsuudessani meillä ei edes ollut autoa, mitään maksullista ei harrastettu.
Ei se mua mitenkään jalostanut.
Vierailija kirjoitti:
Oman kokemukseni mukaan nämä eivät ole vaihtoehtoisia, ohjattu harrastus vs itsenäisesti leikkiminen ja harrastaminen, vaan ohjatuissa harrastuksissa käyvät leikkivät ja harrastavat omatoimisesti vähintään yhtä paljon. Lapset on energisiä, sosiaalisia ja idearikkaita useimmiten. Koulun jälkeen ehtii hyvin käyttää pari tuntia ohjattuun harrastukseen ja pari tuntia muuhun mukavaan.
Autolla kuskaaminen taas usein johtuu perheen tiiviistä aikatauluista, harrastavassa perheessä kaikki harrastaa, ei vaan se yksi lapsi, jota juuri sillä hetkellä kuljetetaan. Asun Helsingin kantakaupungin alueella, niin täällä toki näkee paljon alakouluikäisiä liikkumassa itsenäisesti, vanhempia ja lapsia kävelemässä ja pyöräilemässä, talvella pulkan kanssa, ja tietysti paljon julkisen liikenteen käyttäjiä, mutta kun etäisyys kasvaa useampaan kilometriin ja julkiset eivät kuljeta yhdellä välineellä kätevästi, niin arjessa on pakko hakea myös helppoutta, että aikataulujen palapeli saadaan kasaan.
Mun kokemukseni on ihan päinvastainen. Ne lapset, joita on kuljetettu harrastuksesta toiseen pienestä pitäen, eivät ole osanneet yhtään leikkiä vapaata leikkiä. Mielikuvitus on ollut täysin nolla. En sitten tiedä, mikä on syy, mikä seuraus, mikä vanhempien aiheuttamaa ja mikä geneettistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt kuulostaa vähän katkeralta. Voisimmeko vain normalisoida sen, että ihmiset ja perheet toimivat kukin tavallaan. Toiset maksavat ja kyyditsevät, toiset eivät. Useimmat ehkä keikkuvat siinä jossain välillä. Ei se tarkoita, että mikään tapa olisi toista huonompi tai ylevämpi. Pääasia että ollaan yleensä ottaen kivoja, reiluja ja läsnä.
Kyllä autolla ajaminen alle viiden kilometrin matkoilla hyvällä säällä on perusterveille ihmisille selvästi huonompi vaihtoehto kuin pyöräily. Kiva, reilu ja läsnä voi tietenkin olla molemmilla tavoilla.
Mikä ongelma? Itse ajan autolla kaikki ajot, kuten 2km päähän kauppaan.
Fillaria en viitsi edes tallista ottaa alle 50km matkoille. Sekin on sellainen nopean tempolenkin matka. Peruskestävyyttä ajetaan viikonloppuaamuisin ja matkat 100 - 150km.
Takaan, että omaan sinua paremman vo2-arvon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin? Monille lapsille tekisi hyvää se, että saavat onnistumisen tunteita ja kehuja muiltakin kuin vanhemmiltaan.
Koulu on ihan riittävä tuota varten. Ei lapsi tarvitse enää mitään "iltakoulua".
Onnistumisentunne tulisi saada monesta eri lähteestä. Jos koulunkäynti alkaakin sakkaamaan niin on se harrastus, jossa sitä saa. Niille kympin tytöillekkin tekee hyvää tehdä välillä muutakin kuin istua nenä kirjassa.
Huonoksi on mennyt jos tekeminen ja onnistuminen ei koskaan voi lähteä itsestä vaan siihen tarvitaan aina joko koulun opettaja tai harrastuksen opettaja.
Itsestähän se onnistuminen lähtee, mutta aikuinen on siinä tukemassa suoritusta ja kannustamassa. Harva lapsi on niin itseohjautuva, että osaisi asettaa itselleen tarpeeksi vaativia tavoitteita ja päästä niihin. Voihan sitä höntsäfutista pelata vaikka kymmenen vuotta, mutta kyllä se jossain vaiheessa alkaa kismittämään kun muut pelaajat ovat paljon parempia kuin itse.
Mikä on tarpeeksi vaativa tavoite harrastuksessa? Harrastus noin lähtökohtaisesti on tarkoitettu rentoutumiseen, vastapainoksi koululle, joka on lapsen varsinainen duuni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oman kokemukseni mukaan nämä eivät ole vaihtoehtoisia, ohjattu harrastus vs itsenäisesti leikkiminen ja harrastaminen, vaan ohjatuissa harrastuksissa käyvät leikkivät ja harrastavat omatoimisesti vähintään yhtä paljon. Lapset on energisiä, sosiaalisia ja idearikkaita useimmiten. Koulun jälkeen ehtii hyvin käyttää pari tuntia ohjattuun harrastukseen ja pari tuntia muuhun mukavaan.
Autolla kuskaaminen taas usein johtuu perheen tiiviistä aikatauluista, harrastavassa perheessä kaikki harrastaa, ei vaan se yksi lapsi, jota juuri sillä hetkellä kuljetetaan. Asun Helsingin kantakaupungin alueella, niin täällä toki näkee paljon alakouluikäisiä liikkumassa itsenäisesti, vanhempia ja lapsia kävelemässä ja pyöräilemässä, talvella pulkan kanssa, ja tietysti paljon julkisen liikenteen käyttäjiä, mutta kun etäisyys kasvaa useampaan kilometriin ja julkiset eivät kuljeta yhdellä välineellä kätevästi, niin arjessa on pakko hakea myös helppoutta, että aikataulujen palapeli saadaan kasaan.
Mun kokemukseni on ihan päinvastainen. Ne lapset, joita on kuljetettu harrastuksesta toiseen pienestä pitäen, eivät ole osanneet yhtään leikkiä vapaata leikkiä. Mielikuvitus on ollut täysin nolla. En sitten tiedä, mikä on syy, mikä seuraus, mikä vanhempien aiheuttamaa ja mikä geneettistä.
Ja sitä vapaata leikkiä tarvitaan...mihin?
Määrätietoista tekemistä ja kurinalaisuutta tehdä, kun ei aina jaksaisi, taas tarvitaan läpi koko elämän.
Lapsilla viimeistään se mitataan korkeakoulujen pääsykokeissa ja sen jälkeen ajallaan valmistumisesta. Siitä sitten aukeaa se suurin osa elämästä. Eikä tässä osuudessa "leikitä" - ainakaan ilman pääomia, jotka vaativat edellämainittuja asioita.
Struktuurinen harrastaminen on erittäin hyvä asia lapsille ja nuorille.
Ei mulla ainakaan mitään ohjattua harrastusta olut. Ihan itse mentiin ovesta ulos ja leikkimään. Pitääkö nykylasten puolesta leikitkin keksiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Alakoululaistenkin harrastukset ovat kovin myöhään unentarpeeseen suhteutettuna. Kyyditsemällä sain lapselle juuri ja juuri sopivat yöunet. Jos unet olisivat liian lyhyet, lapsi kärsisi siitä ja takuulla tulisi paheksuntaakin.
Kumpi noin ylipäätään on tärkeämpi alakoululaiselle: uni vai myöhäisiltaan sijoittuva harrastus? Luulen, että asiantuntijat suosittelisivat unta.
Vierailija kirjoitti:
Siksi koska lapsestani ei tule öisillä kujilla maleksivaa lapasta.
Lapsella on tavoitteet ja taito joita voi hyödyntää aikuisena. Kuskaan lapseni joka päivä kouluun, koulun portti menee kiinni ja lapsi pääsee koulusta kun opettaja luovuttaa lapsen minulle.
Lapsi näkee minut kun hän ratsastaa, tai voimistelee tai luistelee. Hän tietää että vanhemmat ovat tukemassa häntä. Häntä kannustetaan.
Minä löysin aikanaan itse itselleni ilmaiskerhot jonne itseni kuskasin. Kuskasin itseni kouluun ekoilta luokilta lähtien. Minulla ei ollut tavoitteita, järjestystä eikä rutiineita. Lintsasin maksimin koulusta sain vitosia,paljon. Lähdin siskoni kanssa itsenäisti aamulla kouluun ja tulin tyhjään kotiin.
Minusta tuli luuseri. En saavuttanut mitään enkä pysty pitämään päätäni kasassa. Löysin viime hetkillä itselleni miehen, joka maksaa lapseni ja minun elämän. Onko elämäni helppoa, ei. Koska sellainen mies ei tule yksin.
Harmittaako, kyllä. Uskon, että jos edes yksi ihminen olisi välittänyt ja tukenut minua olisin voinut olla mitä vain. Mutta sellaisia ihmeitä on vain hollywood leffoissa.
Lapsesi ja sinä olette janan ääripäissä. Helppoa ei ollut sinulla, eikä helppoa ole hänelläkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin? Monille lapsille tekisi hyvää se, että saavat onnistumisen tunteita ja kehuja muiltakin kuin vanhemmiltaan.
Koulu on ihan riittävä tuota varten. Ei lapsi tarvitse enää mitään "iltakoulua".
Onnistumisentunne tulisi saada monesta eri lähteestä. Jos koulunkäynti alkaakin sakkaamaan niin on se harrastus, jossa sitä saa. Niille kympin tytöillekkin tekee hyvää tehdä välillä muutakin kuin istua nenä kirjassa.
Huonoksi on mennyt jos tekeminen ja onnistuminen ei koskaan voi lähteä itsestä vaan siihen tarvitaan aina joko koulun opettaja tai harrastuksen opettaja.
Itsestähän se onnistuminen lähtee, mutta aikuinen on siinä tukemassa suoritusta ja kannustamassa. Harva lapsi on niin itseohjautuva, että osaisi asettaa itselleen tarpeeksi vaativia tavoitteita ja päästä niihin. Voihan sitä höntsäfutista pelata vaikka kymmenen vuotta, mutta kyllä se jossain vaiheessa alkaa kismittämään kun muut pelaajat ovat paljon parempia kuin itse.
Mikä on tarpeeksi vaativa tavoite harrastuksessa? Harrastus noin lähtökohtaisesti on tarkoitettu rentoutumiseen, vastapainoksi koululle, joka on lapsen varsinainen duuni.
Olen eri mieltä. Olen itse urheillut "tavoitteellisesti" penskasta asti. Omalla kohdalla se riitti jalkapallossa sm-tasolle asti. Sitten opiskelu vei niin suuren osan ajasta, ettei siinä kohdin jo oikeastaan ammattimaista pelaamista voinut jatkaa. Oli pakko myös myöntää, etten tulisi sillä tiellä pääsemään oikeasti hyviin tienesteihin ja ammattilaisura kestäisi ehkä muutaman kauden.
Siitä eteenpäinkin kuitenkin kaikki harrastaminen on ollut tavoitteellista. En jaksaisi lähteä 4-5 kertaa viikossa treenaamaan rentoutuakseni. Minulla on kausittaiset tavoitteet, joihin tehdään suunnitelmat.
Samaa mallia on myös juniorin harrastukset. Samalla siinä oppii asettamaan tavoitteita ja ymmärtämään, että niiden eteen pitää tehdä paljon, välistä tylsääkin, työtä. Ihan sama oppi pätee koulussa. Sekä myöhemmin myös tietysti muussa elämässä.
Tokihan itse rentoudun siitä, että tiedän tekeväni "oikeita asioita", kun kehitystä tapahtuu. Se tuo merkitystä. Ajatus, että vain lahoaisin ja heikentyisin hissukseen kohti elämänloppua tuntuisi aika stressaavalta.
Vierailija kirjoitti:
Ei mulla ainakaan mitään ohjattua harrastusta olut. Ihan itse mentiin ovesta ulos ja leikkimään. Pitääkö nykylasten puolesta leikitkin keksiä.
Sinä et tainnutkaan olla kulmakunnan parhaimmistoa sitten oikein missään?
Et myöskään kaivannut sitä sosiaalista piiriä, minkä harrastuksista saa. Omalla kohdalla ne junnuvuosien pelikaverit ovat osa kavereita vielä näin nelikymppisenäkin. Treenit, pelit, leriti, peli- ja turnausmatkat... Kyllä näiden kavereiden kanssa on edelleen paljon enemmän muisteltavaa kuin niiden kavereiden, jotka tunsin jo silloin vain koulusta ja vapaa-ajan pihalla pyörimisistä.
Tuo harrastusporukka on myös sen kaveriporukan ydin, kenen kanssa nykyäänkin käydään harrastusreissuissa ulkomailla vähintään reissu vuoteen. Muiden kanssa yhteydenpito on jäänyt, koska heidän kanssaan ainoa yhteinen nimittäjä oli "hengailu" ja myöhemmin nuoruusvuosien dokailut etc. Ne ei enää kiinnosta sellaisenaan.
Voin vastata vain omasta puolestani, mutta ainakin meidän lapsella on pakko olla harrastuksia, koska muuten puhelimen tuijottamisesta tulisi vieläkin enemmän vääntöä. Se vaan on niin koukuttava.
Varmaan sellaiset lapset jotka koulun jälkeen lähtevät omatoimisesti potkimaan palloa pihalle pärjäävät ilman ohjattua toimintaa, mutta meidän ei ole sellainen. Teen töitä kotona erillisessä piharakennuksessa, ja jos ei ole harrastuspäivä, joudun iltapäivisin monta kertaa käskemään ja maanittelemaan että nyt puhelin pois ja keksit jotain järkevämpää tekemistä. Vaikka olisi kaveri kylässä voivat istua sohvalla tuijottamassa omia puhelimiaan. Lapsi jo 14 v. mutta koko kouluajan ollut sama juttu.
Siksi lapsella on 2 mieleistä liikuntaharrastusta, toinen kerran ja toinen 2 kertaa viikossa. Ainakin nämä iltapäivät saan olla nalkuttamatta puhelimesta.
Joudutaan kuskaamaan, koska molempiin harrastuksiin yli 10 km matka, mutta yleensä käydään sillä aikaa itse lenkillä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei mulla ainakaan mitään ohjattua harrastusta olut. Ihan itse mentiin ovesta ulos ja leikkimään. Pitääkö nykylasten puolesta leikitkin keksiä.
Sinä et tainnutkaan olla kulmakunnan parhaimmistoa sitten oikein missään?
Et myöskään kaivannut sitä sosiaalista piiriä, minkä harrastuksista saa. Omalla kohdalla ne junnuvuosien pelikaverit ovat osa kavereita vielä näin nelikymppisenäkin. Treenit, pelit, leriti, peli- ja turnausmatkat... Kyllä näiden kavereiden kanssa on edelleen paljon enemmän muisteltavaa kuin niiden kavereiden, jotka tunsin jo silloin vain koulusta ja vapaa-ajan pihalla pyörimisistä.
Tuo harrastusporukka on myös sen kaveriporukan ydin, kenen kanssa nykyäänkin käydään harrastusreissuissa ulkomailla vähintään reissu vuoteen. Muiden kanssa yhteydenpito on jäänyt, koska heidän kanssaan ainoa yhteinen nimittäjä oli "hengailu" ja myöhemmin nuoruusvuosien dokailut etc. Ne ei enää kiinnosta sellaisenaan.
Tämä ihminen on luultavasti yksiössä asuva työtön, jonka kuvittelee pärjäävänsä kuitenkin.
Onhan se palsaileva, hengittävä ja kakkaava ihminen. Siinä omassa ympäristössä ei ymmärrä, että sillä välin kun itse meni pihalle leikkimään muut menivät harrastamaan ja saivat mitalleita. He valmentavat myöhemmin hyvällä palkalla muita työn ohessa. He opiskelevat tehokkaammin. Saavat paremmin töitä. Heillä on laajempi ystäväpiiri. He ovat kaikessa paremmin menestyneitä. Itsevarmempia.
Minä tiedän, koska seurasin sivusta samalla kun leikin pihalla. Minusta ei tullut mitään. En ikinä oppinut edes asettamaan tavoitteita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun vanhemmat osti mökin 35 v sitten pienestä pitäjästä.
Bussi kulki 2 x päivässä, koulupäivinä, aamulla ja ip.
Kun koulut kesällä loppuu ja elokuussa alkaa, välillä ei kulje yhtään bussia.
Hankala siellä on kulkea kenenkään minnekään ilman autoa
3-4 kilometrin matka on vielä aivan täysin pyöräiltävissä.
Jääkiekko-/ringettelaukun kanssa?
Mä välillä tein niin, että aamulla töihin mennessä vein lapsen harrastustavarat harrastuspaikalle, ja lapsi sitten pyöräili itsenäisesti harrastukseen. Ei sovi kaikille tietenkään, mutta joillekin kuitenkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä, miksi lasten olisi pakko leikkiä pihapiirissä - tai mennä harrastuksiin. Jotkut pelaavat ystävien kanssa ulkona, jotkut harjoittelevat ohjatusti ja näkevät samaan aikaan kavereita. Molemmat ovat mielestäni ihan hyvä vaihtoehto. Ja jokainen menee sillä kulkuvälineellä, minkä parhaaksi näkee. Ei tarvise puuttua toisten elämään niin paljon.
Sitä paitsi ei niitä harrastuksia joka päivä ole. Niitä ennen ja vapaapäivinä voi sitten viettää muuta aikaa.
Ongelma tässä ajatusmaailmassa on se, että vain kolmannes lapsista ja nuorista saa tarpeellisen määrän liiketta nykyisin. Ja tämä näkyy - huomattava osa lapsista on lihavia jos päiväkoti-iässä puhumattakaan kouluiästä. Ilmiö on käsittämätön. En voi itse käsittää miksi vanhemmat antavat lapsen syödä niin paljon yli tarpeen ja liikkua niin vähän.
Mutta, sellaista se nykyisin on. Vanhemmat uskovat että lapsi tietää itse parhaiten mitä haluaa ja tarvitsee, vaikka tällainen uskomus on järjetön.
Lasten ylipaino liittyy paljolti hyötyliikunnan vähentymiseen. Kouluverkosto on harventunut, joten kouluun mennään taksilla, ja sitten vielä illalla vanhemmat mahdollisesti kuskaavat autolla harrastukseen. Kohonneet harrastusmaksut, harrastuksien tavoitteellistuminen ja pitkät kisamatkat johtavat siihen, että yhä harvemmalla ei ole varaa harrastaa, tai sitten se harrastus pahimmillaan tarkoittaa päivän istumista autossa ja vaihtopenkillä.
Oma lapseni toivoi synttärilahjaksi aktiivisuusranneketta, kun sellainen oli muotia muutama vuosi sitten. Totuus paljastui: hän otti leikkipuistossa kaverin kanssa enemmän askelia kuin ohjatussa futistreenissä samassa ajassa.
Vielä parempaa tekisi sellainen kokemus, että osaa ja pärjää itsekseen, pyörällä tai bussilla liikkuen. Iästä riippuen tietenkin. Mutta kehujen puute ei ole yleinen lasten ongelma tänä päivänä, pikemminkin autonomian puute.