Tunnistatko tätä ilmiötä: et ole varma tapahtuiko jotakin

Voi olla ihan ilkeyttä vaan. Kaikki ei myöskään osaa olla luontevasti puolison ja lastenkaan kanssa. Jotkut kumminkin harrastaa sellaista veivaamista, että jos sanot eipäs minä sanon juupas ja päin vastoin. Voi vielä olla tekotunnekin mukana. Se on olevinaan sitä kommunikaatiota. 

Vierailija kirjoitti:

yhdellä tuntemallani henkilöllä oli skitosofrenian ensioireina sellaiset, että oli näkevinään jotain arkisia esineitä milloin missäkin, vaikka keittiön pöydällä teepannun, vaikkei siellä ollut mitään. Tai jäniksen pihalla syömässä, vaikkei siellä ollut jänistä. Hänen mielestään muut kiusoittelivat häntä väittämällä ettei mitään sellaista ollut. Muutamaa vuotta myöhemmin sitten sairaus puhkesi täydellä voimalla ja harhanäyistä tuli pahempia. 

 

En nyt väitä, että ap:lla olisi tällaista tulossa, mutta mieli on siitä jännä, että se tekee kepposia ja virhetulkintoja miilloin mistäkin ja syy siihen voi olla vaikka missä/mitä. Kysehän voi olla tuollaisesta viattomastakin jutusta ja se voi syntyä vaikka lievästä aivoverenkierron häiriöstä, tai vain huolimattomasti tehdystä havainnosta. Ehkä sitä voi treenata vaikka opettelemalla katsomaa kaksi kertaa. 

 

Olen huomannut tällä palstalla ollessani, että monesit ihmiset (tai ihminen: en toki voi tietää onko saman ilmiön takana vain yksi ihminen tai useampi) tekevät tosi outoja tukintoja toisten teksteistä ja lisäilevät sinne asioita, joita ei ollut. Se on ymmärretäävä ja varmaan jokainen siihen joskus syyllistyy, mutta ongelmahan siitä tulee sitten, jos alkaa väittelemään toisen kanssa omasta tulkinnastaan ja väittää toisen sanoneen x, vaikka se toinen todisteusti sanoi y. 

Tämä menee todella sivuun. Ei ole kyse skitsofreniasta. Yritän kuvata lapsuudenperheen jyräävää kohtelua, jossa on jäänyt sisäinen epävarmuus. Aloituksessa taisin mainita, että olen pääsemässä tästä yli, kun olen jättänyt nuo jyräävät ihmiset elämästäni, mutta jos taas kohtaisin jyräävän ihmisen, olisin välittömästi valmis epäilemään omia havaintojani.

Näyttää, ettei ole sattunut kohdille ihmistä, joka tunnistaisi tämän kuvaamani asian, joten ei taida ainakaan kovin yleinen ilmiö olla. Ap

Mulla on pari sellaista muistoa, jotka ei millään järjellä käy järkeen vaikka tuntuvat aidoilta. 

Ensimmäinen on, kun kylässä tarjottiin ruisleipäpala perunasalaatilla. Olin lapsi enkä tykännyt perunasalaatista. Olin kuitenkin hyvin kasvatettu, joten söin leivän. Ja tässä se muisto: leivän päällä oli ainakin 20-30 cm torni sitä perunasalaattia, vaikka ihan varmana ei ollut.

Toinen on vierailu mäkkärissä Tukholmassa. Lapsena tämäkin. Mäkkärissä oli paljon porukkaa, mutta muistossani siellä oli sitä väkeä niin paljon, että kiipeilivät toistensa yli ja toinen puoli ravintolasta oli vain valtava ihmismassa.

Minulla on samanlaista. Mutta muistini on oikeastikin huonontunut tultuani vanhemmaksi, joten tilanne toimii myös toisin päin. Kerran en ollut varma, olinko nähnyt yhden tietyn näytelmän teatterissa työkaverieni kanssa vai en. Muistikuva oli niin hämärä, että olisin yhtä hyvin voinut kuvitella sen. Mutta sitten työkaveri vuosien kälkeen kertoi että olimme olleet muiden kanssa sitä katsomassa. Hän muisti näytelmän hyvin tarkasti.

Lapsena oli taas niitä kokemuksia, että näin jotain mutta minua ei uskottu. Yksi sellainen tilanne oli, kun heräsin mummolassa maalla keskellä yötä ja näin taivaalla vilkkuvia valoja. Kun kerroin siitä aamulla, minulle sanottiin, että olin nähnyt unta. Kunnes isoisä kuuli kirkonkylällä, että yöllä oli näkynyt elosalamoita, joten todettiin, että olin sittenkin nähnyt oikeita valoja.

Mutta aikuisena on ollut monia tilanteita, jolloin en ole tiennyt, olenko nähnyt unta vai onko asia tapahtunut oikeasti.

Mulla on muutaman vuoden takaa tuollainen outo kokemus.

Olin mökillä ja mulla oli asiaa puolisolleni, joten huusin häntä kaiken lisäksi jollain vieraalla nimellä aika lujallakin äänellä. Heti sen jälkeen havahduin että ympärilläni kukaan ei reagoinut mitenkään. Ikään kuin en olisi koskaan edes huutanut. Ja mieleen nousi outo kokemus siitä, että huuto oli tapahtunut vain pääni sisällä. Kuin olisin nukahtanut pariksi sekunniksi ja huutanut unissani tai jossain toisessa todellisuudessa.

Muistan vieläkin kuinka outo olo tuon jälkeen oli. Tapahtuiko sitä oikeasti vai ei? Ilmeisesti ei tapahtunut, mutta muistijälki omassa päässäni oli ihan realistisen selkeä. Mikähän selitys tällaiselle löytyy?

Mä ymmärrän mitä AP hakee. On lapsena jyrätty niin, että ei voi luottaa enää edes omiin aisteihinsa. Jos vaikka on ollut lapsena nälkä, on huudettu niin kauan että ei sinulla mikään nälkä voi olla, että on alkanut uskomaan muita. Siinä menee lapsi lopulta sekaisin, että mikä on totta ja mikä ei. Jos myöhemmin kohtaa vastaavan jyrän, alkaa epäillä itseään. 

Isäni on tuollainen ärsyttävä vänkääjä jonka mielestä toisten jutut on aina väärin ja hän itse tietää kaikki parhaiten. Ai muka punaisen auton näit, no ei varmasti ollut vaan sininen. Kyllä minä siniset autot tiedän!