Miksi toiset ihmiset selviytyvät vastoinkäymisistä paremmin kuin toiset?

Kirjoitin tuonne Terapia  Suomessa  26. 4 klo  13. 52. Olisi sen kai saanaurt jotenkin tännekkin liitettyä   Kantsii käydä lukemassa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo, veteraanit onkin oikein hyvä esimerkki, päihde- ja mielenterveyden ongelmia. Toki näistä ei silloin puhuttu, koska varsinkin mielenterveyden ongelmat olivat siihen aikaan erittäin merkittävä tabu. Oli niitä jotka vielä vuosikymmenten jälkeen kärsivät sodan aikaisista traumoista ja uniongelmista, heräsivät hikisenä painajaisiinsa tai olivat vainoharhaisia. Päihdeongelmaa taas usein ei yksinkertaisesti vaan ehkä osattu tunnistaa, ajateltiin sen olevan ihan vaan normaalia elämää.

Kyllä tiedettiin mitä sota oli aiheuttanut. Se nyt vain oli niin että pakko oli jokaisen selviytyä jollain lailla, rakentaa isänmaata ja kasvattaa perhettä. Ei ollut vaihtoehtoja, eikä varaa ammattiauttajiin, ongelmat kyllä tiedettiin. Erinomainen esimerkki resilienssistä.  Minusta tuo yllä oleva on ymmärtämättömän asiaton kommentti. Resilienssiä varsinkin silloin piti olla, ja isänmaan rakentaminen uudelleen on aina ehdottomasti parempi vaihtoehto kuin sota, joka traumatisoi isänmaan puolustajia.

Se että sodan jälkeen tehtiin työtä ja perustettiin perhe, ja samalla kärsittiin päihde- ja mielenterveysongelmista, kohdeltiin puolisoa ja lapsia huonosti ja samalla siirrettiin omat traumat seuraavalle sukupolvelle, ei ole resilienssiä. Tietenkään kaikilla sodan kokeneilla ei tällaista ollut, mutta monella. Vaikka sotasukupolvet korostuu ihan selkeästi tilastoissa, niin tapausten todellista määrää on vaikeaa arvioida, koska tuohon aikaan kaikesta tällaisesta ei vaan puhuttu, varsinkaan perheen ulkopuolisille. Hyvin vähän on puhuttu myös heistä jotka eivät kestäneet sotaa, monen sodan vuoksi itsemurhan tehneen tapaus kirjattiin ihan toiseksi kuolinsyyksi, haluttiin suojella kuolleen mainetta ja omaisia. Myös oma isopappani teki itsemurhan sodan aikana, hän ei kuollut sodassa, kuten jotkut sukulaiset sanoivat.

En siis lähtisi näillä meriiteillä ihannoimaan sodan kokeneita sukupolvia resilienssin suhteen.

Vierailija kirjoitti:

Toiset selvisi tsunamista mutta toiset ei, vahvuus sen ratkaisi ja elämänhalu taistella omasta elämästä. Vahvat selvisivät mutta muut eivät.

Eipä sillä ollut mitään tekemistä vahvuuden tai elämänhalun kanssa, vaan kaikki riippui ihan siitä missä sattui olemaan ja mitä just omalle kohdalle sattui tulemaan eteen. Monista perheistä pelastui vain lapsi, tuskinpa ne lapset olivat sen vahvempia kuin aikuiset vanhempansa, toki monia heistä varmasti autettiinkin. Itsekin pelastuin ihan vaan sattumien ja hyvän onnen kautta, vaikka olin hyökyaallon tullessa hotellin rannan alueella. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo, veteraanit onkin oikein hyvä esimerkki, päihde- ja mielenterveyden ongelmia. Toki näistä ei silloin puhuttu, koska varsinkin mielenterveyden ongelmat olivat siihen aikaan erittäin merkittävä tabu. Oli niitä jotka vielä vuosikymmenten jälkeen kärsivät sodan aikaisista traumoista ja uniongelmista, heräsivät hikisenä painajaisiinsa tai olivat vainoharhaisia. Päihdeongelmaa taas usein ei yksinkertaisesti vaan ehkä osattu tunnistaa, ajateltiin sen olevan ihan vaan normaalia elämää.

Kyllä tiedettiin mitä sota oli aiheuttanut. Se nyt vain oli niin että pakko oli jokaisen selviytyä jollain lailla, rakentaa isänmaata ja kasvattaa perhettä. Ei ollut vaihtoehtoja, eikä varaa ammattiauttajiin, ongelmat kyllä tiedettiin. Erinomainen esimerkki resilienssistä.  Minusta tuo yllä oleva on ymmärtämättömän asiaton kommentti. Resilienssiä varsinkin silloin piti olla, ja isänmaan rakentaminen uudelleen on aina ehdottomasti parempi vaihtoehto kuin sota, joka traumatisoi isänmaan puolustajia.

Se että sodan jälkeen tehtiin työtä ja perustettiin perhe, ja samalla kärsittiin päihde- ja mielenterveysongelmista, kohdeltiin puolisoa ja lapsia huonosti ja samalla siirrettiin omat traumat seuraavalle sukupolvelle, ei ole resilienssiä. Tietenkään kaikilla sodan kokeneilla ei tällaista ollut, mutta monella. Vaikka sotasukupolvet korostuu ihan selkeästi tilastoissa, niin tapausten todellista määrää on vaikeaa arvioida, koska tuohon aikaan kaikesta tällaisesta ei vaan puhuttu, varsinkaan perheen ulkopuolisille. Hyvin vähän on puhuttu myös heistä jotka eivät kestäneet sotaa, monen sodan vuoksi itsemurhan tehneen tapaus kirjattiin ihan toiseksi kuolinsyyksi, haluttiin suojella kuolleen mainetta ja omaisia. Myös oma isopappani teki itsemurhan sodan aikana, hän ei kuollut sodassa, kuten jotkut sukulaiset sanoivat.

En siis lähtisi näillä meriiteillä ihannoimaan sodan kokeneita sukupolvia resilienssin suhteen.

Hyvä kommentti ja samat ajatukset tuli noista emerituksen puheista. Oon kuullut useammasta papasta, jota perheenjäsenet juoksivat kauhuissaan metsään piiloon kun perheen isä jahtasi heitä aseella ptsd-traumoissaan. Tämä ei ole resilienssiä vaikka se perhe ja työ löytyikin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut vaan on vahvempia, menetin lapsena mun vanhemmat onnettomuudessa ja jäin yksin. Siitä huolimatta opiskelin ammatin ja omistan oman auton+asunnon yms. Kaveripiirissä ärsyttää ihmiset jotka ei ole kokeneet mitään pahaa elämässään ja jotka aikuisena reagoi voimakkaasti kun heidän isovanhemmat kuolee tai tulee ero suhteesta. Vastoinkäymiset vahvistaa.

Miksi yrität nostaa omat kokemuksesi ja taustasi toisten yläpuolelle ja vähätellä toisten kokemuksia? Sinulla vaikuttaa muutenkin olevan aika yksioikoinen kuva elämästä, ensinnäkään et voi sanoa toisten puolesta, ettei nämä olisi kokeneet mitään pahaa elämässään, koska et voi tietää.

Voin tietää kun ei ole. Kavereistä yksi itki isovanhempansa kuolemaa koska se oli varmasti eka hänen koskaan kohtaama vaikeus. Mun vanhemmat kuolivat kun olin ala asteella joten tiedän mitä oikeat vastoinkäymiset on. Kaikki eivät edes kunnioita omia vanhempiaan vaan eivät halua olla tekemisissä jonkun lapsuudessa sattuneen riidan takia. Se tuntuu pahalta koska heillä olisi mahdollisuus mitä mulla ja muilla vanhemmat menettäneillä ei ole.

Tosi kovaa projisointia havaittavissa tästä. Sun traumat ei oo samoja kuin muiden ihmisten traumat tai vastoinkäymiset, eikä sun vastoinkäymiset vähennä toisten kokemaa kärsimystä omassa elämässään. Kaikki kärsimys on kärsimystä, se kannattaa opetella, on avain empatiaan. 

Vierailija kirjoitti:

"Auta miestä mäessä. Älä mäen alla". Niin monta erinomaista kansanviisautta sananlaskuissa. 

kok käsittänyt asian päinvastoin-tai ei tunne sanontaa?

tai vielä todennäköisempi: ei tunne.

Vierailija kirjoitti:

Joillekin osuu kohdalle oikein kunnon narsistilauma kiusaamaan. Niillä tyydytys tulee muiden tuhoamisesta. Kannattaa katsoa Riiko Sakkista Ruudusta millaista elämä olisi. 

Tää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo, veteraanit onkin oikein hyvä esimerkki, päihde- ja mielenterveyden ongelmia. Toki näistä ei silloin puhuttu, koska varsinkin mielenterveyden ongelmat olivat siihen aikaan erittäin merkittävä tabu. Oli niitä jotka vielä vuosikymmenten jälkeen kärsivät sodan aikaisista traumoista ja uniongelmista, heräsivät hikisenä painajaisiinsa tai olivat vainoharhaisia. Päihdeongelmaa taas usein ei yksinkertaisesti vaan ehkä osattu tunnistaa, ajateltiin sen olevan ihan vaan normaalia elämää.

Kyllä tiedettiin mitä sota oli aiheuttanut. Se nyt vain oli niin että pakko oli jokaisen selviytyä jollain lailla, rakentaa isänmaata ja kasvattaa perhettä. Ei ollut vaihtoehtoja, eikä varaa ammattiauttajiin, ongelmat kyllä tiedettiin. Erinomainen esimerkki resilienssistä.  Minusta tuo yllä oleva on ymmärtämättömän asiaton kommentti. Resilienssiä varsinkin silloin piti olla, ja isänmaan rakentaminen uudelleen on aina ehdottomasti parempi vaihtoehto kuin sota, joka traumatisoi isänmaan puolustajia.

Eiköhän ongelma ollut ihan se, että tuolloin sodan jälkeen yritettiin elää kuin sodan kokeneilla ei mitään traumoja tai mielenterveysingelmia olisikaan. Mielenterveyden haasteet oli tuohon aikaan niin suuri häpeä, ettei niistä sopinut puhua. Ajateltiin, että mielenterveysongelmat on yhtä kuin hulluus, mitä hoidettiin mielisairaaloissa. Harmi, koska varmasti jos yhteiskunnallinen asenne olisi ollut ymmärtäväisempi, olisi monen perheen elämä ollut parempaa.

Harrastavat peppuseksiä! 🥰

Resilienssikyky. Toisilla sitä on luonnostaan enemmän kuin toisilla, mutta resilienssikyky voi myös kehittyä elämän aikana paremmaksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsellä auttanut kyynisyys ja musta huumori pääsemään yli väkivaltaisista kokemuksista. Samoin se ajatus, että teen lopulta kuitenkin aina juuri niin kuin haluan. Kukaan ei pysty minua omistamaan, ei määräämään, eikä rajoittamaan. Usein sanktio toimii minuun juurikin käänteisesti, eli lisää käytöstä, josta rangaistaan. Että siinäpähän näätte! Tässä vielä vähän lisää!

Tuolla asenteella pääsee vankilaan ajan myötä...

Kaverin puolesta kerron... 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsuusperhe, kasvuolosuhteet, resilienssi, meillä on niin erilainen psyykkinen rakenne..

Se resilienssi tulee niistä lapsuuden kasvuolosuhteista ja ympäristöstä.

Niin tulee. Kun lapsena kärsii sopivasti, kestää paremmin vastoinkäymisiä aikuisenakin.

Psykon mielipide

Et näköjään tunne ihmispsykologiaa lainkaan. Kärsimys jalostaa niitä, joilla on hyviä geenejä. Jo stoalaiset aikoinaan tiesivät tietoisen kokemuksen kautta, että "mikä ei tapa, vahvistaa". Heikot toki sortuvat elon tiellä. Heikkous ja tyhmyys ovat pahuuden ilmenemismuotoja olleet aina. 

Tunnistan psykon

Helkutin keittiöpsyko siinäkin. Teillä hulluilla akoilla on p askat geenit ja sen vuoksi käytte itkemässä terapiassa isä sitä, äiti tätä. Te olette valehtelijoita pahimmasta päästä, koska kusetatte omaa itseänne. Myötähäpeää!

Kuten sanottua, psykon tunnistaa kyllä...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsellä auttanut kyynisyys ja musta huumori pääsemään yli väkivaltaisista kokemuksista. Samoin se ajatus, että teen lopulta kuitenkin aina juuri niin kuin haluan. Kukaan ei pysty minua omistamaan, ei määräämään, eikä rajoittamaan. Usein sanktio toimii minuun juurikin käänteisesti, eli lisää käytöstä, josta rangaistaan. Että siinäpähän näätte! Tässä vielä vähän lisää!

Tuolla asenteella pääsee vankilaan ajan myötä...

Kaverin puolesta kerron... 

Tai jää sosiaaliseksi hylkiöksi yksin, kun kukaan kaveri ei tuollaista pitkään siedä.

Vierailija kirjoitti:

Toiset selvisi tsunamista mutta toiset ei, vahvuus sen ratkaisi ja elämänhalu taistella omasta elämästä. Vahvat selvisivät mutta muut eivät.

Miksi sitten tsunamissa kuoli aikuisia miehiä mutta selvisi lapsia, pikkulapsiakin? Oliko ne lapset näitä aikuisia vahvempia, vai isompia, tai parempia selviytymiskyvyltään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toiset selvisi tsunamista mutta toiset ei, vahvuus sen ratkaisi ja elämänhalu taistella omasta elämästä. Vahvat selvisivät mutta muut eivät.

Miksi sitten tsunamissa kuoli aikuisia miehiä mutta selvisi lapsia, pikkulapsiakin? Oliko ne lapset näitä aikuisia vahvempia, vai isompia, tai parempia selviytymiskyvyltään?

Tuon alkuperäisen viestin kirjoittaja tuskin on tsunamia oikeasti kokenut, tai sitten hänelle on uskoteltu että selviytyminen olikin hänen omaa ansiotaan.

Vierailija kirjoitti:

Resilienssiä alettiin tutkia poliisien, sotilaiden yms.kestokyvyn suhteen. Se on kykyä ottaa asiat asioina, erottaa tarpeen mukaan tunteet toiminnasta ja käsitellä tunteet toiminnan jälkeen. Ja eteenpäin.

Yksi hyvä perusteellinen vastaus. 

- kyky ottaa asiat asioina (esim. säätila, työnhakijoiden määrä, oma ikä jne)

- kyky tarpeen mukaan (auto hukkumassa, laiva kaatumassa) erottaa tunteet toiminnasta

- kyky käsitellä tunteet (elvytin omaa äitiäni) vasta toiminnan jälkeen

Uskon, että se, että kykenee katsomaan myös omia virheitään peiliin, auttaa. Uskon myös, että turvallisuus - tietynlainen - lapsuudessa on tärkeää, mutta myös että sitä voi olla liikaa, jolloin kultalusikka suussa syntyminen (rakastavat empatiakykyiset vanhemmat jotka ottavat kaikessa huomioon tunteesi) vaikeuttaa hyvän resilienssin kasvua. Silloin pienetkin vastoinkäymiset koetaan vaikeina. 
Toisaalta tunteissa ei ole mitään vikaa, tunteiden kokeminen ja näyttäminen ja herkkyys on vahvuus. 
Mutta tuossa ääritilanteessa, vaikkapa lentokone tippumassa taivaalta ja exitit auki, pitää pystyä hyppäämään ja vetäisemään siitä laskuvarjon nyöristä. Tai miehen petettyä lähtemään suhteesta, vaikka sattuisi ja yksinolo pelottaisi. Kun tiedät, mikä sinulle (ja läheisillesi) on hyvästä, ymmärrät: juu tunnen näin mutta tuli leviää. Hänet on haettava. Kirkuminen vie aikaa ja hän voi kuolla. Vankilatyöntekijällä voi tulla vastaan tilanne, jossa joudut puolustamaan itseäsi. Tai vaikka opettajalla, kaupan kassalla jne. Haluaisin, että joku tutkisi tätä enemmän. Kiinnostaa!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Resilienssiä alettiin tutkia poliisien, sotilaiden yms.kestokyvyn suhteen. Se on kykyä ottaa asiat asioina, erottaa tarpeen mukaan tunteet toiminnasta ja käsitellä tunteet toiminnan jälkeen. Ja eteenpäin.

Yksi hyvä perusteellinen vastaus. 

- kyky ottaa asiat asioina (esim. säätila, työnhakijoiden määrä, oma ikä jne)

- kyky tarpeen mukaan (auto hukkumassa, laiva kaatumassa) erottaa tunteet toiminnasta

- kyky käsitellä tunteet (elvytin omaa äitiäni) vasta toiminnan jälkeen

 

Uskon, että se, että kykenee katsomaan myös omia virheitään peiliin, auttaa. Uskon myös, että turvallisuus - tietynlainen - lapsuudessa on tärkeää, mutta myös että sitä voi olla liikaa, jolloin kultalusikka suussa syntyminen (rakastavat empatiakykyiset vanhemmat jotka ottavat kaikessa huomioon tunteesi) vaikeuttaa hyvän resilienssin kasvua. Silloin pienetkin vastoinkäymiset koetaan vaikeina. 
Toisaalta tunteissa ei ole mitään vikaa, tunteiden kokeminen ja näyttäminen ja herkkyys on vahvuus. 
Mutta tuossa ääritilanteessa, vaikkapa lentokone tippumassa taivaalta ja exitit auki, pitää pystyä hyppäämään ja vetäisemään siitä laskuvarjon nyöristä. Tai miehen petettyä lähtemään suhteesta, vaikka sattuisi ja yksinolo pelottaisi. Kun tiedät, mikä sinulle (ja läheisillesi) on hyvästä, ymmärrät: juu tunnen näin mutta tuli leviää. Hänet on haettava. Kirkuminen vie aikaa ja hän voi kuolla. Vankilatyöntekijällä voi tulla vastaan tilanne, jossa joudut puolustamaan itseäsi. Tai vaikka opettajalla, kaupan kassalla jne. Haluaisin, että joku tutkisi tätä enemmän. Kiinnostaa!

Tämän asian tutkiminen on aika vaikeaa, koska asetelmahan ei ole koskaan sama, ei edes saman henkilön ollessa kyseessä. On loputtomasti erilaisia vaikuttavia tekijöitä, mitkä vaikuttaa myös siihen lopputulokseen.

Vierailija kirjoitti:

Tukiverkot. Suhteet muihin ihmisiin. Usko ja hengellisyys.

Tukiverkot, se on se sana. Jos vanhempasi sairastuvat ja kuolevat ja sinulla on sisaruksia, joiden kanssa jakaa käytännön asiat ja tuska, selviät paremmin kuin jos sinulla ei ole yhtäkään sisarusta. Silloin taakka käy raskaammaksi surra ja huolehtia käytännön asioista, sekä jaksaa sen ohessa hoitaa omia pieniä lapsia, kotia, työtä, ihmissuhteita. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsuusperhe, kasvuolosuhteet, resilienssi, meillä on niin erilainen psyykkinen rakenne..

Se resilienssi tulee niistä lapsuuden kasvuolosuhteista ja ympäristöstä.

Pitkälti joo, mutta on myös joitain synnynnäisiä eroja taipumuksessa stressiherkkyyteen ja haavoittuvuuteen.

Hötkyily voi aiheuttaa turhaa stressiä ja tuskaa, vaikka ihmiset ympärillä kehoittavatkin aktiivisuuteen. "Lähde lenkille, ulkofile, käy jossakin". 

Mutta traumaattinen tilanteen alussa saattaa olla hyödyllisempää rauhoittua ja rauhoittaa samalla myös keho, istua ja hengittää syvään, järjestää ajatuksia. Hötkyily voi johtaa paniikkiin ja sekoiluun, jolloin selviämisprosessi pitkittyy. 

Tämä vinkiksi esim. sairaanhoitajille, jotka patistavat omaisia sairaalavuoteen äärestä käymään lenkillä, kotona, tapaamisissa, virkistymässä kaupungilla jne. Anna prosessoida rauhassa.