Lue keskustelun säännöt.
Miksi toiset ihmiset selviytyvät vastoinkäymisistä paremmin kuin toiset?
Vaikka koettu asia olisi aikalailla samankaltainen. Mikä siihen vaikuttaa?
Kommentit (339)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsuusperhe, kasvuolosuhteet, resilienssi, meillä on niin erilainen psyykkinen rakenne..
Se resilienssi tulee niistä lapsuuden kasvuolosuhteista ja ympäristöstä.
Pitkälti joo, mutta on myös joitain synnynnäisiä eroja taipumuksessa stressiherkkyyteen ja haavoittuvuuteen.
Totta. Stressinsietokyky on osin geeneissä tai vähintäänkin kehittynyt ollessasi kohdussa ja syntymäsi hetkellä.
Toiset esimerkiksi esiintyvät mielellään ja pelottomasti, hakeutuvat esim. opettajiksi. Lapsillaan on yleisemmin samoja ominaisuuksia. Heidän voi olla vaikeampi ymmärtää herkempiä ihmisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsuusperhe, kasvuolosuhteet, resilienssi, meillä on niin erilainen psyykkinen rakenne..
Se resilienssi tulee niistä lapsuuden kasvuolosuhteista ja ympäristöstä.
Pitkälti joo, mutta on myös joitain synnynnäisiä eroja taipumuksessa stressiherkkyyteen ja haavoittuvuuteen.
Mutta ne ns. synnynnäisetkin erot ovat olosuhteiden tai ympäristön aikaansaamia. Esimerkiksi, on tutkittu, että äidin kokema stressi raskauden aikana vaikuttaa negatiivisesti myös sikiöön.
Kyllä se voi ihan niistä geeneistä jo lähteä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo, veteraanit onkin oikein hyvä esimerkki, päihde- ja mielenterveyden ongelmia. Toki näistä ei silloin puhuttu, koska varsinkin mielenterveyden ongelmat olivat siihen aikaan erittäin merkittävä tabu. Oli niitä jotka vielä vuosikymmenten jälkeen kärsivät sodan aikaisista traumoista ja uniongelmista, heräsivät hikisenä painajaisiinsa tai olivat vainoharhaisia. Päihdeongelmaa taas usein ei yksinkertaisesti vaan ehkä osattu tunnistaa, ajateltiin sen olevan ihan vaan normaalia elämää.
Kyllä tiedettiin mitä sota oli aiheuttanut. Se nyt vain oli niin että pakko oli jokaisen selviytyä jollain lailla, rakentaa isänmaata ja kasvattaa perhettä. Ei ollut vaihtoehtoja, eikä varaa ammattiauttajiin, ongelmat kyllä tiedettiin. Erinomainen esimerkki resilienssistä. Minusta tuo yllä oleva on ymmärtämättömän asiaton kommentti. Resilienssiä varsinkin silloin piti olla, ja isänmaan rakentaminen uudelleen on aina ehdottomasti parempi vaihtoehto kuin sota, joka traumatisoi isänmaan puolustajia.
Se että sodan jälkeen tehtiin työtä ja perustettiin perhe, ja samalla kärsittiin päihde- ja mielenterveysongelmista, kohdeltiin puolisoa ja lapsia huonosti ja samalla siirrettiin omat traumat seuraavalle sukupolvelle, ei ole resilienssiä. Tietenkään kaikilla sodan kokeneilla ei tällaista ollut, mutta monella. Vaikka sotasukupolvet korostuu ihan selkeästi tilastoissa, niin tapausten todellista määrää on vaikeaa arvioida, koska tuohon aikaan kaikesta tällaisesta ei vaan puhuttu, varsinkaan perheen ulkopuolisille. Hyvin vähän on puhuttu myös heistä jotka eivät kestäneet sotaa, monen sodan vuoksi itsemurhan tehneen tapaus kirjattiin ihan toiseksi kuolinsyyksi, haluttiin suojella kuolleen mainetta ja omaisia. Myös oma isopappani teki itsemurhan sodan aikana, hän ei kuollut sodassa, kuten jotkut sukulaiset sanoivat.
En siis lähtisi näillä meriiteillä ihannoimaan sodan kokeneita sukupolvia resilienssin suhteen.
Ihannoimaan??? Mitä helvettiä? Kerroin vain miten asiat oli ja nimenomaan kykyä selviytyä tarvittiin roppakaupalla, huenommin resilienssi nykyään. Erinomainen esimerkki, ja olen elänyt tuota aikaa, pullamössöt ette edes tajua mitä resilienssi on. Selviytymistä vaikeuksista huolimatra. Nykyään ei selvitä vaikka ei ole sotaa ollut yli 80 vuoteen.
Terveisin sotaveteraanin tytär.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo, veteraanit onkin oikein hyvä esimerkki, päihde- ja mielenterveyden ongelmia. Toki näistä ei silloin puhuttu, koska varsinkin mielenterveyden ongelmat olivat siihen aikaan erittäin merkittävä tabu. Oli niitä jotka vielä vuosikymmenten jälkeen kärsivät sodan aikaisista traumoista ja uniongelmista, heräsivät hikisenä painajaisiinsa tai olivat vainoharhaisia. Päihdeongelmaa taas usein ei yksinkertaisesti vaan ehkä osattu tunnistaa, ajateltiin sen olevan ihan vaan normaalia elämää.
Kyllä tiedettiin mitä sota oli aiheuttanut. Se nyt vain oli niin että pakko oli jokaisen selviytyä jollain lailla, rakentaa isänmaata ja kasvattaa perhettä. Ei ollut vaihtoehtoja, eikä varaa ammattiauttajiin, ongelmat kyllä tiedettiin. Erinomainen esimerkki resilienssistä. Minusta tuo yllä oleva on ymmärtämättömän asiaton kommentti. Resilienssiä varsinkin silloin piti olla, ja isänmaan rakentaminen uudelleen on aina ehdottomasti parempi vaihtoehto kuin sota, joka traumatisoi isänmaan puolustajia.
Se että sodan jälkeen tehtiin työtä ja perustettiin perhe, ja samalla kärsittiin päihde- ja mielenterveysongelmista, kohdeltiin puolisoa ja lapsia huonosti ja samalla siirrettiin omat traumat seuraavalle sukupolvelle, ei ole resilienssiä. Tietenkään kaikilla sodan kokeneilla ei tällaista ollut, mutta monella. Vaikka sotasukupolvet korostuu ihan selkeästi tilastoissa, niin tapausten todellista määrää on vaikeaa arvioida, koska tuohon aikaan kaikesta tällaisesta ei vaan puhuttu, varsinkaan perheen ulkopuolisille. Hyvin vähän on puhuttu myös heistä jotka eivät kestäneet sotaa, monen sodan vuoksi itsemurhan tehneen tapaus kirjattiin ihan toiseksi kuolinsyyksi, haluttiin suojella kuolleen mainetta ja omaisia. Myös oma isopappani teki itsemurhan sodan aikana, hän ei kuollut sodassa, kuten jotkut sukulaiset sanoivat.
En siis lähtisi näillä meriiteillä ihannoimaan sodan kokeneita sukupolvia resilienssin suhteen.
Hyvä kommentti ja samat ajatukset tuli noista emerituksen puheista. Oon kuullut useammasta papasta, jota perheenjäsenet juoksivat kauhuissaan metsään piiloon kun perheen isä jahtasi heitä aseella ptsd-traumoissaan. Tämä ei ole resilienssiä vaikka se perhe ja työ löytyikin.
No eikö noilla karkuun juoksijoillakaan ole olkut minkäänlaista resilienssiä? Tässä oltais kaikki työkyvyttömiä hourulassa jos resilienssiä ei olisi.
Käykää netistä kertaamassa mitä resilienssi tarkoittaa. Sodasta ja sen aiheuttamista seurauksista selviytyneillä (sukupolvilla) ei ole resilienssiä, mutta yksittäisistä onnettomuuksista selviytyneillä sitä on? Asiantuntijat asialla...hhuhhuh...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo, veteraanit onkin oikein hyvä esimerkki, päihde- ja mielenterveyden ongelmia. Toki näistä ei silloin puhuttu, koska varsinkin mielenterveyden ongelmat olivat siihen aikaan erittäin merkittävä tabu. Oli niitä jotka vielä vuosikymmenten jälkeen kärsivät sodan aikaisista traumoista ja uniongelmista, heräsivät hikisenä painajaisiinsa tai olivat vainoharhaisia. Päihdeongelmaa taas usein ei yksinkertaisesti vaan ehkä osattu tunnistaa, ajateltiin sen olevan ihan vaan normaalia elämää.
Kyllä tiedettiin mitä sota oli aiheuttanut. Se nyt vain oli niin että pakko oli jokaisen selviytyä jollain lailla, rakentaa isänmaata ja kasvattaa perhettä. Ei ollut vaihtoehtoja, eikä varaa ammattiauttajiin, ongelmat kyllä tiedettiin. Erinomainen esimerkki resilienssistä. Minusta tuo yllä oleva on ymmärtämättömän asiaton kommentti. Resilienssiä varsinkin silloin piti olla, ja isänmaan rakentaminen uudelleen on aina ehdottomasti parempi vaihtoehto kuin sota, joka traumatisoi isänmaan puolustajia.
Se että sodan jälkeen tehtiin työtä ja perustettiin perhe, ja samalla kärsittiin päihde- ja mielenterveysongelmista, kohdeltiin puolisoa ja lapsia huonosti ja samalla siirrettiin omat traumat seuraavalle sukupolvelle, ei ole resilienssiä. Tietenkään kaikilla sodan kokeneilla ei tällaista ollut, mutta monella. Vaikka sotasukupolvet korostuu ihan selkeästi tilastoissa, niin tapausten todellista määrää on vaikeaa arvioida, koska tuohon aikaan kaikesta tällaisesta ei vaan puhuttu, varsinkaan perheen ulkopuolisille. Hyvin vähän on puhuttu myös heistä jotka eivät kestäneet sotaa, monen sodan vuoksi itsemurhan tehneen tapaus kirjattiin ihan toiseksi kuolinsyyksi, haluttiin suojella kuolleen mainetta ja omaisia. Myös oma isopappani teki itsemurhan sodan aikana, hän ei kuollut sodassa, kuten jotkut sukulaiset sanoivat.
En siis lähtisi näillä meriiteillä ihannoimaan sodan kokeneita sukupolvia resilienssin suhteen.
Ihannoimaan??? Mitä helvettiä? Kerroin vain miten asiat oli ja nimenomaan kykyä selviytyä tarvittiin roppakaupalla, huenommin resilienssi nykyään. Erinomainen esimerkki, ja olen elänyt tuota aikaa, pullamössöt ette edes tajua mitä resilienssi on. Selviytymistä vaikeuksista huolimatra. Nykyään ei selvitä vaikka ei ole sotaa ollut yli 80 vuoteen.
Terveisin sotaveteraanin tytär.
Se oli helpompaa pitää "resilienssiä" yllä, kun perheen pelottelusta ei heti tullut tutkintaa, töissä pystyi olemaan vähän kännissä ilman interventiota ja sosiaalisuudellekaan ei ollut hirveitä vaateita. Näitähän ei enää voi sanoin hyödyntää, joten itsensä olisi kohdattava kipuineen ja kellä sitten taidot kellä ei. Yllättäen vanhemmat ikäpolvet ei hyväksy lapsilleen samaa, että vähän muilutetaan perhettä ja vanhuksia mikäli töissä on stressiä, kännissä avaudutaan vanhoille vanhemmille. Ei, niistä täytyy huolehtia entistä enemmän sanoo valtio, ja ilman minkään sortin väkivaltaa. Samalla kun yt:t on niskassa, lasu vahtii kasvatuskeinoja ja joogalla pitäis tunteet selvittää. Krapulassa ei nykytyöelämässä jaksa.
Minä uskoin selviytymiseen ( sairaus, mies jätti, konkurssi) monta vuotta. Nyt itsetuhon partaalla. Ei se auta, että uskoo selviytymiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo, veteraanit onkin oikein hyvä esimerkki, päihde- ja mielenterveyden ongelmia. Toki näistä ei silloin puhuttu, koska varsinkin mielenterveyden ongelmat olivat siihen aikaan erittäin merkittävä tabu. Oli niitä jotka vielä vuosikymmenten jälkeen kärsivät sodan aikaisista traumoista ja uniongelmista, heräsivät hikisenä painajaisiinsa tai olivat vainoharhaisia. Päihdeongelmaa taas usein ei yksinkertaisesti vaan ehkä osattu tunnistaa, ajateltiin sen olevan ihan vaan normaalia elämää.
Kyllä tiedettiin mitä sota oli aiheuttanut. Se nyt vain oli niin että pakko oli jokaisen selviytyä jollain lailla, rakentaa isänmaata ja kasvattaa perhettä. Ei ollut vaihtoehtoja, eikä varaa ammattiauttajiin, ongelmat kyllä tiedettiin. Erinomainen esimerkki resilienssistä. Minusta tuo yllä oleva on ymmärtämättömän asiaton kommentti. Resilienssiä varsinkin silloin piti olla, ja isänmaan rakentaminen uudelleen on aina ehdottomasti parempi vaihtoehto kuin sota, joka traumatisoi isänmaan puolustajia.
Se että sodan jälkeen tehtiin työtä ja perustettiin perhe, ja samalla kärsittiin päihde- ja mielenterveysongelmista, kohdeltiin puolisoa ja lapsia huonosti ja samalla siirrettiin omat traumat seuraavalle sukupolvelle, ei ole resilienssiä. Tietenkään kaikilla sodan kokeneilla ei tällaista ollut, mutta monella. Vaikka sotasukupolvet korostuu ihan selkeästi tilastoissa, niin tapausten todellista määrää on vaikeaa arvioida, koska tuohon aikaan kaikesta tällaisesta ei vaan puhuttu, varsinkaan perheen ulkopuolisille. Hyvin vähän on puhuttu myös heistä jotka eivät kestäneet sotaa, monen sodan vuoksi itsemurhan tehneen tapaus kirjattiin ihan toiseksi kuolinsyyksi, haluttiin suojella kuolleen mainetta ja omaisia. Myös oma isopappani teki itsemurhan sodan aikana, hän ei kuollut sodassa, kuten jotkut sukulaiset sanoivat.
En siis lähtisi näillä meriiteillä ihannoimaan sodan kokeneita sukupolvia resilienssin suhteen.
Ihannoimaan??? Mitä helvettiä? Kerroin vain miten asiat oli ja nimenomaan kykyä selviytyä tarvittiin roppakaupalla, huenommin resilienssi nykyään. Erinomainen esimerkki, ja olen elänyt tuota aikaa, pullamössöt ette edes tajua mitä resilienssi on. Selviytymistä vaikeuksista huolimatra. Nykyään ei selvitä vaikka ei ole sotaa ollut yli 80 vuoteen.
Terveisin sotaveteraanin tytär.
Se oli helpompaa pitää "resilienssiä" yllä, kun perheen pelottelusta ei heti tullut tutkintaa, töissä pystyi olemaan vähän kännissä ilman interventiota ja sosiaalisuudellekaan ei ollut hirveitä vaateita. Näitähän ei enää voi sanoin hyödyntää, joten itsensä olisi kohdattava kipuineen ja kellä sitten taidot kellä ei. Yllättäen vanhemmat ikäpolvet ei hyväksy lapsilleen samaa, että vähän muilutetaan perhettä ja vanhuksia mikäli töissä on stressiä, kännissä avaudutaan vanhoille vanhemmille. Ei, niistä täytyy huolehtia entistä enemmän sanoo valtio, ja ilman minkään sortin väkivaltaa. Samalla kun yt:t on niskassa, lasu vahtii kasvatuskeinoja ja joogalla pitäis tunteet selvittää. Krapulassa ei nykytyöelämässä jaksa.
Ei juuri kukaan vanhus ole kokenut sotaa niin, että sen voisi muistaa. He olivat lapsia.
Joskus vaikuttaa ihan tuuri. Eli toinen kohtaa elämässä vastoinkäymisen jälkeen tukea.
Toinen mulukkuja jotka potkii lisää.
Noin kärjitetysti.
Mutta ihmiset on erilaisia. Ja jotkut kokee olevansa onnellisia vähän kaikesta. Vaikka toine olisi samoista jutuista ihan romuna
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä uskoin selviytymiseen ( sairaus, mies jätti, konkurssi) monta vuotta. Nyt itsetuhon partaalla. Ei se auta, että uskoo selviytymiseen.
Samojen ajatusten kanssa painineena olen ymmärtänyt, että elämästä ei tarvitse selvitä. Elämä on elämää silloinkin kun ei ole varma selviääkö, silloinkin kun ei usko siihen, silloinkin kun kärsimys on päällimmäisenä. Selviät tälläkin hetkellä, koko ajan. Muut standardit ja oletukset hiiteen. Että jotkut tietyt merkit pitäisi täyttyä. Selvisit ja selviät tavallasi, päivä kerrallaan. Resilienssiä on myös se, kun kestää uupumusta ja toivottomuutta, koska se on todella valtavan raskasta. Mutta selviät hyvin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo, veteraanit onkin oikein hyvä esimerkki, päihde- ja mielenterveyden ongelmia. Toki näistä ei silloin puhuttu, koska varsinkin mielenterveyden ongelmat olivat siihen aikaan erittäin merkittävä tabu. Oli niitä jotka vielä vuosikymmenten jälkeen kärsivät sodan aikaisista traumoista ja uniongelmista, heräsivät hikisenä painajaisiinsa tai olivat vainoharhaisia. Päihdeongelmaa taas usein ei yksinkertaisesti vaan ehkä osattu tunnistaa, ajateltiin sen olevan ihan vaan normaalia elämää.
Kyllä tiedettiin mitä sota oli aiheuttanut. Se nyt vain oli niin että pakko oli jokaisen selviytyä jollain lailla, rakentaa isänmaata ja kasvattaa perhettä. Ei ollut vaihtoehtoja, eikä varaa ammattiauttajiin, ongelmat kyllä tiedettiin. Erinomainen esimerkki resilienssistä. Minusta tuo yllä oleva on ymmärtämättömän asiaton kommentti. Resilienssiä varsinkin silloin piti olla, ja isänmaan rakentaminen uudelleen on aina ehdottomasti parempi vaihtoehto kuin sota, joka traumatisoi isänmaan puolustajia.
Se että sodan jälkeen tehtiin työtä ja perustettiin perhe, ja samalla kärsittiin päihde- ja mielenterveysongelmista, kohdeltiin puolisoa ja lapsia huonosti ja samalla siirrettiin omat traumat seuraavalle sukupolvelle, ei ole resilienssiä. Tietenkään kaikilla sodan kokeneilla ei tällaista ollut, mutta monella. Vaikka sotasukupolvet korostuu ihan selkeästi tilastoissa, niin tapausten todellista määrää on vaikeaa arvioida, koska tuohon aikaan kaikesta tällaisesta ei vaan puhuttu, varsinkaan perheen ulkopuolisille. Hyvin vähän on puhuttu myös heistä jotka eivät kestäneet sotaa, monen sodan vuoksi itsemurhan tehneen tapaus kirjattiin ihan toiseksi kuolinsyyksi, haluttiin suojella kuolleen mainetta ja omaisia. Myös oma isopappani teki itsemurhan sodan aikana, hän ei kuollut sodassa, kuten jotkut sukulaiset sanoivat.
En siis lähtisi näillä meriiteillä ihannoimaan sodan kokeneita sukupolvia resilienssin suhteen.
Ihannoimaan??? Mitä helvettiä? Kerroin vain miten asiat oli ja nimenomaan kykyä selviytyä tarvittiin roppakaupalla, huenommin resilienssi nykyään. Erinomainen esimerkki, ja olen elänyt tuota aikaa, pullamössöt ette edes tajua mitä resilienssi on. Selviytymistä vaikeuksista huolimatra. Nykyään ei selvitä vaikka ei ole sotaa ollut yli 80 vuoteen.
Terveisin sotaveteraanin tytär.
Se oli helpompaa pitää "resilienssiä" yllä, kun perheen pelottelusta ei heti tullut tutkintaa, töissä pystyi olemaan vähän kännissä ilman interventiota ja sosiaalisuudellekaan ei ollut hirveitä vaateita. Näitähän ei enää voi sanoin hyödyntää, joten itsensä olisi kohdattava kipuineen ja kellä sitten taidot kellä ei. Yllättäen vanhemmat ikäpolvet ei hyväksy lapsilleen samaa, että vähän muilutetaan perhettä ja vanhuksia mikäli töissä on stressiä, kännissä avaudutaan vanhoille vanhemmille. Ei, niistä täytyy huolehtia entistä enemmän sanoo valtio, ja ilman minkään sortin väkivaltaa. Samalla kun yt:t on niskassa, lasu vahtii kasvatuskeinoja ja joogalla pitäis tunteet selvittää. Krapulassa ei nykytyöelämässä jaksa.
Ei juuri kukaan vanhus ole kokenut sotaa niin, että sen voisi muistaa. He olivat lapsia.p
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo, veteraanit onkin oikein hyvä esimerkki, päihde- ja mielenterveyden ongelmia. Toki näistä ei silloin puhuttu, koska varsinkin mielenterveyden ongelmat olivat siihen aikaan erittäin merkittävä tabu. Oli niitä jotka vielä vuosikymmenten jälkeen kärsivät sodan aikaisista traumoista ja uniongelmista, heräsivät hikisenä painajaisiinsa tai olivat vainoharhaisia. Päihdeongelmaa taas usein ei yksinkertaisesti vaan ehkä osattu tunnistaa, ajateltiin sen olevan ihan vaan normaalia elämää.
Kyllä tiedettiin mitä sota oli aiheuttanut. Se nyt vain oli niin että pakko oli jokaisen selviytyä jollain lailla, rakentaa isänmaata ja kasvattaa perhettä. Ei ollut vaihtoehtoja, eikä varaa ammattiauttajiin, ongelmat kyllä tiedettiin. Erinomainen esimerkki resilienssistä. Minusta tuo yllä oleva on ymmärtämättömän asiaton kommentti. Resilienssiä varsinkin silloin piti olla, ja isänmaan rakentaminen uudelleen on aina ehdottomasti parempi vaihtoehto kuin sota, joka traumatisoi isänmaan puolustajia.
Se että sodan jälkeen tehtiin työtä ja perustettiin perhe, ja samalla kärsittiin päihde- ja mielenterveysongelmista, kohdeltiin puolisoa ja lapsia huonosti ja samalla siirrettiin omat traumat seuraavalle sukupolvelle, ei ole resilienssiä. Tietenkään kaikilla sodan kokeneilla ei tällaista ollut, mutta monella. Vaikka sotasukupolvet korostuu ihan selkeästi tilastoissa, niin tapausten todellista määrää on vaikeaa arvioida, koska tuohon aikaan kaikesta tällaisesta ei vaan puhuttu, varsinkaan perheen ulkopuolisille. Hyvin vähän on puhuttu myös heistä jotka eivät kestäneet sotaa, monen sodan vuoksi itsemurhan tehneen tapaus kirjattiin ihan toiseksi kuolinsyyksi, haluttiin suojella kuolleen mainetta ja omaisia. Myös oma isopappani teki itsemurhan sodan aikana, hän ei kuollut sodassa, kuten jotkut sukulaiset sanoivat.
En siis lähtisi näillä meriiteillä ihannoimaan sodan kokeneita sukupolvia resilienssin suhteen.
Ihannoimaan??? Mitä helvettiä? Kerroin vain miten asiat oli ja nimenomaan kykyä selviytyä tarvittiin roppakaupalla, huenommin resilienssi nykyään. Erinomainen esimerkki, ja olen elänyt tuota aikaa, pullamössöt ette edes tajua mitä resilienssi on. Selviytymistä vaikeuksista huolimatra. Nykyään ei selvitä vaikka ei ole sotaa ollut yli 80 vuoteen.
Terveisin sotaveteraanin tytär.
En ole tuo aiempi, mutta mä luulen, ettet ole tiedostanut mitä resilienssillä tarkoitetaan. Ajatteletko muuten, että ainoastaan sota on niin iso vastoinkäyminen, että muut vastoinkäymiset on "pullamössökansan" keksimää?
Vaikeat ajat luovat vahvoja miehiä, vahvat miehet luovat hyviä aikoja, hyvät ajat luovat heikkoja miehiä, heikot miehet luovat vaikeita aikoja. No, mis mennään?
Taaskaan ei muutes tajuta että ei ole tarvinut olla itse sodassa, vaan isät ja äidit, joten sodan jälkeen esim.1950 syntyneet olivat 5-vuotiaita, itse syntynyt 1960. Ja kyllä, kyllä sodassa olleet miehet oireilivat pahastikin, ja me lapset elettiin sitä aikaa ja vaikeata oli, karkuun juostiin ja myös pelättiin että sota syttyy taas mutta sieltä kasvettiin suurinpiirtein täyspäisiksi???
Tai mistä mä tiedän, oikeastaan mitään.
Toki nykyiset keski-ikäiset vauvapalstalaiset voivat olla sitä mieltä ettei meillä ole voinut olla kykyä selviytyä kun ei oltu sodassa, meitä vanhemmatkin ihan vauvoja eikä voi muistaa mitään sodasta.
Neropatit eivät nyt ymmärrä, että sodan seurauksethan jatkuivat todella pitkään v.1945 jälkeen, varmaankin niin kauan kuin sodassa traumatisoituneet elivät - 1990-luvulla heitä vielä oli. Kommentoijilla taitaa korkeintaan isovanhemmat syntyneet sodan viime päivinä, vähän siltä vaikuttaisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmiset ovat erilaisia ja toisaalta tapahtuma voi osuu erilaiseen elämäntilanteesern kuin toisella. Jos toisella on jo valmiiksi kuormittava vaihe elämässä ja toisella helpompi niin on eri tavalla voimavaroja käsitellä asiaa.
Vierailija kirjoitti:
Vaikeat ajat luovat vahvoja miehiä, vahvat miehet luovat hyviä aikoja, hyvät ajat luovat heikkoja miehiä, heikot miehet luovat vaikeita aikoja. No, mis mennään?
Taaskaan ei muutes tajuta että ei ole tarvinut olla itse sodassa, vaan isät ja äidit, joten sodan jälkeen esim.1950 syntyneet olivat 5-vuotiaita, itse syntynyt 1960. Ja kyllä, kyllä sodassa olleet miehet oireilivat pahastikin, ja me lapset elettiin sitä aikaa ja vaikeata oli, karkuun juostiin ja myös pelättiin että sota syttyy taas mutta sieltä kasvettiin suurinpiirtein täyspäisiksi???
Tai mistä mä tiedän, oikeastaan mitään.
Toki nykyiset keski-ikäiset vauvapalstalaiset voivat olla sitä mieltä ettei meillä ole voinut olla kykyä selviytyä kun ei oltu sodassa, meitä vanhemmatkin ihan vauvoja eikä voi muistaa mitään sodasta.
Neropatit eivät nyt ymmärrä, että sodan seurauksethan jatkuivat todella pitkään v.1945 jälkeen, varmaankin niin kauan kuin sodassa traumatisoituneet elivät - 1990-luvulla heitä vielä oli. Kommentoijilla taitaa korkeintaan isovanhemmat syntyneet sodan viime päivinä, vähän siltä vaikuttaisi.
Mikähän se on se tekijä, jossa joku kuvaa pelänneensä ja kohdanneensa vaikeuksia ja kasvaneensa täyspäiseksi? Joku tekijän sitä kasvua tai asioiden käsittelyä on tukenut. Ehkä se on tuo, että tietää ja muut tietää että on kohdannut vaikeuksia?
Verrattuna siihen, että rikkonainen taustan kanssa ei pystykään kasvattamaan itse itseään kisakuntoon, täyspäiseksi. Yhteisöllisyys ja sen väheneminen on varmasti yksi seikka. Ja historian tulkinta. Kun myöhemmin ei ns. mikään ole voinut olla vaikeaa niin mistä sitä edes selviää? Vaikka maailmassa on aika merkittäviäkin muutoksia kokoajan menossa, jotka haastaa yksilöitä ja yhteisöjä. Ja esim. väkivalta, yksinäisyys, ei kokemuksena muutu. Jos todellisuus ja tunteet vääristellään, jää keinottomuus ja uhri-identiteetti ehkä helpommin päälle. Sen sijaan että vahvana selviää jostakin, itsensä epäily alkaa jo tapahtumista ja niihin liittyvistä aidoista tunteista.
Vierailija kirjoitti:
Johtuu luonteesta ja kokemuksista. Esim. Herkät voivat ottaa normaalitkin jutut raskaasti. Ja yleensä mitä enemmän on ollut vastoinkäymisiä sitä enemmän niihin turtuu. Ensimmäiset potkut YT:ssä vie jalat alta, mutta viidensien jälkeen sitä vaan kohauttaa olkiaan ja menee selaamaan uusia paikkoja.
Mua on lapsesta asti kiusattu koulussa ja olen kokenut rankkoja asioita siviilielämässäkin. Olen tosi herkkä mutta olen oppinut suhtautumaan elämän vastoinkäymisiin siten, että niitä ei voi kaikilta osin estää ja kuolen sitten kun sen aika on. Riittää, kun on ruokaa ja katto pään päällä. Kenenkään elämä ei ole helppoa eivätkä rikkaudetkaan takaa onnea.
Herkät ihmiset on usein paljon vahvempia kuin oletetaan. Ehkä se, että osaa nauttia pienistä asioista, auttaa myös. Keväinen auringonpaiste iholla ja hyvä kirja tekee jo todella paljon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo, veteraanit onkin oikein hyvä esimerkki, päihde- ja mielenterveyden ongelmia. Toki näistä ei silloin puhuttu, koska varsinkin mielenterveyden ongelmat olivat siihen aikaan erittäin merkittävä tabu. Oli niitä jotka vielä vuosikymmenten jälkeen kärsivät sodan aikaisista traumoista ja uniongelmista, heräsivät hikisenä painajaisiinsa tai olivat vainoharhaisia. Päihdeongelmaa taas usein ei yksinkertaisesti vaan ehkä osattu tunnistaa, ajateltiin sen olevan ihan vaan normaalia elämää.
Kyllä tiedettiin mitä sota oli aiheuttanut. Se nyt vain oli niin että pakko oli jokaisen selviytyä jollain lailla, rakentaa isänmaata ja kasvattaa perhettä. Ei ollut vaihtoehtoja, eikä varaa ammattiauttajiin, ongelmat kyllä tiedettiin. Erinomainen esimerkki resilienssistä. Minusta tuo yllä oleva on ymmärtämättömän asiaton kommentti. Resilienssiä varsinkin silloin piti olla, ja isänmaan rakentaminen uudelleen on aina ehdottomasti parempi vaihtoehto kuin sota, joka traumatisoi isänmaan puolustajia.
Se että sodan jälkeen tehtiin työtä ja perustettiin perhe, ja samalla kärsittiin päihde- ja mielenterveysongelmista, kohdeltiin puolisoa ja lapsia huonosti ja samalla siirrettiin omat traumat seuraavalle sukupolvelle, ei ole resilienssiä. Tietenkään kaikilla sodan kokeneilla ei tällaista ollut, mutta monella. Vaikka sotasukupolvet korostuu ihan selkeästi tilastoissa, niin tapausten todellista määrää on vaikeaa arvioida, koska tuohon aikaan kaikesta tällaisesta ei vaan puhuttu, varsinkaan perheen ulkopuolisille. Hyvin vähän on puhuttu myös heistä jotka eivät kestäneet sotaa, monen sodan vuoksi itsemurhan tehneen tapaus kirjattiin ihan toiseksi kuolinsyyksi, haluttiin suojella kuolleen mainetta ja omaisia. Myös oma isopappani teki itsemurhan sodan aikana, hän ei kuollut sodassa, kuten jotkut sukulaiset sanoivat.
En siis lähtisi näillä meriiteillä ihannoimaan sodan kokeneita sukupolvia resilienssin suhteen.
Ihannoimaan??? Mitä helvettiä? Kerroin vain miten asiat oli ja nimenomaan kykyä selviytyä tarvittiin roppakaupalla, huenommin resilienssi nykyään. Erinomainen esimerkki, ja olen elänyt tuota aikaa, pullamössöt ette edes tajua mitä resilienssi on. Selviytymistä vaikeuksista huolimatra. Nykyään ei selvitä vaikka ei ole sotaa ollut yli 80 vuoteen.
Terveisin sotaveteraanin tytär.
Käypä nyt ihan ensin selvittämässä itsellesi että mitä se resilienssi oikeasti tarkoittaa.
Vähän noloa yrittää maalailla itsestään kuvaa jonain suurena selviytyjänä, kun on kuitenkin saanut yhteiskunnalta kaiken mahsollisen avun ja tuen lapsuudesta lähtien.
Jokaisella on omat yksilölliset suoja- ja riskitekijänsä. Niistä se resilienssi pitkälti koostuu. Lisäksi sanoisin, että ihmiset, jotka jäävät pahaan oloonsa ja uhrin rooliinsa vellomaan mieluummin kuin ryhtyvät toimeen tilanteen korjaamiseksi, eivät selviä vastoinkäymisistä kovin hyvin.
Mutta ne ns. synnynnäisetkin erot ovat olosuhteiden tai ympäristön aikaansaamia. Esimerkiksi, on tutkittu, että äidin kokema stressi raskauden aikana vaikuttaa negatiivisesti myös sikiöön.