Lue keskustelun säännöt.
Arka aihe: syömishäiriö aikuisiässä
22.04.2026 |
Suoraan asiaan: oireilen yhä reilusti keski-ikäisenäkin, aika pahastikin. Elämäntilanteen vaikea stressi laukaisee tämän, ja tilanne alkaa olla aika kriittinen, ainakin ajatuksen tasolla. Löytyykö muita jakamaan fiiliksiä?
Kommentit (187)
Aikuisella on ehkä se että vaikka kerrot että syömisen kanssa on haasteita niin se sivuutetaan. Omalla kohdalla psykiatri (!) oli kirjoittanut että "ei varsinaisesti pyri laihduttamaan". Jos kysyt anorektikolta niin ei kai hän nyt hyvää päivää sentään sitä myönnä! Ja kun olin toistuvasti urheillut itseni siihen kuntoon että pääsin hädin tuskin kävelemään niin "liike on lääke, jumit johtuvat vain siitä että et ole muutamaan päivään jumpannut ja venytellyt, oletko harkinnut kävelysauvoja tehostamaan liikkumista?" Eli vuosikaudet (tai kymmenet) kymppikilsaa lenkkiä, usein enemmän, ilman lepopäiviä (sairaana vähemmän jos oli kuumetta tai vatsapöpö) on sitten ihan normaalia?
Alkuvuodesta tk-lääkäri laittoi puntariin ja kirjoitti anoreksiadiagnoosin. Jonotan ravitsemusterapeutille ja yritän rauhoittaa liikkumista, teen rentoutusharjoituksia. Monta vuotta erikoissairaanhoidossa katsottiin toiseen suuntaan. Ja olen oireillut lapsesta asti. N50+
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mistä kannattaa lähteä hakemaan apua? Auttaako terveysasema?
Hei!
Terveysasema on hyvä vaihtoehto, jollei käytössä ole esimerkiksi työterveyden palveluja. HyväDigin chatissa on ainakin jossakin vaiheessa ollut mahdollisuus ottaa yhteyttä mielenterveyshoitajaan, mutta meidän alueellamme se lakkautettiin vuoden alusta; jollakin toisella hyvinvointialueella voi olla eri tilanne. Meillä päin paras vaihtoehto on ensin soittaa mielenterveyspalvelujen numeroon ja kertoa siellä tilanne. Terapianavigaattori kannattaa täyttää ensin, yleensä he toivovat sitä. Puhelun jälkeen ohjataan eteenpäin sopivalle vastaanotolle ja katsotaan, mistä on paras aloittaa.
Paljon on varmasti tuurista kiinni - ei voi tietää, miten hyvä ymmärrys kullakin ammattilaisella on syömishäiriöistä, paljon kun on edelleen vuosikymmenten taa jumiutuneita käsityksiä. Kannattaa kuitenkin yrittää, se ei ota, jollei annakaan! Suosittelen myös Syömishäiriöliiton palveluja, joskin siellä olen huomannut, että valtaosa ihmisistä on melko nuoria. Aikuista vertaistukea ei ehkä löydä ihan yhtä helposti - sitä kaipaisin toisinaan itsekin.
Pidän peukkuja. Toivottavasti uskallat soittaa.
Kiitos. Myös ihan tällainen julkisella foorumilla käytävä avoin ja anonyymi keskustelu aiheesta tuo helpotusta ja etenkin avoimuutta asiaan. Ei keski-ikäiset ihmiset paini minkään prinsessataudin tai ulkonäön kanssa, vaan taustalla on todellakin monimuotoista problematiikkaa. Kiitos kaikille jotka ovat rohkeasti avautuneet! Toivon keskustelulle jatkoa.
Samaa mieltä! Täällä riskinä on vain se, että ketjuun pesiytyy rölli, jonka viestien vuoksi koko ketju hävitetään bittiavaruuteen. Toivotaan, ettei nyt käy niin! Montakin hyvää, vertaistuellista ja avointa keskustelua on kadonnut juuri tästä syystä.
Vierailija kirjoitti:
Aikuisella on ehkä se että vaikka kerrot että syömisen kanssa on haasteita niin se sivuutetaan. Omalla kohdalla psykiatri (!) oli kirjoittanut että "ei varsinaisesti pyri laihduttamaan". Jos kysyt anorektikolta niin ei kai hän nyt hyvää päivää sentään sitä myönnä! Ja kun olin toistuvasti urheillut itseni siihen kuntoon että pääsin hädin tuskin kävelemään niin "liike on lääke, jumit johtuvat vain siitä että et ole muutamaan päivään jumpannut ja venytellyt, oletko harkinnut kävelysauvoja tehostamaan liikkumista?" Eli vuosikaudet (tai kymmenet) kymppikilsaa lenkkiä, usein enemmän, ilman lepopäiviä (sairaana vähemmän jos oli kuumetta tai vatsapöpö) on sitten ihan normaalia?
Alkuvuodesta tk-lääkäri laittoi puntariin ja kirjoitti anoreksiadiagnoosin. Jonotan ravitsemusterapeutille ja yritän rauhoittaa liikkumista, teen rentoutusharjoituksia. Monta vuotta erikoissairaanhoidossa katsottiin toiseen suuntaan. Ja olen oireillut lapsesta asti. N50+
Kuulostaa hurjalta, olen tosi pahoillani, ettei tilannettasi nähty sellaisena, kuin se on! Tuollaiset virhearvioinnit ovat vaarallisia. Toivon kovasti, että saat nyt kunnollista tukea. Kaikkea hyvää!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aikuisella on ehkä se että vaikka kerrot että syömisen kanssa on haasteita niin se sivuutetaan. Omalla kohdalla psykiatri (!) oli kirjoittanut että "ei varsinaisesti pyri laihduttamaan". Jos kysyt anorektikolta niin ei kai hän nyt hyvää päivää sentään sitä myönnä! Ja kun olin toistuvasti urheillut itseni siihen kuntoon että pääsin hädin tuskin kävelemään niin "liike on lääke, jumit johtuvat vain siitä että et ole muutamaan päivään jumpannut ja venytellyt, oletko harkinnut kävelysauvoja tehostamaan liikkumista?" Eli vuosikaudet (tai kymmenet) kymppikilsaa lenkkiä, usein enemmän, ilman lepopäiviä (sairaana vähemmän jos oli kuumetta tai vatsapöpö) on sitten ihan normaalia?
Alkuvuodesta tk-lääkäri laittoi puntariin ja kirjoitti anoreksiadiagnoosin. Jonotan ravitsemusterapeutille ja yritän rauhoittaa liikkumista, teen rentoutusharjoituksia. Monta vuotta erikoissairaanhoidossa katsottiin toiseen suuntaan. Ja olen oireillut lapsesta asti. N50+
Kuulostaa hurjalta, olen tosi pahoillani, ettei tilannettasi nähty sellaisena, kuin se on! Tuollaiset virhearvioinnit ovat vaarallisia. Toivon kovasti, että saat nyt kunnollista tukea. Kaikkea hyvää!
Kiitos, sitä samaa myös :)
Vierailija kirjoitti:
Aikuisella on ehkä se että vaikka kerrot että syömisen kanssa on haasteita niin se sivuutetaan. Omalla kohdalla psykiatri (!) oli kirjoittanut että "ei varsinaisesti pyri laihduttamaan". Jos kysyt anorektikolta niin ei kai hän nyt hyvää päivää sentään sitä myönnä! Ja kun olin toistuvasti urheillut itseni siihen kuntoon että pääsin hädin tuskin kävelemään niin "liike on lääke, jumit johtuvat vain siitä että et ole muutamaan päivään jumpannut ja venytellyt, oletko harkinnut kävelysauvoja tehostamaan liikkumista?" Eli vuosikaudet (tai kymmenet) kymppikilsaa lenkkiä, usein enemmän, ilman lepopäiviä (sairaana vähemmän jos oli kuumetta tai vatsapöpö) on sitten ihan normaalia?
Alkuvuodesta tk-lääkäri laittoi puntariin ja kirjoitti anoreksiadiagnoosin. Jonotan ravitsemusterapeutille ja yritän rauhoittaa liikkumista, teen rentoutusharjoituksia. Monta vuotta erikoissairaanhoidossa katsottiin toiseen suuntaan. Ja olen oireillut lapsesta asti. N50+
Ihan tosi paljon tsemppiä! Kirjoituksesi kertoo sen, kuinka avutonta ja lapsen kengissään on sekä syömishäiriön havaitseminen että diagnosointi psykiatrian puolella - hoidosta puhumattakaan. Samoin ollaan täysin kädettömiä reagoimaan tai edes huomaamaan aikuisten syömishäiriöproblematiikka. Valitettavasti itse olen juuri tämän vuoksi haluton hakeutumaan hoitoon lainkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aikuisella on ehkä se että vaikka kerrot että syömisen kanssa on haasteita niin se sivuutetaan. Omalla kohdalla psykiatri (!) oli kirjoittanut että "ei varsinaisesti pyri laihduttamaan". Jos kysyt anorektikolta niin ei kai hän nyt hyvää päivää sentään sitä myönnä! Ja kun olin toistuvasti urheillut itseni siihen kuntoon että pääsin hädin tuskin kävelemään niin "liike on lääke, jumit johtuvat vain siitä että et ole muutamaan päivään jumpannut ja venytellyt, oletko harkinnut kävelysauvoja tehostamaan liikkumista?" Eli vuosikaudet (tai kymmenet) kymppikilsaa lenkkiä, usein enemmän, ilman lepopäiviä (sairaana vähemmän jos oli kuumetta tai vatsapöpö) on sitten ihan normaalia?
Alkuvuodesta tk-lääkäri laittoi puntariin ja kirjoitti anoreksiadiagnoosin. Jonotan ravitsemusterapeutille ja yritän rauhoittaa liikkumista, teen rentoutusharjoituksia. Monta vuotta erikoissairaanhoidossa katsottiin toiseen suuntaan. Ja olen oireillut lapsesta asti. N50+
Ihan tosi paljon tsemppiä! Kirjoituksesi kertoo sen, kuinka avutonta ja lapsen kengissään on sekä syömishäiriön havaitseminen että diagnosointi psykiatrian puolella - hoidosta puhumattakaan. Samoin ollaan täysin kädettömiä reagoimaan tai edes huomaamaan aikuisten syömishäiriöproblematiikka. Valitettavasti itse olen juuri tämän vuoksi haluton hakeutumaan hoitoon lainkaan.
Olen miettinyt pitkään tätä aikuisten syömishäiriöstä kärsivien ongelmaa. Tuntuu, että stereotypiat ja painopiste pysyttelevät vuodesta toiseen nuorissa. Tilastollisesti on toki selvää, että valtaosa potilaista on nuoria, mutta vähitellen pitäisi avata silmät koko totuudelle. Varhainen puuttuminen nuorilla vähentää ongelmia tulevaisuudessa, mutta se ei ole syy jättää aikuisia sairastuneita yksin sillä oletuksella, että osaavathan he hoitaa asiansa. Aikuisen tilanne voi olla monestakin syystä vaikeampi kuin nuoren: ei ole minkäänlaisia takeita siitä, että tulee otetuksi vakavasti sitten, jos jonakin maailman päivänä uskaltaa asiasta mainita.
Aikuisella ei välttämättä ole ketään, joka nappaisi tilanteesta kiinni - näin etenkin silloin, kun syömishäiriö ei näy ulospäin. Yksin asuva, vetäytyvä ja sosiaalisissa suhteissa pidättyväinen aikuinen ei kovin herkästi uskalla tarttua toimeen sanoakseen, miten asia on. Omalla kohdallani tilanne on aika lailla tämä, joskin pieni poikkeus mahtuu kuluneisiin vuosiin. Joitakin vuosia sitten yksi vanha opiskelukaverini koetti varovasti kysyä, missä mennään, ja tarjoutui jopa tulemaan lääkäriin kanssani. Säikähdin, vetäydyin ja vähitellen hivuttauduin kaveripiirin ulkopuolelle. Vain muutamaa kuukautta myöhemmin alkoi painajainen, joka jatkuu yhä. Olen sotkenut asiani aivan täysin ja puhtaasti omasta syystäni karkottanut ne muutamat ystävät, jotka minulla oli; romanttisia kumppaneita minulla ei ole ollut koskaan. En tiedä, saanko tätä solmua ikinä auki.
T. Edelleen tuo 33-vuotias marisija ketjun toiselta sivulta; jämähdin näköjään tänne.
Älkää ymmärtäkö väärin, mutta olen tosi iloinen tästä ketjusta. Tästä pitäisi puhua paljon, paljon enemmän. Ja nimenomaan ilman niitä iänikuisia stereotypioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aikuisella on ehkä se että vaikka kerrot että syömisen kanssa on haasteita niin se sivuutetaan. Omalla kohdalla psykiatri (!) oli kirjoittanut että "ei varsinaisesti pyri laihduttamaan". Jos kysyt anorektikolta niin ei kai hän nyt hyvää päivää sentään sitä myönnä! Ja kun olin toistuvasti urheillut itseni siihen kuntoon että pääsin hädin tuskin kävelemään niin "liike on lääke, jumit johtuvat vain siitä että et ole muutamaan päivään jumpannut ja venytellyt, oletko harkinnut kävelysauvoja tehostamaan liikkumista?" Eli vuosikaudet (tai kymmenet) kymppikilsaa lenkkiä, usein enemmän, ilman lepopäiviä (sairaana vähemmän jos oli kuumetta tai vatsapöpö) on sitten ihan normaalia?
Alkuvuodesta tk-lääkäri laittoi puntariin ja kirjoitti anoreksiadiagnoosin. Jonotan ravitsemusterapeutille ja yritän rauhoittaa liikkumista, teen rentoutusharjoituksia. Monta vuotta erikoissairaanhoidossa katsottiin toiseen suuntaan. Ja olen oireillut lapsesta asti. N50+
Ihan tosi paljon tsemppiä! Kirjoituksesi kertoo sen, kuinka avutonta ja lapsen kengissään on sekä syömishäiriön havaitseminen että diagnosointi psykiatrian puolella - hoidosta puhumattakaan. Samoin ollaan täysin kädettömiä reagoimaan tai edes huomaamaan aikuisten syömishäiriöproblematiikka. Valitettavasti itse olen juuri tämän vuoksi haluton hakeutumaan hoitoon lainkaan.
Olen miettinyt pitkään tätä aikuisten syömishäiriöstä kärsivien ongelmaa. Tuntuu, että stereotypiat ja painopiste pysyttelevät vuodesta toiseen nuorissa. Tilastollisesti on toki selvää, että valtaosa potilaista on nuoria, mutta vähitellen pitäisi avata silmät koko totuudelle. Varhainen puuttuminen nuorilla vähentää ongelmia tulevaisuudessa, mutta se ei ole syy jättää aikuisia sairastuneita yksin sillä oletuksella, että osaavathan he hoitaa asiansa. Aikuisen tilanne voi olla monestakin syystä vaikeampi kuin nuoren: ei ole minkäänlaisia takeita siitä, että tulee otetuksi vakavasti sitten, jos jonakin maailman päivänä uskaltaa asiasta mainita.
Aikuisella ei välttämättä ole ketään, joka nappaisi tilanteesta kiinni - näin etenkin silloin, kun syömishäiriö ei näy ulospäin. Yksin asuva, vetäytyvä ja sosiaalisissa suhteissa pidättyväinen aikuinen ei kovin herkästi uskalla tarttua toimeen sanoakseen, miten asia on. Omalla kohdallani tilanne on aika lailla tämä, joskin pieni poikkeus mahtuu kuluneisiin vuosiin. Joitakin vuosia sitten yksi vanha opiskelukaverini koetti varovasti kysyä, missä mennään, ja tarjoutui jopa tulemaan lääkäriin kanssani. Säikähdin, vetäydyin ja vähitellen hivuttauduin kaveripiirin ulkopuolelle. Vain muutamaa kuukautta myöhemmin alkoi painajainen, joka jatkuu yhä. Olen sotkenut asiani aivan täysin ja puhtaasti omasta syystäni karkottanut ne muutamat ystävät, jotka minulla oli; romanttisia kumppaneita minulla ei ole ollut koskaan. En tiedä, saanko tätä solmua ikinä auki.
T. Edelleen tuo 33-vuotias marisija ketjun toiselta sivulta; jämähdin näköjään tänne.
Tämä. Minä tiedän kuolevani tähän lopulta. Apu mitä olen saanut, on täysin ala-arvoista ja osaamatonta keskusteluapua yhdistettynä mielialalääkkeisiin. Ko lääkkeet on todettu tehottomiksi jopa masennukseen, tutkimus ja hoito ei ole edennyt vuosikymmeniin. Keskustelukumppanina on ollut ihminen, joka on täysin pihalla syömishäiriöisen mielenmaisemasta; pahimmillaan hän kuvittelee vastassaan olevan prinsessakompleksisen naislapsen. Olen akateeminen, aikuisten lasten äiti, joka ei toden totta halua laihuudella - tai millään muullakaan - huomiota puoleensa. Ikää yli 50 ja takana vaikeaa fyysistä sairaushistoriaa. Sen lisäksi että turhauttaa, olen luovuttanut.
Vierailija kirjoitti:
Älkää ymmärtäkö väärin, mutta olen tosi iloinen tästä ketjusta. Tästä pitäisi puhua paljon, paljon enemmän. Ja nimenomaan ilman niitä iänikuisia stereotypioita.
Tämä! Puhua ääneen ja kovaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aikuisella on ehkä se että vaikka kerrot että syömisen kanssa on haasteita niin se sivuutetaan. Omalla kohdalla psykiatri (!) oli kirjoittanut että "ei varsinaisesti pyri laihduttamaan". Jos kysyt anorektikolta niin ei kai hän nyt hyvää päivää sentään sitä myönnä! Ja kun olin toistuvasti urheillut itseni siihen kuntoon että pääsin hädin tuskin kävelemään niin "liike on lääke, jumit johtuvat vain siitä että et ole muutamaan päivään jumpannut ja venytellyt, oletko harkinnut kävelysauvoja tehostamaan liikkumista?" Eli vuosikaudet (tai kymmenet) kymppikilsaa lenkkiä, usein enemmän, ilman lepopäiviä (sairaana vähemmän jos oli kuumetta tai vatsapöpö) on sitten ihan normaalia?
Alkuvuodesta tk-lääkäri laittoi puntariin ja kirjoitti anoreksiadiagnoosin. Jonotan ravitsemusterapeutille ja yritän rauhoittaa liikkumista, teen rentoutusharjoituksia. Monta vuotta erikoissairaanhoidossa katsottiin toiseen suuntaan. Ja olen oireillut lapsesta asti. N50+
Ihan tosi paljon tsemppiä! Kirjoituksesi kertoo sen, kuinka avutonta ja lapsen kengissään on sekä syömishäiriön havaitseminen että diagnosointi psykiatrian puolella - hoidosta puhumattakaan. Samoin ollaan täysin kädettömiä reagoimaan tai edes huomaamaan aikuisten syömishäiriöproblematiikka. Valitettavasti itse olen juuri tämän vuoksi haluton hakeutumaan hoitoon lainkaan.
Olen miettinyt pitkään tätä aikuisten syömishäiriöstä kärsivien ongelmaa. Tuntuu, että stereotypiat ja painopiste pysyttelevät vuodesta toiseen nuorissa. Tilastollisesti on toki selvää, että valtaosa potilaista on nuoria, mutta vähitellen pitäisi avata silmät koko totuudelle. Varhainen puuttuminen nuorilla vähentää ongelmia tulevaisuudessa, mutta se ei ole syy jättää aikuisia sairastuneita yksin sillä oletuksella, että osaavathan he hoitaa asiansa. Aikuisen tilanne voi olla monestakin syystä vaikeampi kuin nuoren: ei ole minkäänlaisia takeita siitä, että tulee otetuksi vakavasti sitten, jos jonakin maailman päivänä uskaltaa asiasta mainita.
Aikuisella ei välttämättä ole ketään, joka nappaisi tilanteesta kiinni - näin etenkin silloin, kun syömishäiriö ei näy ulospäin. Yksin asuva, vetäytyvä ja sosiaalisissa suhteissa pidättyväinen aikuinen ei kovin herkästi uskalla tarttua toimeen sanoakseen, miten asia on. Omalla kohdallani tilanne on aika lailla tämä, joskin pieni poikkeus mahtuu kuluneisiin vuosiin. Joitakin vuosia sitten yksi vanha opiskelukaverini koetti varovasti kysyä, missä mennään, ja tarjoutui jopa tulemaan lääkäriin kanssani. Säikähdin, vetäydyin ja vähitellen hivuttauduin kaveripiirin ulkopuolelle. Vain muutamaa kuukautta myöhemmin alkoi painajainen, joka jatkuu yhä. Olen sotkenut asiani aivan täysin ja puhtaasti omasta syystäni karkottanut ne muutamat ystävät, jotka minulla oli; romanttisia kumppaneita minulla ei ole ollut koskaan. En tiedä, saanko tätä solmua ikinä auki.
T. Edelleen tuo 33-vuotias marisija ketjun toiselta sivulta; jämähdin näköjään tänne.
Tämä. Minä tiedän kuolevani tähän lopulta. Apu mitä olen saanut, on täysin ala-arvoista ja osaamatonta keskusteluapua yhdistettynä mielialalääkkeisiin. Ko lääkkeet on todettu tehottomiksi jopa masennukseen, tutkimus ja hoito ei ole edennyt vuosikymmeniin. Keskustelukumppanina on ollut ihminen, joka on täysin pihalla syömishäiriöisen mielenmaisemasta; pahimmillaan hän kuvittelee vastassaan olevan prinsessakompleksisen naislapsen. Olen akateeminen, aikuisten lasten äiti, joka ei toden totta halua laihuudella - tai millään muullakaan - huomiota puoleensa. Ikää yli 50 ja takana vaikeaa fyysistä sairaushistoriaa. Sen lisäksi että turhauttaa, olen luovuttanut.
En edes osaa sanoa tuohon mitään, aivan painajaismaista. Myötätuntoni on puolellasi, vaikkei siitä hyötyä olekaan.
Tunnistan hyvin tuon luovuttamisen kaikennielevän mustuuden. On kuin olisin astunut miinaan kauan sitten ja huomannut sen vasta nyt. Enää en voi liikahtaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aikuisella on ehkä se että vaikka kerrot että syömisen kanssa on haasteita niin se sivuutetaan. Omalla kohdalla psykiatri (!) oli kirjoittanut että "ei varsinaisesti pyri laihduttamaan". Jos kysyt anorektikolta niin ei kai hän nyt hyvää päivää sentään sitä myönnä! Ja kun olin toistuvasti urheillut itseni siihen kuntoon että pääsin hädin tuskin kävelemään niin "liike on lääke, jumit johtuvat vain siitä että et ole muutamaan päivään jumpannut ja venytellyt, oletko harkinnut kävelysauvoja tehostamaan liikkumista?" Eli vuosikaudet (tai kymmenet) kymppikilsaa lenkkiä, usein enemmän, ilman lepopäiviä (sairaana vähemmän jos oli kuumetta tai vatsapöpö) on sitten ihan normaalia?
Alkuvuodesta tk-lääkäri laittoi puntariin ja kirjoitti anoreksiadiagnoosin. Jonotan ravitsemusterapeutille ja yritän rauhoittaa liikkumista, teen rentoutusharjoituksia. Monta vuotta erikoissairaanhoidossa katsottiin toiseen suuntaan. Ja olen oireillut lapsesta asti. N50+
Ihan tosi paljon tsemppiä! Kirjoituksesi kertoo sen, kuinka avutonta ja lapsen kengissään on sekä syömishäiriön havaitseminen että diagnosointi psykiatrian puolella - hoidosta puhumattakaan. Samoin ollaan täysin kädettömiä reagoimaan tai edes huomaamaan aikuisten syömishäiriöproblematiikka. Valitettavasti itse olen juuri tämän vuoksi haluton hakeutumaan hoitoon lainkaan.
Olen miettinyt pitkään tätä aikuisten syömishäiriöstä kärsivien ongelmaa. Tuntuu, että stereotypiat ja painopiste pysyttelevät vuodesta toiseen nuorissa. Tilastollisesti on toki selvää, että valtaosa potilaista on nuoria, mutta vähitellen pitäisi avata silmät koko totuudelle. Varhainen puuttuminen nuorilla vähentää ongelmia tulevaisuudessa, mutta se ei ole syy jättää aikuisia sairastuneita yksin sillä oletuksella, että osaavathan he hoitaa asiansa. Aikuisen tilanne voi olla monestakin syystä vaikeampi kuin nuoren: ei ole minkäänlaisia takeita siitä, että tulee otetuksi vakavasti sitten, jos jonakin maailman päivänä uskaltaa asiasta mainita.
Aikuisella ei välttämättä ole ketään, joka nappaisi tilanteesta kiinni - näin etenkin silloin, kun syömishäiriö ei näy ulospäin. Yksin asuva, vetäytyvä ja sosiaalisissa suhteissa pidättyväinen aikuinen ei kovin herkästi uskalla tarttua toimeen sanoakseen, miten asia on. Omalla kohdallani tilanne on aika lailla tämä, joskin pieni poikkeus mahtuu kuluneisiin vuosiin. Joitakin vuosia sitten yksi vanha opiskelukaverini koetti varovasti kysyä, missä mennään, ja tarjoutui jopa tulemaan lääkäriin kanssani. Säikähdin, vetäydyin ja vähitellen hivuttauduin kaveripiirin ulkopuolelle. Vain muutamaa kuukautta myöhemmin alkoi painajainen, joka jatkuu yhä. Olen sotkenut asiani aivan täysin ja puhtaasti omasta syystäni karkottanut ne muutamat ystävät, jotka minulla oli; romanttisia kumppaneita minulla ei ole ollut koskaan. En tiedä, saanko tätä solmua ikinä auki.
T. Edelleen tuo 33-vuotias marisija ketjun toiselta sivulta; jämähdin näköjään tänne.
Tämä. Minä tiedän kuolevani tähän lopulta. Apu mitä olen saanut, on täysin ala-arvoista ja osaamatonta keskusteluapua yhdistettynä mielialalääkkeisiin. Ko lääkkeet on todettu tehottomiksi jopa masennukseen, tutkimus ja hoito ei ole edennyt vuosikymmeniin. Keskustelukumppanina on ollut ihminen, joka on täysin pihalla syömishäiriöisen mielenmaisemasta; pahimmillaan hän kuvittelee vastassaan olevan prinsessakompleksisen naislapsen. Olen akateeminen, aikuisten lasten äiti, joka ei toden totta halua laihuudella - tai millään muullakaan - huomiota puoleensa. Ikää yli 50 ja takana vaikeaa fyysistä sairaushistoriaa. Sen lisäksi että turhauttaa, olen luovuttanut.
En edes osaa sanoa tuohon mitään, aivan painajaismaista. Myötätuntoni on puolellasi, vaikkei siitä hyötyä olekaan.
Tunnistan hyvin tuon luovuttamisen kaikennielevän mustuuden. On kuin olisin astunut miinaan kauan sitten ja huomannut sen vasta nyt. Enää en voi liikahtaa.
💔
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älä sure, et ole ainoa: joka 1,2 miljoonalla suomalaisella aikuisella on syömishäiriö, nimittäin ahmimishäiriö, eli 1,2 miljoonaa lihavaa suomalaista aikuista.
Vierailija kirjoitti:
Älä sure, et ole ainoa: joka 1,2 miljoonalla suomalaisella aikuisella on syömishäiriö, nimittäin ahmimishäiriö, eli 1,2 miljoonaa lihavaa suomalaista aikuista.
Kyllä minä suren; kaikkien meidän puolesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aikuisella on ehkä se että vaikka kerrot että syömisen kanssa on haasteita niin se sivuutetaan. Omalla kohdalla psykiatri (!) oli kirjoittanut että "ei varsinaisesti pyri laihduttamaan". Jos kysyt anorektikolta niin ei kai hän nyt hyvää päivää sentään sitä myönnä! Ja kun olin toistuvasti urheillut itseni siihen kuntoon että pääsin hädin tuskin kävelemään niin "liike on lääke, jumit johtuvat vain siitä että et ole muutamaan päivään jumpannut ja venytellyt, oletko harkinnut kävelysauvoja tehostamaan liikkumista?" Eli vuosikaudet (tai kymmenet) kymppikilsaa lenkkiä, usein enemmän, ilman lepopäiviä (sairaana vähemmän jos oli kuumetta tai vatsapöpö) on sitten ihan normaalia?
Alkuvuodesta tk-lääkäri laittoi puntariin ja kirjoitti anoreksiadiagnoosin. Jonotan ravitsemusterapeutille ja yritän rauhoittaa liikkumista, teen rentoutusharjoituksia. Monta vuotta erikoissairaanhoidossa katsottiin toiseen suuntaan. Ja olen oireillut lapsesta asti. N50+
Ihan tosi paljon tsemppiä! Kirjoituksesi kertoo sen, kuinka avutonta ja lapsen kengissään on sekä syömishäiriön havaitseminen että diagnosointi psykiatrian puolella - hoidosta puhumattakaan. Samoin ollaan täysin kädettömiä reagoimaan tai edes huomaamaan aikuisten syömishäiriöproblematiikka. Valitettavasti itse olen juuri tämän vuoksi haluton hakeutumaan hoitoon lainkaan.
Olen miettinyt pitkään tätä aikuisten syömishäiriöstä kärsivien ongelmaa. Tuntuu, että stereotypiat ja painopiste pysyttelevät vuodesta toiseen nuorissa. Tilastollisesti on toki selvää, että valtaosa potilaista on nuoria, mutta vähitellen pitäisi avata silmät koko totuudelle. Varhainen puuttuminen nuorilla vähentää ongelmia tulevaisuudessa, mutta se ei ole syy jättää aikuisia sairastuneita yksin sillä oletuksella, että osaavathan he hoitaa asiansa. Aikuisen tilanne voi olla monestakin syystä vaikeampi kuin nuoren: ei ole minkäänlaisia takeita siitä, että tulee otetuksi vakavasti sitten, jos jonakin maailman päivänä uskaltaa asiasta mainita.
Aikuisella ei välttämättä ole ketään, joka nappaisi tilanteesta kiinni - näin etenkin silloin, kun syömishäiriö ei näy ulospäin. Yksin asuva, vetäytyvä ja sosiaalisissa suhteissa pidättyväinen aikuinen ei kovin herkästi uskalla tarttua toimeen sanoakseen, miten asia on. Omalla kohdallani tilanne on aika lailla tämä, joskin pieni poikkeus mahtuu kuluneisiin vuosiin. Joitakin vuosia sitten yksi vanha opiskelukaverini koetti varovasti kysyä, missä mennään, ja tarjoutui jopa tulemaan lääkäriin kanssani. Säikähdin, vetäydyin ja vähitellen hivuttauduin kaveripiirin ulkopuolelle. Vain muutamaa kuukautta myöhemmin alkoi painajainen, joka jatkuu yhä. Olen sotkenut asiani aivan täysin ja puhtaasti omasta syystäni karkottanut ne muutamat ystävät, jotka minulla oli; romanttisia kumppaneita minulla ei ole ollut koskaan. En tiedä, saanko tätä solmua ikinä auki.
T. Edelleen tuo 33-vuotias marisija ketjun toiselta sivulta; jämähdin näköjään tänne.
Tämä. Minä tiedän kuolevani tähän lopulta. Apu mitä olen saanut, on täysin ala-arvoista ja osaamatonta keskusteluapua yhdistettynä mielialalääkkeisiin. Ko lääkkeet on todettu tehottomiksi jopa masennukseen, tutkimus ja hoito ei ole edennyt vuosikymmeniin. Keskustelukumppanina on ollut ihminen, joka on täysin pihalla syömishäiriöisen mielenmaisemasta; pahimmillaan hän kuvittelee vastassaan olevan prinsessakompleksisen naislapsen. Olen akateeminen, aikuisten lasten äiti, joka ei toden totta halua laihuudella - tai millään muullakaan - huomiota puoleensa. Ikää yli 50 ja takana vaikeaa fyysistä sairaushistoriaa. Sen lisäksi että turhauttaa, olen luovuttanut.
Hyvin kiteytetty ja karmaiseva puheenvuoro.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aikuisella on ehkä se että vaikka kerrot että syömisen kanssa on haasteita niin se sivuutetaan. Omalla kohdalla psykiatri (!) oli kirjoittanut että "ei varsinaisesti pyri laihduttamaan". Jos kysyt anorektikolta niin ei kai hän nyt hyvää päivää sentään sitä myönnä! Ja kun olin toistuvasti urheillut itseni siihen kuntoon että pääsin hädin tuskin kävelemään niin "liike on lääke, jumit johtuvat vain siitä että et ole muutamaan päivään jumpannut ja venytellyt, oletko harkinnut kävelysauvoja tehostamaan liikkumista?" Eli vuosikaudet (tai kymmenet) kymppikilsaa lenkkiä, usein enemmän, ilman lepopäiviä (sairaana vähemmän jos oli kuumetta tai vatsapöpö) on sitten ihan normaalia?
Alkuvuodesta tk-lääkäri laittoi puntariin ja kirjoitti anoreksiadiagnoosin. Jonotan ravitsemusterapeutille ja yritän rauhoittaa liikkumista, teen rentoutusharjoituksia. Monta vuotta erikoissairaanhoidossa katsottiin toiseen suuntaan. Ja olen oireillut lapsesta asti. N50+
Ihan tosi paljon tsemppiä! Kirjoituksesi kertoo sen, kuinka avutonta ja lapsen kengissään on sekä syömishäiriön havaitseminen että diagnosointi psykiatrian puolella - hoidosta puhumattakaan. Samoin ollaan täysin kädettömiä reagoimaan tai edes huomaamaan aikuisten syömishäiriöproblematiikka. Valitettavasti itse olen juuri tämän vuoksi haluton hakeutumaan hoitoon lainkaan.
Olen miettinyt pitkään tätä aikuisten syömishäiriöstä kärsivien ongelmaa. Tuntuu, että stereotypiat ja painopiste pysyttelevät vuodesta toiseen nuorissa. Tilastollisesti on toki selvää, että valtaosa potilaista on nuoria, mutta vähitellen pitäisi avata silmät koko totuudelle. Varhainen puuttuminen nuorilla vähentää ongelmia tulevaisuudessa, mutta se ei ole syy jättää aikuisia sairastuneita yksin sillä oletuksella, että osaavathan he hoitaa asiansa. Aikuisen tilanne voi olla monestakin syystä vaikeampi kuin nuoren: ei ole minkäänlaisia takeita siitä, että tulee otetuksi vakavasti sitten, jos jonakin maailman päivänä uskaltaa asiasta mainita.
Aikuisella ei välttämättä ole ketään, joka nappaisi tilanteesta kiinni - näin etenkin silloin, kun syömishäiriö ei näy ulospäin. Yksin asuva, vetäytyvä ja sosiaalisissa suhteissa pidättyväinen aikuinen ei kovin herkästi uskalla tarttua toimeen sanoakseen, miten asia on. Omalla kohdallani tilanne on aika lailla tämä, joskin pieni poikkeus mahtuu kuluneisiin vuosiin. Joitakin vuosia sitten yksi vanha opiskelukaverini koetti varovasti kysyä, missä mennään, ja tarjoutui jopa tulemaan lääkäriin kanssani. Säikähdin, vetäydyin ja vähitellen hivuttauduin kaveripiirin ulkopuolelle. Vain muutamaa kuukautta myöhemmin alkoi painajainen, joka jatkuu yhä. Olen sotkenut asiani aivan täysin ja puhtaasti omasta syystäni karkottanut ne muutamat ystävät, jotka minulla oli; romanttisia kumppaneita minulla ei ole ollut koskaan. En tiedä, saanko tätä solmua ikinä auki.
T. Edelleen tuo 33-vuotias marisija ketjun toiselta sivulta; jämähdin näköjään tänne.
Tämä. Minä tiedän kuolevani tähän lopulta. Apu mitä olen saanut, on täysin ala-arvoista ja osaamatonta keskusteluapua yhdistettynä mielialalääkkeisiin. Ko lääkkeet on todettu tehottomiksi jopa masennukseen, tutkimus ja hoito ei ole edennyt vuosikymmeniin. Keskustelukumppanina on ollut ihminen, joka on täysin pihalla syömishäiriöisen mielenmaisemasta; pahimmillaan hän kuvittelee vastassaan olevan prinsessakompleksisen naislapsen. Olen akateeminen, aikuisten lasten äiti, joka ei toden totta halua laihuudella - tai millään muullakaan - huomiota puoleensa. Ikää yli 50 ja takana vaikeaa fyysistä sairaushistoriaa. Sen lisäksi että turhauttaa, olen luovuttanut.
Miltä luulet lapsistasi tuntuvan,jos luovutat? Kannattaa ajatella myös muita ja mitä tekee muille ihmisille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Syömishäiriö myöhemmällä iällä ei ole mitenkään harvinainen. Kannattaa hakea mahdollisimman pian apua. Vanhentuva elimistö ei tahdo kestää nälkiintymistä niin hyvin kuin esim. nuoren
Muistetaan että syömishäiriö ei ole ainoastaan itsensä nälkiinnyttämistä eli anoreksiaa, vaan aikuisilla voi olla myös bulimia, ortoreksia yms. Itselläni on ollut bulimia jo pitkän aikaa, ja jatkuu myös aikuisiällä. Nyt on vähän paremmassa hallinnassa. Keho ei tästäkään parane yhtä hyvin vanhemmalla iällä, ja bulimia vaikutti minulla esim. hampaisiin: hampaat alkoi lohjeta ja niistä lähti paloja irti. Bulimiakaan ei saata näkyä ulospäin, koska paino ei pakosti laske tai nouse huomattavasti. Toki kasvot saattavat olla pöhöttyneet, mutta ei pidä automaattisesti luulla että ihmisellä ei ole syömishäiriötä vain sen takia, ettei hän ole luurankomaisen laiha. Kuten joku tässä ketjussa sanoikin, varmaan suurimmalla osalla naisista on epäterveellinen suhde ruokaan ja omaan kehoon.
Anoreksia ei taida olla ollenkaan se yleisin syömishäiriö, mitä muistelisin lukeneeni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aikuisella on ehkä se että vaikka kerrot että syömisen kanssa on haasteita niin se sivuutetaan. Omalla kohdalla psykiatri (!) oli kirjoittanut että "ei varsinaisesti pyri laihduttamaan". Jos kysyt anorektikolta niin ei kai hän nyt hyvää päivää sentään sitä myönnä! Ja kun olin toistuvasti urheillut itseni siihen kuntoon että pääsin hädin tuskin kävelemään niin "liike on lääke, jumit johtuvat vain siitä että et ole muutamaan päivään jumpannut ja venytellyt, oletko harkinnut kävelysauvoja tehostamaan liikkumista?" Eli vuosikaudet (tai kymmenet) kymppikilsaa lenkkiä, usein enemmän, ilman lepopäiviä (sairaana vähemmän jos oli kuumetta tai vatsapöpö) on sitten ihan normaalia?
Alkuvuodesta tk-lääkäri laittoi puntariin ja kirjoitti anoreksiadiagnoosin. Jonotan ravitsemusterapeutille ja yritän rauhoittaa liikkumista, teen rentoutusharjoituksia. Monta vuotta erikoissairaanhoidossa katsottiin toiseen suuntaan. Ja olen oireillut lapsesta asti. N50+
Ihan tosi paljon tsemppiä! Kirjoituksesi kertoo sen, kuinka avutonta ja lapsen kengissään on sekä syömishäiriön havaitseminen että diagnosointi psykiatrian puolella - hoidosta puhumattakaan. Samoin ollaan täysin kädettömiä reagoimaan tai edes huomaamaan aikuisten syömishäiriöproblematiikka. Valitettavasti itse olen juuri tämän vuoksi haluton hakeutumaan hoitoon lainkaan.
Olen miettinyt pitkään tätä aikuisten syömishäiriöstä kärsivien ongelmaa. Tuntuu, että stereotypiat ja painopiste pysyttelevät vuodesta toiseen nuorissa. Tilastollisesti on toki selvää, että valtaosa potilaista on nuoria, mutta vähitellen pitäisi avata silmät koko totuudelle. Varhainen puuttuminen nuorilla vähentää ongelmia tulevaisuudessa, mutta se ei ole syy jättää aikuisia sairastuneita yksin sillä oletuksella, että osaavathan he hoitaa asiansa. Aikuisen tilanne voi olla monestakin syystä vaikeampi kuin nuoren: ei ole minkäänlaisia takeita siitä, että tulee otetuksi vakavasti sitten, jos jonakin maailman päivänä uskaltaa asiasta mainita.
Aikuisella ei välttämättä ole ketään, joka nappaisi tilanteesta kiinni - näin etenkin silloin, kun syömishäiriö ei näy ulospäin. Yksin asuva, vetäytyvä ja sosiaalisissa suhteissa pidättyväinen aikuinen ei kovin herkästi uskalla tarttua toimeen sanoakseen, miten asia on. Omalla kohdallani tilanne on aika lailla tämä, joskin pieni poikkeus mahtuu kuluneisiin vuosiin. Joitakin vuosia sitten yksi vanha opiskelukaverini koetti varovasti kysyä, missä mennään, ja tarjoutui jopa tulemaan lääkäriin kanssani. Säikähdin, vetäydyin ja vähitellen hivuttauduin kaveripiirin ulkopuolelle. Vain muutamaa kuukautta myöhemmin alkoi painajainen, joka jatkuu yhä. Olen sotkenut asiani aivan täysin ja puhtaasti omasta syystäni karkottanut ne muutamat ystävät, jotka minulla oli; romanttisia kumppaneita minulla ei ole ollut koskaan. En tiedä, saanko tätä solmua ikinä auki.
T. Edelleen tuo 33-vuotias marisija ketjun toiselta sivulta; jämähdin näköjään tänne.
Tämä. Minä tiedän kuolevani tähän lopulta. Apu mitä olen saanut, on täysin ala-arvoista ja osaamatonta keskusteluapua yhdistettynä mielialalääkkeisiin. Ko lääkkeet on todettu tehottomiksi jopa masennukseen, tutkimus ja hoito ei ole edennyt vuosikymmeniin. Keskustelukumppanina on ollut ihminen, joka on täysin pihalla syömishäiriöisen mielenmaisemasta; pahimmillaan hän kuvittelee vastassaan olevan prinsessakompleksisen naislapsen. Olen akateeminen, aikuisten lasten äiti, joka ei toden totta halua laihuudella - tai millään muullakaan - huomiota puoleensa. Ikää yli 50 ja takana vaikeaa fyysistä sairaushistoriaa. Sen lisäksi että turhauttaa, olen luovuttanut.
Miltä luulet lapsistasi tuntuvan,jos luovutat? Kannattaa ajatella myös muita ja mitä tekee muille ihmisille.
Meistä jokainen kuolee. Aikuiset lapset ovat yksilöitä, ja he varmasti selviävät sydämenpysähdyksestä - olipa sen syy mikä tahansa. Minusta on omituista syyllistää ketään kuolemasta, tai tänne jääneiden surusta. Jotenkin käsitän alaikäisten kohdalla itsemurhat ja murhat, mutta noin muuten jokaisella on kohtalonsa. Tässäkin ko henkilö on hakenut apua sitä saamatta.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä on muitakin. Näin aikuisena asiaa joutuu vain peittelemään enemmän, koska se on "teinien sairaus". Oikeasti meitä on aika paljonkin. En oikeastaan edes tiedä naisia, joilla olisi oikeasti normaali suhde ruokaan, kun koko ajan pitäisi laihduttaa. Toisilla on vaikeampi suhde kuin toisilla.
Tuosta ajattelutavasta pitää päästä eroon, että koko ajan pitäisi laihduttaa. Riittää, että syö kohtuu terveellisesti ja liikkuu, herkkuja kohtuudella. Siksi, koska se on hyväksi terveydelle ja omalle hyvinvoinnille, eikä siksi että pitäisi olla tikkulaiha. Olen itsekin syömishäiriöoireillut laihuutta ihannoivalla 90-luvulla, enkä ikinä enää halua takaisin siihen ajatusmaailmaan, että jokainen hetki pitäisi käyttää painosta ja syömisistä stressaamiseen. Toki koitan pysyä normaalipainossa, koska suvussa on monenlaista sukurasitetta eri sairauksille, mutta tahdon silti nauttia elämästä ja syödä silloin tällöin pullan kahvin kanssa tai hyvää pastaa kokematta siitä huonoa omaatuntoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä on muitakin. Näin aikuisena asiaa joutuu vain peittelemään enemmän, koska se on "teinien sairaus". Oikeasti meitä on aika paljonkin. En oikeastaan edes tiedä naisia, joilla olisi oikeasti normaali suhde ruokaan, kun koko ajan pitäisi laihduttaa. Toisilla on vaikeampi suhde kuin toisilla.
Tuosta ajattelutavasta pitää päästä eroon, että koko ajan pitäisi laihduttaa. Riittää, että syö kohtuu terveellisesti ja liikkuu, herkkuja kohtuudella. Siksi, koska se on hyväksi terveydelle ja omalle hyvinvoinnille, eikä siksi että pitäisi olla tikkulaiha. Olen itsekin syömishäiriöoireillut laihuutta ihannoivalla 90-luvulla, enkä ikinä enää halua takaisin siihen ajatusmaailmaan, että jokainen hetki pitäisi käyttää painosta ja syömisistä stressaamiseen. Toki koitan pysyä normaalipainossa, koska suvussa on monenlaista sukurasitetta eri sairauksille, mutta tahdon silti nauttia elämästä ja syödä silloin tällöin pullan kahvin kanssa tai hyvää pastaa kokematta siitä huonoa omaatuntoa.
Tässä puhutaan nyt ulkonäkökeskeisestä syömishäiriöstä. Se kannattaisi (hoidossa) kategorisoida aivan erikseen. On myös rakenteellista syömihäiriöisyyttä, jossa keskiössä ei ole ulkonäkö tai paino. Tai ylipäätään mikään ulkoinen.
Kiitos. Myös ihan tällainen julkisella foorumilla käytävä avoin ja anonyymi keskustelu aiheesta tuo helpotusta ja etenkin avoimuutta asiaan. Ei keski-ikäiset ihmiset paini minkään prinsessataudin tai ulkonäön kanssa, vaan taustalla on todellakin monimuotoista problematiikkaa. Kiitos kaikille jotka ovat rohkeasti avautuneet! Toivon keskustelulle jatkoa.