Arka aihe: syömishäiriö aikuisiässä

Kiitos tuesta ja neuvoista; minä olen hyvin tietoinen tilan vakavuudesta ja vaarallisuudesta. Tiedän myös mistä hakea apua. Sen sijaan kaipaisin nyt muiden mahdollisesti sairastavien aikuisten/keski-ikäisten kokemuksia syömishäiriöistä ja siitä, kuinka se näin vanhempana ilmenee, oireilee ja on mahdollisesti muuttanut muotoaan?

Olen pahoillani puolestasi.

Sairastuin vasta noin 25-vuotiaana, eli yllättävän myöhään. Pitkään sain kaiken pidettyä kasassa: somaattisesti pahin vaihe, jolloin olin silminnähden huonossa kunnossa, osui koronasulkujen aikaan, joten en jäänyt esimerkiksi työpaikalla kiinni. Minulla ei ole juuri lainkaan läheisiä, ja olen asunut koko aikuisikäni yksin. Mikään ei estänyt minua toimimasta haluamallani tavalla.

Tilanne muuttui vuonna 2022, kun sain pienestä tällistä useita murtumia. Luuston kunto paljastui ikätasoon nähden heikentyneeksi, ja painoa oli pakko nostaa. Kävi niin kuin monille käy: painonnousua oli vaikea pysäyttää sen kerran alettua, ja  vaikka olen nyt aika lailla (lievästi tanakkaa) keskikokoa, vihaan itseäni enemmän kuin koskaan. Paastoan edelleen säännöllisesti ja välttelen kiinteää ruokaa niin paljon kuin mahdollista. Loputon itseinho ei jätä ajatuksissani tilaa millekään muulle. Olen nyt 33-vuotias enkä näe tulevaisuudessa mitään hyvää. Päättäisin päiväni, jos uskaltaisin.

Olen käynyt nyt keväällä muutaman kerran sairaanhoitajan luona tekemässä masennuksen omahoito-ohjelmaa. Syömishäiriön kanssa sen sijaan olen jo luovuttanut, kun en tähänkään asti ole siitä kenellekään kertonut.

Toivon Sinulle kaikkea hyvää jatkoon!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Syömishäiriö myöhemmällä iällä ei ole mitenkään harvinainen. Kannattaa hakea mahdollisimman pian apua. Vanhentuva elimistö ei tahdo kestää nälkiintymistä niin hyvin kuin esim. nuoren

Tämähän se on. Minulla tosiaan ns näkyy tämä tasan ajatusten tasolla, mutta ne ajatukset ovat todella vinoutuneita. Huomaan lopen uupuneena ja stressaantuneena miettiväni, että saatana katoan tällä konstin (syömättömyydellä) kokonaan. Minulta ei voi silloin haluta/vaatia/odottaa mitään, koska olemattomalta ei voi niin tehdä. En jaksa olla olemassa psyykkisesti enkä fyysisesti. Mitään ulkonäöllistä tähän ei toden totta liity, tämä oirehdinta on ihan syvällä minussa rakenteissa pelastautumismekanismina elämää vastaan.

"Tämähän se on. Minulla tosiaan ns näkyy tämä tasan ajatusten tasolla, mutta ne ajatukset ovat todella vinoutuneita. Huomaan lopen uupuneena ja stressaantuneena miettiväni, että saatana katoan tällä konstin (syömättömyydellä) kokonaan. Minulta ei voi silloin haluta/vaatia/odottaa mitään, koska olemattomalta ei voi niin tehdä. En jaksa olla olemassa psyykkisesti enkä fyysisesti. Mitään ulkonäöllistä tähän ei toden totta liity, tämä oirehdinta on ihan syvällä minussa rakenteissa pelastautumismekanismina elämää vastaan."

Minuun pätee juuri tuo ajatusten vinoutuminen. Käyttäytyminen on jossakin määrin normaalia, samoin kroppa, mutta ajatusmaailma on julmempi kuin ikinä. En kuitenkaan osaa pitää itseäni "sairaana", koska en näytä siltä. Omasta mielestäni olen vain kelvoton ja laiska.

Kuulostaa rankalta, ja muidenkin kokemukset täällä. Osaisinpa sanoa jotain järkevää, mutta latteaksi menisi. Näkisittepä oman arvonne, jokainen!

Vierailija kirjoitti:

Kiitos tuesta ja neuvoista; minä olen hyvin tietoinen tilan vakavuudesta ja vaarallisuudesta. Tiedän myös mistä hakea apua. Sen sijaan kaipaisin nyt muiden mahdollisesti sairastavien aikuisten/keski-ikäisten kokemuksia syömishäiriöistä ja siitä, kuinka se näin vanhempana ilmenee, oireilee ja on mahdollisesti muuttanut muotoaan?

Eli haluat oikein velloa siinä sairastamisessasi, se on koko identiteettisi kulmakivi. Sori, en lähde tuollaiseen mukaan. Jutut on tuttuja omilta sairastamisvuosilta (nyt "kuivilla" 12 vuotta.) 

Anoreksian takana on yleensä vahvasti persoonallisuushäiriöpiirteitä ja siksi hoito on niin haastavaa.

Sinä et pysty kontrolloimaan syömättömyydellä yhtään mitään eikä laihuus/hoikkuus saa muita ihmisiä pitämään sinusta, hyväksymään sinua, rakastamaan sinua. Tämän kun on valmis hyväksymään niin siitä se toipuminen lähtee

Vierailija kirjoitti:

Sinä et pysty kontrolloimaan syömättömyydellä yhtään mitään eikä laihuus/hoikkuus saa muita ihmisiä pitämään sinusta, hyväksymään sinua, rakastamaan sinua. Tämän kun on valmis hyväksymään niin siitä se toipuminen lähtee

Kilometrejä on takana niin, että eläkeikä kolkuttelee, mutta tätä en varmaan ikinä todella sisäistä. Joidenkin asioiden opetteluun ei elämä riitä.

Hyvä aloitus ja tärkeä aihe.

Läheinen ystäväni sairastui anoreksiaan teininä ja kamppaili sairautensa kanssa useita vuosia. Reilu kuukausi sitten juttelimme asiasta ja hän kertoi kuinka joutuu edelleen tekemään töitä asian kanssa, vaikka hänen elämänsä on ollut jo vuosia hyvää ja tasapainoista. Olemme nykyään liki nelikymppisiä.

Tämä oli hyvin silmiäavaava keskustelu siitä kuinka hallitseva syömishäiriö on. Olen itse kamppaillut päihdeongelman kanssa ja nykyään mielenterveysongelmien tai stressin ottaessa turhan paljon tilaa, minulle tulee hyvin harvoin ajatus hakea helpotusta päihteistä. Ystäväni se sijaan vaikeina hetkinä edelleen joutuu taistelemaan, että syömishäiriöoireet pysyvät poissa. Oli todella surullista kuulla, kuinka vuosi sitten sairastettuaan useamman viikon, hän koki sen aiheuttamasta laihtumisesta enemmän onnistumisen iloa, kuin saamastaan ylennyksestä töissä.

Kiinnittäisin myös huomiota siihen kuinka moni viesti tämän keskustelun ensimmäisellä sivulla koski ensisijaisesti ulkonäköä. Hesarissa oli hyvä juttu siitä, kuinka laihuuden ihannointi nostaa taas päätään ja se alkaa näkymään jo syömishäiriötapauksissa. Ilmiötä ruokkii juuri tällainen asenne, missä vakavasta sairaudesta puhuttaessa huomio kiinnittyy ulkonäköasioihin.

Vierailija kirjoitti:

Hyvä aloitus ja tärkeä aihe.

Läheinen ystäväni sairastui anoreksiaan teininä ja kamppaili sairautensa kanssa useita vuosia. Reilu kuukausi sitten juttelimme asiasta ja hän kertoi kuinka joutuu edelleen tekemään töitä asian kanssa, vaikka hänen elämänsä on ollut jo vuosia hyvää ja tasapainoista. Olemme nykyään liki nelikymppisiä.

Tämä oli hyvin silmiäavaava keskustelu siitä kuinka hallitseva syömishäiriö on. Olen itse kamppaillut päihdeongelman kanssa ja nykyään mielenterveysongelmien tai stressin ottaessa turhan paljon tilaa, minulle tulee hyvin harvoin ajatus hakea helpotusta päihteistä. Ystäväni se sijaan vaikeina hetkinä edelleen joutuu taistelemaan, että syömishäiriöoireet pysyvät poissa. Oli todella surullista kuulla, kuinka vuosi sitten sairastettuaan useamman viikon, hän koki sen aiheuttamasta laihtumisesta enemmän onnistumisen iloa, kuin saamastaan ylennyksestä töissä.

Kiinnittäisin myös huomiota siihen kuinka moni viesti tämän keskustelun ensimmäisellä sivulla koski ensisijaisesti ulkonäköä. Hesarissa oli hyvä juttu siitä, kuinka laihuuden ihannointi nostaa taas päätään ja se alkaa näkymään jo syömishäiriötapauksissa. Ilmiötä ruokkii juuri tällainen asenne, missä vakavasta sairaudesta puhuttaessa huomio kiinnittyy ulkonäköasioihin.

Ihmiset saattavat pyrkiä tavoittelemaan sellaista, mikä on heille mahdotonta.

Oma ruumiinrakenteeni on esimerkiksi aika roteva, ei sitä voi muuttaa. Jos yrittäisin laihduttaa itseni todella hoikaksi, terveyshän siinä menisi.

Vierailija kirjoitti:

Syömishäiriö myöhemmällä iällä ei ole mitenkään harvinainen. Kannattaa hakea mahdollisimman pian apua. Vanhentuva elimistö ei tahdo kestää nälkiintymistä niin hyvin kuin esim. nuoren

Muistetaan että syömishäiriö ei ole ainoastaan itsensä nälkiinnyttämistä eli anoreksiaa, vaan aikuisilla voi olla myös bulimia, ortoreksia yms. Itselläni on ollut bulimia jo pitkän aikaa, ja jatkuu myös aikuisiällä. Nyt on vähän paremmassa hallinnassa. Keho ei tästäkään parane yhtä hyvin vanhemmalla iällä, ja bulimia vaikutti minulla esim. hampaisiin: hampaat alkoi lohjeta ja niistä lähti paloja irti. Bulimiakaan ei saata näkyä ulospäin, koska paino ei pakosti laske tai nouse huomattavasti. Toki kasvot saattavat olla pöhöttyneet, mutta ei pidä automaattisesti luulla että ihmisellä ei ole syömishäiriötä vain sen takia, ettei hän ole luurankomaisen laiha. Kuten joku tässä ketjussa sanoikin, varmaan suurimmalla osalla naisista on epäterveellinen suhde ruokaan ja omaan kehoon. 

Vierailija kirjoitti:

Hyvä aloitus ja tärkeä aihe.

Läheinen ystäväni sairastui anoreksiaan teininä ja kamppaili sairautensa kanssa useita vuosia. Reilu kuukausi sitten juttelimme asiasta ja hän kertoi kuinka joutuu edelleen tekemään töitä asian kanssa, vaikka hänen elämänsä on ollut jo vuosia hyvää ja tasapainoista. Olemme nykyään liki nelikymppisiä.

Tämä oli hyvin silmiäavaava keskustelu siitä kuinka hallitseva syömishäiriö on. Olen itse kamppaillut päihdeongelman kanssa ja nykyään mielenterveysongelmien tai stressin ottaessa turhan paljon tilaa, minulle tulee hyvin harvoin ajatus hakea helpotusta päihteistä. Ystäväni se sijaan vaikeina hetkinä edelleen joutuu taistelemaan, että syömishäiriöoireet pysyvät poissa. Oli todella surullista kuulla, kuinka vuosi sitten sairastettuaan useamman viikon, hän koki sen aiheuttamasta laihtumisesta enemmän onnistumisen iloa, kuin saamastaan ylennyksestä töissä.

Kiinnittäisin myös huomiota siihen kuinka moni viesti tämän keskustelun ensimmäisellä sivulla koski ensisijaisesti ulkonäköä. Hesarissa oli hyvä juttu siitä, kuinka laihuuden ihannointi nostaa taas päätään ja se alkaa näkymään jo syömishäiriötapauksissa. Ilmiötä ruokkii juuri tällainen asenne, missä vakavasta sairaudesta puhuttaessa huomio kiinnittyy ulkonäköasioihin.

Kirjoitat hyvin ja analyyttisesti; mukava kuulla myös läheisen näkökulma.

Taisin lukea saman artikkelin kuin sinä. Myös omalla kohdallani sidon sairauden suoraan ulkonäköön. Olen henkisesti huonommassa kunnossa kuin koskaan mutten usko olevani varsinaisesti sairas - enhän ole ollut kolmeen vuoteen alipainoinen, ja kuukautisetkin palasivat viime vuonna. Se oli aikuisikäni toiseksi suurin pettymys, tunsin pettäneeni itseni ja kaiken, mihin uskon. En vieläkään käsitä, miten saatoin antaa sen tapahtua. Aina välillä havahdun omaan järjettömyyteeni; nytkin.

T. Tuo luusto-ongelmista kirjoittanut 33-vuotias

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Syömishäiriö myöhemmällä iällä ei ole mitenkään harvinainen. Kannattaa hakea mahdollisimman pian apua. Vanhentuva elimistö ei tahdo kestää nälkiintymistä niin hyvin kuin esim. nuoren

Muistetaan että syömishäiriö ei ole ainoastaan itsensä nälkiinnyttämistä eli anoreksiaa, vaan aikuisilla voi olla myös bulimia, ortoreksia yms. Itselläni on ollut bulimia jo pitkän aikaa, ja jatkuu myös aikuisiällä. Nyt on vähän paremmassa hallinnassa. Keho ei tästäkään parane yhtä hyvin vanhemmalla iällä, ja bulimia vaikutti minulla esim. hampaisiin: hampaat alkoi lohjeta ja niistä lähti paloja irti. Bulimiakaan ei saata näkyä ulospäin, koska paino ei pakosti laske tai nouse huomattavasti. Toki kasvot saattavat olla pöhöttyneet, mutta ei pidä automaattisesti luulla että ihmisellä ei ole syömishäiriötä vain sen takia, ettei hän ole luurankomaisen laiha. Kuten joku tässä ketjussa sanoikin, varmaan suurimmalla osalla naisista on epäterveellinen suhde ruokaan ja omaan kehoon. 

Toivoisin niin, että tämä vihdoin opittaisiin. Silmämääräisesti näkee vain osan totuudesta, ja kärsimyksestä tuskin aavistuksen.

Tässä keväällä oli vähän stessaavampi jakso töissä ja koin, että sen myötä tuli joitain epäonnistumisia. Tästä seurasi kahden viikon ahmisis ja oksentelukierre. Huomasin, että taidot on edelleen hallussa, eli osaan oksentaa äänettömästi jos sen joutuu tekemään julkisessa vessassa esim. työpaikkalounaan jälkeen. Nyt homma taas jokseenkin kurissa, mutta ei paljo omenaa suurempaa tarvitse syödä kun hetken joudun taistelemaan sen kanssa, etten tuuttaa kaikkea pihalle.

Ikää 42 vuotta ja usko siihen, että tämän saisi koskaan täysin hallintaan on nolla.

Mistä kannattaa lähteä hakemaan apua? Auttaako terveysasema?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen pahoillani puolestasi.

Sairastuin vasta noin 25-vuotiaana, eli yllättävän myöhään. Pitkään sain kaiken pidettyä kasassa: somaattisesti pahin vaihe, jolloin olin silminnähden huonossa kunnossa, osui koronasulkujen aikaan, joten en jäänyt esimerkiksi työpaikalla kiinni. Minulla ei ole juuri lainkaan läheisiä, ja olen asunut koko aikuisikäni yksin. Mikään ei estänyt minua toimimasta haluamallani tavalla.

 

Tilanne muuttui vuonna 2022, kun sain pienestä tällistä useita murtumia. Luuston kunto paljastui ikätasoon nähden heikentyneeksi, ja painoa oli pakko nostaa. Kävi niin kuin monille käy: painonnousua oli vaikea pysäyttää sen kerran alettua, ja  vaikka olen nyt aika lailla (lievästi tanakkaa) keskikokoa, vihaan itseäni enemmän kuin koskaan. Paastoan edelleen säännöllisesti ja välttelen kiinteää ruokaa niin paljon kuin mahdollista. Loputon itseinho ei jätä ajatuksissani tilaa millekään muulle. Olen nyt 33-vuotias enkä näe tulevaisuudessa mitään hyvää. Päättäisin päiväni, jos uskaltaisin.

 

Olen käynyt nyt keväällä muutaman kerran sairaanhoitajan luona tekemässä masennuksen omahoito-ohjelmaa. Syömishäiriön kanssa sen sijaan olen jo luovuttanut, kun en tähänkään asti ole siitä kenellekään kertonut.

 

Toivon Sinulle kaikkea hyvää jatkoon!

"Päättäisin päiväni, jos uskaltaisin."

 

Mitä pelkäät?

Pelkään epäonnistumista ja mahdollista vammautumista. Niin kaiketi useimmat samassa tilanteessa olevat, joiden tuska ja sen päättämiseksi tarvittava rohkeus ovat epätasapainossa.

Päiviään ei kannata itse päättää, kuolema tulee ajallaan sitten. Hae rakas ystävä apua ja yritä nauttia elämästä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Syömishäiriö myöhemmällä iällä ei ole mitenkään harvinainen. Kannattaa hakea mahdollisimman pian apua. Vanhentuva elimistö ei tahdo kestää nälkiintymistä niin hyvin kuin esim. nuoren

Tämähän se on. Minulla tosiaan ns näkyy tämä tasan ajatusten tasolla, mutta ne ajatukset ovat todella vinoutuneita. Huomaan lopen uupuneena ja stressaantuneena miettiväni, että saatana katoan tällä konstin (syömättömyydellä) kokonaan. Minulta ei voi silloin haluta/vaatia/odottaa mitään, koska olemattomalta ei voi niin tehdä. En jaksa olla olemassa psyykkisesti enkä fyysisesti. Mitään ulkonäöllistä tähän ei toden totta liity, tämä oirehdinta on ihan syvällä minussa rakenteissa pelastautumismekanismina elämää vastaan.

"Tämähän se on. Minulla tosiaan ns näkyy tämä tasan ajatusten tasolla, mutta ne ajatukset ovat todella vinoutuneita. Huomaan lopen uupuneena ja stressaantuneena miettiväni, että saatana katoan tällä konstin (syömättömyydellä) kokonaan. Minulta ei voi silloin haluta/vaatia/odottaa mitään, koska olemattomalta ei voi niin tehdä. En jaksa olla olemassa psyykkisesti enkä fyysisesti. Mitään ulkonäöllistä tähän ei toden totta liity, tämä oirehdinta on ihan syvällä minussa rakenteissa pelastautumismekanismina elämää vastaan."

 

Minuun pätee juuri tuo ajatusten vinoutuminen. Käyttäytyminen on jossakin määrin normaalia, samoin kroppa, mutta ajatusmaailma on julmempi kuin ikinä. En kuitenkaan osaa pitää itseäni "sairaana", koska en näytä siltä. Omasta mielestäni olen vain kelvoton ja laiska.

Kiitos viestistä! Minulla tosiaan on alla vaikeahoitoinen MS, joten näytän aivan jäätävältä muutenkin. Tämän takia sh jää piiloon.

Vierailija kirjoitti:

Sinä et pysty kontrolloimaan syömättömyydellä yhtään mitään eikä laihuus/hoikkuus saa muita ihmisiä pitämään sinusta, hyväksymään sinua, rakastamaan sinua. Tämän kun on valmis hyväksymään niin siitä se toipuminen lähtee

Hyvänen aika! Eihän tässä ole - ainakaan minun tapauksessani - millään muotoa tarkoitus vaikuttaa muihin ihmisiin. Hädin tuskin olen/jaksan olla kenenkään kanssa tekemisissä. Tämä on reagointia vaikeisiin/haastaviin/mahdottomiin tilanteisiin elämässä. 

Vierailija kirjoitti:

Mistä kannattaa lähteä hakemaan apua? Auttaako terveysasema?

Hei!

Terveysasema on hyvä vaihtoehto, jollei käytössä ole esimerkiksi työterveyden palveluja. HyväDigin chatissa on ainakin jossakin vaiheessa ollut mahdollisuus ottaa yhteyttä mielenterveyshoitajaan, mutta meidän alueellamme se lakkautettiin vuoden alusta; jollakin toisella hyvinvointialueella voi olla eri tilanne. Meillä päin paras vaihtoehto on ensin soittaa mielenterveyspalvelujen numeroon ja kertoa siellä tilanne. Terapianavigaattori kannattaa täyttää ensin, yleensä he toivovat sitä. Puhelun jälkeen ohjataan eteenpäin sopivalle vastaanotolle ja katsotaan, mistä on paras aloittaa.

Paljon on varmasti tuurista kiinni - ei voi tietää, miten hyvä ymmärrys kullakin ammattilaisella on syömishäiriöistä, paljon kun on edelleen vuosikymmenten taa jumiutuneita käsityksiä. Kannattaa kuitenkin yrittää, se ei ota, jollei annakaan! Suosittelen myös Syömishäiriöliiton palveluja, joskin siellä olen huomannut, että valtaosa ihmisistä on melko nuoria. Aikuista vertaistukea ei ehkä löydä ihan yhtä helposti - sitä kaipaisin toisinaan itsekin.

Pidän peukkuja. Toivottavasti uskallat soittaa.