Mitä sellaiset ihmiset tekee päivittäin jolla ei oo kavereita?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mihin ihmeeseen kavereita tarvitaan? Mulla on perhe, työ ja iso talo maalla. En tarvitse kavereita mihinkään. 

Niin minullakin, mutta olisi kiva, kun olisi edes työkavereita. 

Mun työkaveri on oma mies.

Mun ei, koska tehdään eri töitä. Eikä mies muutenkaan ole kaveri, vaan puoliso. Ja lapset lapsia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mihin ihmeeseen kavereita tarvitaan? Mulla on perhe, työ ja iso talo maalla. En tarvitse kavereita mihinkään. 

Ajattelevatko lapsesi samalla tavalla?

Olen maaseudulla kasvanut sangen eristyksissä ja lapsena yksinäisenä. Aika surullinen muisto hiipi mieleeni tästä kommentista. Nykyään onneksi asun ihmisten ilmoilla ja on hyviä ystäviä, mutta se on aivan eri asia kuin se, että olisi lapsena saanut kasvaa ystävien kanssa.

Miksi meidän lapset olisivat eristyksissä ja yksinäisiä? Ihme kommentti.

Mulla olisi kavereita, mutta en nää niitä ikinä. Tai ikinä ja ikinä, mutta muutaman kerran vuodessa. 

Mä oon todella mielellään yksin kotona, luen kirjoja, katson sarjoja, siivoilen, käyn liikkumassa, kudon sukkaa jne.

Rahaa ei oo kauheasti joten en käy usein ”ihmisten ilmoilla” tai matkustele, mutta siihenkin pystyn yksin ja se on mukavinta itsekseen. 
Joten mun mielestä mun elämä on aivan täynnä ja täydellistä yksikseen. 
Mutta tiedostan myös sen että moni ajattelee eri tavalla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nautin yksin olosta

Niinhän ne sanovat, kun eivät paremmasta tiedä. Oikeasti äärimmäisen harva on onnellisempi yksin kuin oikeiden ystävien kanssa. Ihminen on sosiaalinen eläin.

Nautin todella paljon yksinolosta.

Töissä saa ja joutuu ihan tarpeeksi juttelemaan ja kuuntelemaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pskassa seurassa vietetty päivä menee enemmän hukkaan kuin jos olisi ollut täysin yksin. Joidenkin seura on vaan niin raskasta, ettei sitä millään jaksa. Onneksi hyviäkin ystäviä on ja heidän kanssaan on aina mukava nähdä ja tehdä kaikkea kivaa.

Miksi vastasit, jos sinulla on kavereita?  Etkö malttanut lukea, mitä aloituksessa sanottiin?  Kiire suoltaa tekstiä?

Mikä tarve sulla on nyppiä? Oot esimerkki just sellaisesta ihmisestä, joka on pskaa seuraa ja vaan laskee toisten elämänlaatua. On täällä muitakin vastaajia, jotka pitävät piirinsä mieluummin pienenä. Eivät halua sun kaltaisia turhia rasitteita sinne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vain henkisesti köyhät aikuiset ihmiset elävät jonkun toisen kautta. Tiedostava taas ei sinänsä tarvitse muita ja on tyytyväinen oloonsa; onhan hän oman elämänsä subjekti eli tekijä. 

Haha, ei toisen kautta, vaan toisen kanssa jakaen ilot, surut, ystävyyden, rakkauden, kokemukset ja yhdessäolon! Toisen kanssa ei olla minä, vaan me! Toki itsenäinen yksinäinenkin ihminen voi olla onnellinen, tyytyväinen jne…..

Toki voi olla, mutta se on hyvin harvinaista. Suurin osa on tottunut yksinäisyyteen ja kysymys on pärjäämisestä. Lopulta ihmisten kanssa oleminen tuntuu yhä vaikeammalta. Sitten aletaan rakentamaan kovaa kuorta ja uskotellaan itselle että kyllä näinkin voi olla onnellinen ja parempi olla ilman. Tämä vaihe tapahtuu usein ihan tiedostamattakin.

En ole kovin sosiaalinen ihminen itsekään, mutta tällaisen itselleen valehtelevan yksinäisen ihmisen tunnistaa kaukaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei valu hukkaan. Teen niitä asioita joita eniten haluankin tehdä eli esim. pelailen ja katson elokuvia. En edes halua kavereita. Ei ole aikaa kavereille.

Kuulostaa kyllä todella tyhjältä elämältä. 

Mä en ymmärrä taas ihmisiä jotka eivät hetkeäkään osaa olla yksin.

Aina pitää olla seuraa, eikä yksin pystytä lähtemään mihinkään.

Läheisriippuvuutta?

Itsestäni taas tuntuu että miten joku jaksaa kokoajan jonkun kaverin kanssa viettää aikaa. Silloin tällöin kyllä menisi vielä, mutta että päivittäin tekemisissä niin ei jaksa. Todella väsyttävää sosiaalisten suhteiden ylläpito.

Meidä koko perhe introverttejä.

Miten joku ei vieläkään tajua, että ihmiset ovat erilaisia.

Saan helposti kavereita ja tulen hyvin toimeen kaikkien kanssa,mutya vapaa-ajalla en jaksa, enkä edes halua muuta,kun olla oman perheen kesken.

En minä introvertti todellakaan halua joka päivä kavereitani nähdä. 

Vaikka olisi kuinka kivaa, meiltä introverteiltä sosiaalisuus aina vie jonkin verran voimia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mihin ihmeeseen kavereita tarvitaan? Mulla on perhe, työ ja iso talo maalla. En tarvitse kavereita mihinkään. 

Ajattelevatko lapsesi samalla tavalla?

Olen maaseudulla kasvanut sangen eristyksissä ja lapsena yksinäisenä. Aika surullinen muisto hiipi mieleeni tästä kommentista. Nykyään onneksi asun ihmisten ilmoilla ja on hyviä ystäviä, mutta se on aivan eri asia kuin se, että olisi lapsena saanut kasvaa ystävien kanssa.

Miksi meidän lapset olisivat eristyksissä ja yksinäisiä? Ihme kommentti.

Maaseudulla harvemmin on niin lyhyet etäisyydet, että lapset saisivat kavereita naapurustosta. Kyläkoulukin voi olla niin pieni, ettei siellä ole yhtään valinnanvaraa kavereista. Kaiken lisäksi riippuvuus vanhempien kyydeistä on raastavaa ja vähentää spontaania yhdessä olemista. Siis peilaan tässä sitä, kuinka ankea lapsuus itsellä oli kun vanhemmat halusivat elää ”rauhassa”. Omille lapsilleni halusin parempaa elämää.

En pidä hengailusta, harrastuksissa menee yksin ja miehen kanssa vapaa-aika.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei valu hukkaan. Teen niitä asioita joita eniten haluankin tehdä eli esim. pelailen ja katson elokuvia. En edes halua kavereita. Ei ole aikaa kavereille.

Kuulostaa kyllä todella tyhjältä elämältä. 

Mä en ymmärrä taas ihmisiä jotka eivät hetkeäkään osaa olla yksin.

Aina pitää olla seuraa, eikä yksin pystytä lähtemään mihinkään.

Läheisriippuvuutta?

Kukaan ei ole puhunut siitä, etteikö voisi olla hetkeäkään yksin tai ei osaisi lähteä johonkin yksin. Se, että elämän sisältö oikeasti on ruudun tuijottamista, on aika surullista ja epänormaalia.

Olipas ilkeä aloitus yksinäisiä ihmisiä kohtaan. Tyypillistä palstasadismia ja koulukiusaamista. 

Otin pitkät päiväunet kissan kanssa parvekkeella, seuraavaksi syön, käyn lähirannan saunassa ja tulen kotiin katsomaan Poirotteja. Elämäni on hyvää ja kissa mitä parhainta seuraa.

Vierailija kirjoitti:

Itsestäni taas tuntuu että miten joku jaksaa kokoajan jonkun kaverin kanssa viettää aikaa. Silloin tällöin kyllä menisi vielä, mutta että päivittäin tekemisissä niin ei jaksa. Todella väsyttävää sosiaalisten suhteiden ylläpito.

Minä olen sellainen, että kaipaan kyllä ihmisten seuraa, siis sellaisten itselle sopivien tyyppien, ja olen aina tosi onnellinen, kun tapaan jonkun tutun. Mutta sitten toisaalta useimmiten en jaksa ketään. Ja koska olen näin ailahtelevainen, en halua ketään ystäväksi, tai edes hyväksi kaveriksi. Tämä ei olisi reilua sitä toista kohtaan. 

Mene töihin. Ota Ukko Ylijumala sydämeesi. Muuta neuvoa ei tule.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mihin ihmeeseen kavereita tarvitaan? Mulla on perhe, työ ja iso talo maalla. En tarvitse kavereita mihinkään. 

Ajattelevatko lapsesi samalla tavalla?

Olen maaseudulla kasvanut sangen eristyksissä ja lapsena yksinäisenä. Aika surullinen muisto hiipi mieleeni tästä kommentista. Nykyään onneksi asun ihmisten ilmoilla ja on hyviä ystäviä, mutta se on aivan eri asia kuin se, että olisi lapsena saanut kasvaa ystävien kanssa.

Miksi meidän lapset olisivat eristyksissä ja yksinäisiä? Ihme kommentti.

Maaseudulla harvemmin on niin lyhyet etäisyydet, että lapset saisivat kavereita naapurustosta. Kyläkoulukin voi olla niin pieni, ettei siellä ole yhtään valinnanvaraa kavereista. Kaiken lisäksi riippuvuus vanhempien kyydeistä on raastavaa ja vähentää spontaania yhdessä olemista. Siis peilaan tässä sitä, kuinka ankea lapsuus itsellä oli kun vanhemmat halusivat elää ”rauhassa”. Omille lapsilleni halusin parempaa elämää.

Harmi, että sulla meni noin, mutta hyvä sun olisi ymmärtää, ettei maalla asuminen automaattisesti tarkoita tuota. 

- eräs toinen, jonka lapset eivät ole eristyksissä 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei valu hukkaan. Teen niitä asioita joita eniten haluankin tehdä eli esim. pelailen ja katson elokuvia. En edes halua kavereita. Ei ole aikaa kavereille.

Kuulostaa kyllä todella tyhjältä elämältä. 

Mä en ymmärrä taas ihmisiä jotka eivät hetkeäkään osaa olla yksin.

Aina pitää olla seuraa, eikä yksin pystytä lähtemään mihinkään.

Läheisriippuvuutta?

Kukaan ei ole puhunut siitä, etteikö voisi olla hetkeäkään yksin tai ei osaisi lähteä johonkin yksin. Se, että elämän sisältö oikeasti on ruudun tuijottamista, on aika surullista ja epänormaalia.

Ja mistä sä kuvittelet tietäväsi mikä on palstalaisten elämän sisältö? 

Suurimman osan elämän sisältö on ihan jotain muuta kuin palstailu tai kaverin kanssa kahvilassa hengailu. 

On mielekkäitä töitä,  parisuhteita, intohimoharrastuksia, lapsia, lastenlapsia, mökkeilyä, matkailua, luonnossa oloa, sukulaissuhteita, vapaaehtoistöitä, kirjojen lukemista, liikuntaa, vaikka mitä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mihin ihmeeseen kavereita tarvitaan? Mulla on perhe, työ ja iso talo maalla. En tarvitse kavereita mihinkään. 

Ajattelevatko lapsesi samalla tavalla?

Olen maaseudulla kasvanut sangen eristyksissä ja lapsena yksinäisenä. Aika surullinen muisto hiipi mieleeni tästä kommentista. Nykyään onneksi asun ihmisten ilmoilla ja on hyviä ystäviä, mutta se on aivan eri asia kuin se, että olisi lapsena saanut kasvaa ystävien kanssa.

Miksi meidän lapset olisivat eristyksissä ja yksinäisiä? Ihme kommentti.

Maaseudulla harvemmin on niin lyhyet etäisyydet, että lapset saisivat kavereita naapurustosta. Kyläkoulukin voi olla niin pieni, ettei siellä ole yhtään valinnanvaraa kavereista. Kaiken lisäksi riippuvuus vanhempien kyydeistä on raastavaa ja vähentää spontaania yhdessä olemista. Siis peilaan tässä sitä, kuinka ankea lapsuus itsellä oli kun vanhemmat halusivat elää ”rauhassa”. Omille lapsilleni halusin parempaa elämää.

Harmi, että sulla meni noin, mutta hyvä sun olisi ymmärtää, ettei maalla asuminen automaattisesti tarkoita tuota. 

 

- eräs toinen, jonka lapset eivät ole eristyksissä 

En tiedä huomasitko, mutta se oli kysymys ja kysymysmerkillä varustettu kommentti. Se ei ole toteamus eikä oletus. Tiedostan kyllä, että maaseudullakin voi olla sosiaalista elämää, mutta se on aivan tosiasia, että sinne muutetaan myös ”oman rauhan” perässä välittämättä lapsista yhtään. Hyvä, jos sekä vanhemman että lapsen tarpeet on huomioitu. Niin paljon on yksinäisyyttä omallakin kotikylällä, mutta ei siitä puhuta kun glorifioidaan sitä ”rauhaa” ja ”luonnonläheisyyttä” mielummin.