Lue keskustelun säännöt.
Mitä vanhempana ajattelet kun lapsestasi tuli sosiaalisesti huonosti pärjäävä?
17.04.2026 |
En tiedä taas miksi tämäkin keskustelu piti poistaa. Aiheesta tuli keskustelua ja hyviä mielipiteitä.
No, aloitetaan taas kerran alusta.
Kommentit (49)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joku meni vikaan murrosiässä. Eloisasta lapsesta tuli murjottava teini eikä se asenne hävinnyt minnekään. Ei osaa eikä halua olla muiden kanssa tekemisissä.
Kuulostaa masennukselta. Järjestä apua.
Entä jos hän ei suostu hakemaan apua? Jos hän käy pari kertaa psykologilla eikä sen jälkeen suostu käymään enempää. Jos hän on sitä mieltä, ettei ole masentunut, ja väittää olevansa tyytyväinen elämäänsä.
Tässäkin on kyse ihmisestä, joka murrosikään asti oli sosiaalinen ja reipas.
Lääkäriin ja lähete erikoissairaanhoidon polille. 2 käyntiä psykologilla ei tietenkään riitä. Kuten ei riitä 2 ajotuntia ajotaidon hankintaan.
Tuo ei auta, jos hän ei edes suostu tapaamaan mitään lääkäriä. Enkö kirjoittanut asiaa riittävän selvästi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mietin joskus mitä olisi voinut tehdä toisin. 15 vuotias istuu vain kotona yksin. Ei käy missään vaikka kannustamme. Ei vaan huvita tai ei ole ketään kenen kanssa olla. En tiedä mikä auttaisi.
Älä menetä vielä toivoa. Seuraavan asteen opinnoista voivat löytyä ne kaverit. Meidän lapselle ei seiskaluokalle mennessä ollut tarttunut mukaan yhtään ystävää, mutta nyt kahdeksannella on useampikin, joiden kanssa käy ulkona, uimassa jne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
80 luvun lapsi ei saanut mitään diagnoosia. Ei kai näitä silloin ollutkaan. Ehkä sellainen olisi auttanut. Aikuinen lapsi joka ei ole koskaan onnistunut saamaan kunnon sosiaalista elämää.
Ongelma on käyttämäsi kieli (ei vain sinun vaan monien muudenkin), joka kuvastaa täyspassiivista asennetta. Sen asenteen olet siirtänyt lapseesi.
Elämä tehdään itse. Parisuhde luodaan itse. Itse rakennetaan itsetunto. Itse tehdään elämä parhaaksi mahdolliseksi niillä resursseilla joita on.
Ei näitä passiivisesti saada jostain, esim joulupukilta tai Jumalalta tai nettialustalta.
Saamisesta puhuminen on ihan saatanan ärsyttävää ja laiskaa. Odotellaan peukkuja pyöritellen ja haaskataan elämää.
Ehkä muuten, mutta itsetuntoa ei kyllä rakenneta itse. Sen rakentaa vanhemmat, sylivauvasta lähtien.
Aikuisena, kun pystyy itse analysoimaan tilanteita, voi tietoisesti alkaa rakentaa itsetuntoa.
Kyllä sosiaalinen vahvistus on silti usein tarvittavaa.
"Ihminen on sosiaalinen eläin", "Kukaan ei ole saari", aina hoetaan. Eikö kuitenkaan koske tätä?
Kyllä varmasti tarvitaan myös myönteisiä kokemuksia muista ihmisistä. Hyväksyntää.
Tässä yhteydessä en malta olla kirkoittamatta asiasta, mikä minulle kerrottiin yhdellä kurssilla. Nimittäin se, että suomalaiset ovat usein vähän huonoja ottamaan uusia ihmisiä mukaan joukkoonsa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joku meni vikaan murrosiässä. Eloisasta lapsesta tuli murjottava teini eikä se asenne hävinnyt minnekään. Ei osaa eikä halua olla muiden kanssa tekemisissä.
Kuulostaa masennukselta. Järjestä apua.
Apua masennukseen? Suomessa? Lol. Pilleripurkki kouraan ja nähdään kerran puolessa vuodessa, pärjäile.
Vierailija kirjoitti:
Autismin piirteistä on diagnoosi ja kauan oli minun vaikea ymmärtää mitä se tarkoittaa, mutta olen parinkymmenen vuoden aikana yrittänyt lisätä osaamistani. Vasta, kun työni vei autististen nuorten pariin, joiden oireet ilmenivät selkeämmin, aloin ymmärtää poikaani ja tekijöitä joista hän kuormittuu toisia herkemmin. Suurin tekijä näistä ovat sosiaaliset tilanteet vieraiden ihmisten kanssa, tai ihmisjoukot.
Mitä siis ajattelen? Että jokainen meistä on yksilö, enkä sosiaalisten tilanteiden pelosta huolimatta pidä älykästä poikaani sosiaalisesti huonosti pärjäävänä - tutussa seurassa äly ja huumori leikkaavat kuin partaveitsi. Pääosin poikani kommunikoi ystävilleen tietokoneen kautta. Läheisintä ystävää ei ole milloinkaan tavannut mutta ovat viestittäneet päivittäin vuosien ajan. Itse ei koe olevansa yksinäinen vaikka livekontaktit rajautuvat omaan perheeseen.
Toivon että hän oppii itselleen hyvän tavan olla osana yhteiskuntaa - kuormittumatta liikaa, sillä se johtaisi vain shut down tilanteeseen eli ahdistukseen, eristäytymiseen ja pahimmillaan itsetuhoisiin ajatuksiin. Uskon että kun kuormituksen ongelmiin löytyy ratkaisu ja saadaan valettua nuoreen rohkeutta, hänestä tulee valitsemaansa työhön vielä mitä tarkin ja tunnollisin tekijä.
Autistiset piirtrrt periytyvät vahvasti. Huomaatko näitä itsessäsi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
80 luvun lapsi ei saanut mitään diagnoosia. Ei kai näitä silloin ollutkaan. Ehkä sellainen olisi auttanut. Aikuinen lapsi joka ei ole koskaan onnistunut saamaan kunnon sosiaalista elämää.
Ongelma on käyttämäsi kieli (ei vain sinun vaan monien muudenkin), joka kuvastaa täyspassiivista asennetta. Sen asenteen olet siirtänyt lapseesi.
Elämä tehdään itse. Parisuhde luodaan itse. Itse rakennetaan itsetunto. Itse tehdään elämä parhaaksi mahdolliseksi niillä resursseilla joita on.
Ei näitä passiivisesti saada jostain, esim joulupukilta tai Jumalalta tai nettialustalta.
Saamisesta puhuminen on ihan saatanan ärsyttävää ja laiskaa. Odotellaan peukkuja pyöritellen ja haaskataan elämää.
Ehkä muuten, mutta itsetuntoa ei kyllä rakenneta itse. Sen rakentaa vanhemmat, sylivauvasta lähtien.
Se toki vaikuttaa, mutta vain siihen saakka kun lapsi tajuaa erillisyytensä. Siitä eteenpäin (päiväkodista ja kouluun menosta alkaen) se rakennetaan itse.
Se tarkoittaa, että tunnistetaan heikkoudet (mkl. vanhempien aiheuttamat traumat) ja korjataan ne. Kehitetään itsestä paras mahdollinen eikä jäädä passiivisena rypemään kohtalon mutakuopassa.
Ihmisyys on läpi elämän oppimista ja itsereflektiota, s.o. virheistä oppimista.
Hmmm... toivottavasti en kuulosta pilkuttajalta mutta se vauvana rakennettu itsetunto ei ainoastaan "vaikuta", vaan on koko perusta.
Jos sitä perustaa ei rakenneta kun aivot ovat "valmiina" sen rakentamiseen, niin sitä ei korjata myöhemmin kokonaan edes terapialla. Saati että lapsena ja nuorena osaisi itse "korjata vanhempien aiheuttamia traumoja", kun ei siihen pysty psykoterapeuttikaan kokonaan.
Kouluikäinen voi rakentaa itsekin itsetuntoaan jos se perusta on jo olemassa, ja tulee onnistumisen kokemuksia. Kaikille ei tule, ja se ei ole aina omasta itsestä kiinni, esim kiusatuksi joutuminen.
Jos on itsellä hyvä itsetunto ja hyvä resilienssi, niin on vaikea kuvitella miten joltain ihmiseltä ne puuttuu lähes täysin. Ja sellainen ihminen toimii vaikeuksien edessä ihan toisin kuin me. Ei pidä puoliaan, ei etsi itselleen parempaa elämää jne.
Se on totta että elämä on oppimista ja virheistä oppimista, mutta jos minäkuva on vääristynyt vauvasta lähtien, niin on pirun vaikea edes ymmärtää tekevänsä virheitä. Aivot ei vaan taivu näkemään, että minä ansaitsen enemmän, minä pystyn parempaan.
Ja se on yllättävänkin yleistä, boomerit kasvatettiin välttelevällä kiintymyssuhteella (jotkut suoraan kiintymyssuhdehäiriöisiksi) ja monessa perheessä se malli siirtyi vain eteenpäin. Ei tule hyvää itsetuntoa, vaan tulee masennusta ja päihdeongelmia.
Vierailija kirjoitti:
Lukisitte tollot psykologiaa. Mutta ette taida lukea kuin vauva.fin paskaa ja Iltalehden viihdeosiota.
Sivistä sinä tolloja. Tai laita edes linkki mistä voi käydä sivistämässä itseään. Tuosta kommentistasi ei saa mitään tolkkua, mikä sinun mielestäsi on tässä keskustelussa "tolloa". Itse puhun siitä että itsetunto tulee vanhemmilta. Se mitä kuvittelee olevan "omaa ansiota" että on "itse" rakentanut itselleen hyvän elämän, on 90% kirjoittajista lapsuuden olojen ansiota. Ja kukaan meistä ei valitse lapsuuden olojaan.
Jos on menestynyt koulussa, harrastuksessa, työelämässä, voi miettiä miten olisi menestynyt jos ei vanhemmat olisi vieneet lääkäriin kun olit kipeä, tai vanhemmat ei olisi antaneet ruokaa, tai olisi haukkuneet koulunkäynnistä tai eteenpäin pyrkimisestä. Jos olisit joutunut pelkäämään joka viikonloppu, mennyt nälkäisenä kouluun, hävennyt risoja kenkiäsi, tullut rankasti kiusatuksi. Olisitko silloin siinä asemassa kuin olet nyt?
Mulla ei ollut ns hyvä koti, mutta oli hyvä kummitäti ja muutama hyvä sukulainen. Ja mulla oli ystäviä. Se riitti, sain mallin siitä mitä kannattaa elämässä tavoitella. Mun lapsuuden olot oli riittävän hyvät, jotta pystyin ponnistamaan eteenpäin. Kaikilla ei ole edes sitä yhtä hyvää aikuista elämässään, tai yhtäkään ystävää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
80 luvun lapsi ei saanut mitään diagnoosia. Ei kai näitä silloin ollutkaan. Ehkä sellainen olisi auttanut. Aikuinen lapsi joka ei ole koskaan onnistunut saamaan kunnon sosiaalista elämää.
Ongelma on käyttämäsi kieli (ei vain sinun vaan monien muudenkin), joka kuvastaa täyspassiivista asennetta. Sen asenteen olet siirtänyt lapseesi.
Elämä tehdään itse. Parisuhde luodaan itse. Itse rakennetaan itsetunto. Itse tehdään elämä parhaaksi mahdolliseksi niillä resursseilla joita on.
Ei näitä passiivisesti saada jostain, esim joulupukilta tai Jumalalta tai nettialustalta.
Saamisesta puhuminen on ihan saatanan ärsyttävää ja laiskaa. Odotellaan peukkuja pyöritellen ja haaskataan elämää.
Ehkä muuten, mutta itsetuntoa ei kyllä rakenneta itse. Sen rakentaa vanhemmat, sylivauvasta lähtien.
Se toki vaikuttaa, mutta vain siihen saakka kun lapsi tajuaa erillisyytensä. Siitä eteenpäin (päiväkodista ja kouluun menosta alkaen) se rakennetaan itse.
Se tarkoittaa, että tunnistetaan heikkoudet (mkl. vanhempien aiheuttamat traumat) ja korjataan ne. Kehitetään itsestä paras mahdollinen eikä jäädä passiivisena rypemään kohtalon mutakuopassa.
Ihmisyys on läpi elämän oppimista ja itsereflektiota, s.o. virheistä oppimista.
Mikä sinun koulutuksesi on, kun näin itsevarmasti esität nämä asiat, ja mikä on kokemuksesi eristäytyvien ja itseensä sulkeutuneiden ihmisten hoitamisesta?
Ei ole varmaan mitään kokemusta. Jos ylipäätään esittää mustavalkoisia näkemyksiä että elämä onnistuu kun "vain ottaa itseään niskasta kiinni", niin ei varmasti tunne ketään, joka on esim päätynyt itsemurhaan.
Aivan peruskauraa pitäisi olla se, että kaikki ei ole omasta päätöksestä ja ajattelusta kiinni. Ihmismieli on vähän mutkikkaampi juttu.
Kyllä sosiaalinen vahvistus on silti usein tarvittavaa.
"Ihminen on sosiaalinen eläin", "Kukaan ei ole saari", aina hoetaan. Eikö kuitenkaan koske tätä?