Lue keskustelun säännöt.
Liisa Keltikangas-Järvinen: Muuttuuko lapsen oikeus aikuisen avuttomuudeksi?
10.04.2026 |
Onko kasvatus kääntynyt päälaelleen?
Psykologian emeritaprofessori Liisa Keltikangas-Järvinen kertoo hätkähdyttävän esimerkin arjesta: päiväkodissa 1-vuotiaalta kysytään suostumusta ruokalappuun ja 2-vuotias päättää itse, pukeeko hän kurahousut. Muuttuuko lapsen oikeus aikuisen avuttomuudeksi?
(Katso koko jakso Asiastudion Youtube- tai Spotify-kanavilta.)
Itse ajattelen, että aikuinen tekee päätökset pienen lapsen puolesta. Olen myös sanonut päiväkodissa suoraan, että lapsi ei ole aikuinen, jolta kysytään esimerkiksi kurahousujen pukemisesta mielipidettä.
Arjessa annan lapselleni kuitenkin rajatusti mahdollisuuksia vaikuttaa. Esimerkiksi kaupassa saatan pohtia ääneen, mitä tänään syötäisiin tai otetaanko tätä vai tuota, mutta se on enemmän sellaista small talkia minun puolelta. Sen sijaan lapsi saa päättää, kuinka paljon syö. Minut kasvatettiin syömään lautanen tyhjäksi, ja muistan itse istuneeni tuntikausia ruokapöydässä, joten en halua siirtää samaa mallia eteenpäin.
Nyt kun lapsellani on vahva uhmaikä ja tarve tehdä asioita itse, olen yrittänyt löytää tasapainoa. Annan välillä valinnanvapautta pienissä asioissa, kuten vaatteissa: tarjoan kaksi vaihtoehtoa, joista lapsi saa valita. Näin hän kokee saavansa päättää, mutta aikuisena rajaan aina vaihtoehdot ja jos ei päätöstä synny siinä hetkessä, minä teen lopullisen päätöksen enkä pyörrä sitä vain siksi, että lapsi sittenkin haluaa itse päättää.
Samoin yritän toimia vaikkapa siirtymätilanteissa:jos ulkoa ei haluttaisi lähteä sisälle, annan ennakkoon esimerkiksi viiden minuutin lisäajan. Tämä on usein riittänyt siihen, että lapsi tulee lopulta vapaaehtoisesti mukaan ilman suurempaa konfliktia.
Kommentit (116)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Työskentelen terveydenhoidossa itse ja valitettavasti tähän ilmiöön törmää nykyään yhä useammin. Pieni lapsi käskee ja vässykät vanhemmat yrittävät maanitella että haluisitsä pikku kullannuppu nyt tehdä tän tutkimuksen tai hoitotoimenpiteen vai etsä haluis? Olen laittanut muutaman pihalle huoneesta ja sanonut että tulette takaisin kun homma onnistuu koska minulla on aikataulu ja seuraava odottaa vuoroaan eikä minulla ole aikaa odottaa joska pikku diktaattori haluaisi suostua asiaan johon vanhempien on velvollisuus hänet määrätä. Oksettaa tällainen käytös vässykkävanhemmilta ja kun lapsi kasvaa aikuiseksi eikä kaikki menekään enää hänen tahtonsa mukaan niin siinä ei pää kestä.
Samaan aikaan terveydenhuolto on velvollinen tekemään lasun jos lapselle pidetään kuria. Vaatimukset ovat niin ristiriitaiset, että en yhtään ihmettele, että vanhemman hämmentyvät siitä, että miten heidän tulisi toimia.
No ei ole velvollinen tekemään lasua kurinpidosta tietenkään! Päinvastoin, jos ei lapselle ole rajoja, siitä kyllä. Miksi tuollaista vääristelyä?! Kuri on rajoja ja rakkautta, ei väkivaltaa tietenkään.
Rajoittaminen ja rankaisu tulkitaan aina vain matalammalla kynnyksellä väkivallaksi. Pitäisi vaan sanoittaa.
Kukaan ei kasva terveeksi kansalaiseksi ihan reipasta rajojenvetoa. Itsehillintä on sisäistettyjä rajoja. Ilman itsehillintää elämme täydessä impulssikontrollittomassa helvetissä. Emme voi haluta tälläistä. Tähän tajuun perustuu ihan kaikkien rajojen ja ylipäänsä kasvatuksen idea: ihminen sosiaalisena ELI itseäänrajoittavana olentona. Myös itseäänreflektoivana. Näitä taitoja opetellaan jo esikoulussa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikki on niin vaikeaa nykyään. Ei lapselta kysytä vaan mennään ja tehdään asioita. Ehkä sitten kouluiässä voi alkaa jo jotain keskustella kun alkaa olla aivot siinä kunnossa mutta rajansa silloinkin. Kun muuttaa kotoa saa päättää mitä elämällä. tekee.
Vierailija kirjoitti:
Mutta lapsuuteni oli hyvin onnellinen.
Vanhemmat - varsinkin isä - arvostivat suuresti lahjakkuuttani. ( Olin monipuolisesti lahjakas taiteellisesti jo lapsena.) Sain toteuttaa itseäni mielin määrin. Koko elämä oli jännittävää seikkailua täynnä elämäniloa.
Rajat ja rakkaus, ehdottomasti.
Eli olen edelleenkin tosi kiitollinen siitä etten aina saanut tahtoani läpi.
Minusta kasvoi erittäin itsenäinen aikuinen henkisesti joka ei kysellyt keneltäkään neuvoja. (Ehkä olisi joskus pitänyt)
Jos mokasin, otin aina täyden vastuun.
Kannattaa kuunnella vaan sitä Keltikangas - Järvistä. Siinä on tosi järkevä ihminen.
Terveisin erittäin itsepäinen kakara lapsena, joskus myös kauhukakara.
Mitään traumoja ei jäänyt.
Mutta todella itsekeskeinen aikuinen sinusta kasvoi. Voidaanko vihdoin keskustella muustakin kuin siitä, kun sinä lattialla makasit?
Naapurissa on pieni äkäpussi joka huutaa todella usein kun ei saa tehdä jotain ja vanhemmat antaa kaiken periksi ja kysytään että etkö haluakaan sitä, eikö mennäkään autoon, eikö pipo olekaan mukava. Eikä uskalleta kieltää kun hävettää se lapsen itku ja huuto, pelätään että joku tekee vielä lasun. Kaikki sympatia vanhemmille, kasvattaminen ei ole helppo rasti jos on vahvatahtoinen lapsi. Mutta lapsi tarvitsee niitä rajoja ja sitä, että asiat pääasiassa päätetään hänen puolesta. Se on vanhempien tehtävä ja velvollisuus. Ja kun lapselle asettaa johdonmukaisesti rajoja, kasvaa myös luottamus.
Olen joistain asioista samaa mieltä tämän Keltikangas-Järvisen kanssa, mutta kyllä hän edustaa pitkälti sellaista maailmaa, jota ei ole enää olemassa. Näkemyksensä ovat vähän vanhentuneita. Boomerisukupolvikin teki paljon virheitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Naapurissa on pieni äkäpussi joka huutaa todella usein kun ei saa tehdä jotain ja vanhemmat antaa kaiken periksi ja kysytään että etkö haluakaan sitä, eikö mennäkään autoon, eikö pipo olekaan mukava. Eikä uskalleta kieltää kun hävettää se lapsen itku ja huuto, pelätään että joku tekee vielä lasun. Kaikki sympatia vanhemmille, kasvattaminen ei ole helppo rasti jos on vahvatahtoinen lapsi. Mutta lapsi tarvitsee niitä rajoja ja sitä, että asiat pääasiassa päätetään hänen puolesta. Se on vanhempien tehtävä ja velvollisuus. Ja kun lapselle asettaa johdonmukaisesti rajoja, kasvaa myös luottamus.
Lasujen käyttöönotto lastensuojelunlain uudistuksessa vuonna 2008 oli yksi pahimmista virheistä mitä kasvatusalalla on tehty koskaan. Se johti ilmiantoyhteiskunnan syntyyn.
Sairaalan lastenosastolla oli välillä näitä tapauksia, että vanhemmat kysyivät lapselta, ottaisitko nyt lääkkeen. Siihen oli pakko aina todeta, että se ei ole lapsen päätettävissä.
Sitten oli eräs perhe, jonka vanhemmat valittivat, että he eivät saa mitään tehtyä iltaisin töiden jälkeen, kun lapsi pakottaa heidät pöydän alle istumaan koko illaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhemman tehtävä on säädellä lastaan,hänen tarpeitaan ja vireyttään sekä vastata lapsen tarvitsemaan hoivaan. Lapsi ei vielä voi tietää,mikä on hyväksi, mutta lapsi näyttää tarpeensa itkemällä, hakeutumalla aikuisen lähelle, hiljalleen itsenäistymällä ja kokeilemalla maailman asioita. Mutta aikuinen on ESIMERKKI ja mallintaja asioissa vielä teini- ikään asti, tietysti ikätason mukaisesti. Aikuinen on välttämätön jotta lapsi voi oppia elämään ja huolehtimaan itsestään. Tämän myötä lapselle kehittyy impulssinsäätely, tunteiden säätely, omien tarpeiden säätelyn taidot, ei ne ole lapsessa missään asetuksissa, ne kehittyy vain hoivassa ja turvassa.
Aikuisen täytyy ymmärtää että huolehtiminen on vastuuta olennosta,joka ei osaa kantaa vastuuta itse, eikä tarvitsekaan, se luo turvaa. Vain turvassa kasvanut lapsi voi alkaa luottaa maailmaan,ihmisiin ja itseensä.
Miten ihmeessä me olemme tilanteessa ettei aikuiset kykene enää kantamaan vastuuta pienistä, elämänsä alkumetreillä olevista taaperoista? Että nämä lapset sysätään tilanteeseen ja valintoihin mihin heillä ei ole mitään kapasiteettia tai kokemusta?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kysytäänkö nyt ihan aikuisten oikeasti 1-vuotiaalta lupaa ruokalappuun? Että jos hän sanookin ei, niin sitä ei sitten ollenkaan laiteta?
Vai olisiko kyseessä sellainen retorinen kysymys, jonka tarkoituksena on valmistella lasta itse tapahtumaan? Sanoitetaan tapahtuva tosiasia, ystävälliseen, kysyvään sävyyn.
Jotenkin kyllästyttää nämä Liisa K-J:n ikuiset valitukset. Onko pientä huomionhakuisuutta, kun hän aina löytää jonkun pöyristyttävää epäkohdan, jota hän sitten pöyristelee?
Sanoitetaan tapahtuma 🤭
Sanoitukselle naurajat ovat yhtä idiootteja kuin ne, jotka tosissaan luulevat pelkän sanoituksen riittävän. Molemmat typeryyden ääripäitä. Yleensä viisaus löytyy sieltä kuuluisasta keskitiestä: on rajat ja rakkaus ja kotona ymmärretään myös tunne- ja turvataitokasvatuksen merkitys. Tämähän ei tarkoita rajattomuutta muiden kuin ääliöiden mielestä (ihan sama kumpaan ääripäähän taas menee).
Haukut toisia ääliöiksi ja idiooteiksi, mutta esiinnyt tunne- ja turvataitokasvatuksen asiantuntijana? 🤭
Anteeksi, mutta missä tarkalleen ottaen väitin olevani tunne- ja turvataitokasvatuksen asiantuntija? Suoraan puhun lapsellekin, en lässytä ja sama pätee aikuisiin. Faktat sanon faktoina ja tunnetaitokasvatukselle nauraminen on faktuaalisesti ääliömäistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Työskentelen terveydenhoidossa itse ja valitettavasti tähän ilmiöön törmää nykyään yhä useammin. Pieni lapsi käskee ja vässykät vanhemmat yrittävät maanitella että haluisitsä pikku kullannuppu nyt tehdä tän tutkimuksen tai hoitotoimenpiteen vai etsä haluis? Olen laittanut muutaman pihalle huoneesta ja sanonut että tulette takaisin kun homma onnistuu koska minulla on aikataulu ja seuraava odottaa vuoroaan eikä minulla ole aikaa odottaa joska pikku diktaattori haluaisi suostua asiaan johon vanhempien on velvollisuus hänet määrätä. Oksettaa tällainen käytös vässykkävanhemmilta ja kun lapsi kasvaa aikuiseksi eikä kaikki menekään enää hänen tahtonsa mukaan niin siinä ei pää kestä.
Samaan aikaan terveydenhuolto on velvollinen tekemään lasun jos lapselle pidetään kuria. Vaatimukset ovat niin ristiriitaiset, että en yhtään ihmettele, että vanhemman hämmentyvät siitä, että miten heidän tulisi toimia.
No ei ole velvollinen tekemään lasua kurinpidosta tietenkään! Päinvastoin, jos ei lapselle ole rajoja, siitä kyllä. Miksi tuollaista vääristelyä?! Kuri on rajoja ja rakkautta, ei väkivaltaa tietenkään.
Rajoittaminen ja rankaisu tulkitaan aina vain matalammalla kynnyksellä väkivallaksi. Pitäisi vaan sanoittaa.
Eli siis millä tavalla rajoitat ja rankaiset, jos lasu soittelee perään? Meillä on jäähyt, uhkailu, kiristys ja lahjonta käytöstä ja kaikki uhkaukset toteutetaan, mutta koskaa ei ole tarvinnut fyysistä rankaisua edes tuohon kovapäisimpään lapseen. Ei ole lasu soitellut, vaikka ihan avoimesti ollaan päiväkodissa puhuttu näistä rajoituskeinoista.
Oma lapsuuteni oli sellaista, että pöydästä ei noustu ennen kuin oli syöty. Joskus istuin pöydässä varmaan yli tunnin, enkä vaan kyennyt syömään kuvotukseltani. Samaa periaatetta toteutettiin muillakin saroilla, että nyt tehdään näin, ja ketään ei kiinnosta miltä sinusta lapsena tuntuu. Aikuisena olen omien lasteni kautta ymmärtänyt, että olen neuroepätyypillinen. En todellakaan aio kasvattaa omia lapsiani samalla autoritäärisellä tyylillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sairaalan lastenosastolla oli välillä näitä tapauksia, että vanhemmat kysyivät lapselta, ottaisitko nyt lääkkeen. Siihen oli pakko aina todeta, että se ei ole lapsen päätettävissä.
Sitten oli eräs perhe, jonka vanhemmat valittivat, että he eivät saa mitään tehtyä iltaisin töiden jälkeen, kun lapsi pakottaa heidät pöydän alle istumaan koko illaksi.
Mitä hittoa juuri luin!?!?
Olen onnistunut kasvattamasn neljä lasta pakottamatta käyttämään ruokalappua tai kurahousuja. Vaatteet voi pestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Työskentelen terveydenhoidossa itse ja valitettavasti tähän ilmiöön törmää nykyään yhä useammin. Pieni lapsi käskee ja vässykät vanhemmat yrittävät maanitella että haluisitsä pikku kullannuppu nyt tehdä tän tutkimuksen tai hoitotoimenpiteen vai etsä haluis? Olen laittanut muutaman pihalle huoneesta ja sanonut että tulette takaisin kun homma onnistuu koska minulla on aikataulu ja seuraava odottaa vuoroaan eikä minulla ole aikaa odottaa joska pikku diktaattori haluaisi suostua asiaan johon vanhempien on velvollisuus hänet määrätä. Oksettaa tällainen käytös vässykkävanhemmilta ja kun lapsi kasvaa aikuiseksi eikä kaikki menekään enää hänen tahtonsa mukaan niin siinä ei pää kestä.
Samaan aikaan terveydenhuolto on velvollinen tekemään lasun jos lapselle pidetään kuria. Vaatimukset ovat niin ristiriitaiset, että en yhtään ihmettele, että vanhemman hämmentyvät siitä, että miten heidän tulisi toimia.
No ei ole velvollinen tekemään lasua kurinpidosta tietenkään! Päinvastoin, jos ei lapselle ole rajoja, siitä kyllä. Miksi tuollaista vääristelyä?! Kuri on rajoja ja rakkautta, ei väkivaltaa tietenkään.
Rajoittaminen ja rankaisu tulkitaan aina vain matalammalla kynnyksellä väkivallaksi. Pitäisi vaan sanoittaa.
Eli siis millä tavalla rajoitat ja rankaiset, jos lasu soittelee perään? Meillä on jäähyt, uhkailu, kiristys ja lahjonta käytöstä ja kaikki uhkaukset toteutetaan, mutta koskaa ei ole tarvinnut fyysistä rankaisua edes tuohon kovapäisimpään lapseen. Ei ole lasu soitellut, vaikka ihan avoimesti ollaan päiväkodissa puhuttu näistä rajoituskeinoista.
Siinä on isoja eroja miten herkkiä päiväkodintädit ovat tekemään lasuja. Perinteisesti lasuja ei tehty juuri mistään. Joku nuoremman sukupolven "varhaiskasvattaja" taas saattaa tehdä lasuja suurin piirtein kaikesta minkä kokee huoleksi tai ongelmaksi.
Vierailija kirjoitti:
Kysytäänkö nyt ihan aikuisten oikeasti 1-vuotiaalta lupaa ruokalappuun? Että jos hän sanookin ei, niin sitä ei sitten ollenkaan laiteta?
Vai olisiko kyseessä sellainen retorinen kysymys, jonka tarkoituksena on valmistella lasta itse tapahtumaan? Sanoitetaan tapahtuva tosiasia, ystävälliseen, kysyvään sävyyn.
Jotenkin kyllästyttää nämä Liisa K-J:n ikuiset valitukset. Onko pientä huomionhakuisuutta, kun hän aina löytää jonkun pöyristyttävää epäkohdan, jota hän sitten pöyristelee?
Tämä. Ihme jos kukaan muu ei ole huomannut. Jatkuvaa jankutusta ja valitusta näistä ainaisista samoista asioista, aina hiukan eri muodossa. Varmaankin huomionkipeä. Näillähän sitä huomiota tosiaan saa.
Tänään raitiovaunupysäkillä kuulin kun nuorehko isä kysyi pieneltä, ehkä noin viisivuotiaalta pojaltaan: Haluatko tänään lounaaksi kalakeittoa vai hampurilaisen?
Arvatkaa mitä lapsi vastasi.