Lue keskustelun säännöt.
Miksi en pysty enää nauttimaan elämästä? Istun kotona enkä ole innokas menemään tai tekemään asioita.
08.04.2026 |
Minä jotenkin kyllästytän itseänikin kun en vain innostu enää oikein mistään. Käyn töissä ja siellä olen iloinen, minua pidetään todella pirteänä ihmisenä ja aidosti sitä olenkin kun töissä käyn.
Kotona minulla ei ole mitään. Ei mitään. Ei vain ole yhtään mitään mitä odottaa, mitä tehdä, minne mennä. Ei ystäviä, ei perheenjäseniä, ei sukulaisia. Ei kiinnosta nähdä ketään koska en vain jaksa. Minulla menee voimat jo jos käyn ulkona ihan vaan ihmisten keskellä. Mielummin olen sivusta tarkkailijana tai keskityn omaan elämääni vapaa-ajalla. Minä kai jännitän ihmisiä aika paljon ja pidän uhkaavina jos vapailla täytyisi olla sosiaalinen.
Minua ei myöskään mitkään harrastukset kiinnosta. Kun yritän opiskella tai perehtyä johonkin aiheeseen niin max viikko tai kaks niin ei kiinnosta enää. Mistään ei jää oikein käteen mitään mitä yritän aloittaa koska masennun ja väsyn keskenkaiken tai menetän totaalisesti mielenkiinnon. Olo on suuren osan ajasta tyhjä, ulkopuolinen ja jotenkin sellainen, että odotan tavallaan että elämä päättyy.
Sori negatiivinen vuodatus. Tiedän, että jokainen on vastuussa omasta elämästään eikä kukaan voi minulle kertoa mitä minun pitäisi tehdä. Kuitenkin tämä turhauttaa kun tuntuu ettei tässä elämässä ole mitään mikä minua aidosti kiinnostaa tai jota kohti haluaisin pyrkiä ihan tosissani. Minä vain elän ihan jossain omassa maailmassani enkä kykene jostain syystä elämään ja kokemaan tätä "oikeaa" elämää. Joka tuntuu sekin täysin illuusiolta ja jotenkin epäaidolta. Näen asioiden läpi enkä vain pysty samaistumaan normaalina pidettyyn elämään. Enkä kuitenkaan saa mistään muustakaan kiinni. Tuntuu kuin mitään ei olisi olemassa ja kuitenkin vain hengitän täällä ja mietin mitä ihmettä minä täällä oikein teen.
Kommentit (83)
En ole ap, mutta tuo kysymys oletko saanut kasvaa omaksi itseksesi jotenkin iski kun just pääsiäisen aikaan mietin mennyttä ja esim nuoruuttani kuinka silloinkaan en elänyt omannäköistä elämää vaan katselin kuin ulkopuolisena sitä kännäilyä ja sekoilua jossa siis olin itse mukana. Olen ikäänkuin ulkoistanut jo silloin itseni siitä mitä teen ja mitä elämääni kuuluu.
Nyt tajusin, että jo lapsena oli paljon sellaisia asioita (siis ei mitään velvollisuuksia tai pakkoja) joissa ei minusta ollut mitään itua, mutta muiden mukana oli vaan mentävä ja tehtävä eikä saanut esittää eriäviä mielipiteitä. Muutenkin sitä lähinnä vaan roikkui jonkun kaverin perässä eli sellainen oikea ystävyys tai kaveruuskin on ihan vierasta. Enemmän oli vaan se toisen uskollinen seuralainen jolla ei ollut oikeutta kuin cheerleedata kaverin ideoita ja olla mukana kunnes sitten en enää siihenkään kelvannut. Senkin muistin just kuinka äitini usein ilkkui, etten osaa olla kaveri enkä omaa mieltä mistään. Ei sitä omaa mielipidettä saanut olla kotonakaan eikä varsinkaan tuntea mitään muuta kuin iloa. Olisi pitänyt hymyillä ja olla reippaampi eikä pahalla päällä saanut olla. Eikä tuntea surua vaan jos itki niin sai vaan raivopäistä huutoa osakseen. Sori, on varmaan tosi sekavaa settiä kun tätä ajatusvirtaa vaan alkoi tulla.
Mutta niin, yökyläily esim oli ala-asteella jotenkin muotia ja vaikka se ei yhtään huvittanut niin silti yökylässä piti kaverien luona käydä, koska se nyt vaan oli niin tai jotenkin normaalia. En sitä itse ehdottanut tietenkään, mutta kun pyydettiin niin jotenkin ei vaan osannut eikä uskaltanut sanoa ei koska kuvitteli olevansa ihan outo jos ei mene. Vastaavia juttuja on vaikka kuinka paljon ja myös aikuisiältä. Sitä on tehnyt ja kokenut kaikenlaista itselleen väärää eikä siinä ole ollut millään tavalla läsnä vaan katsellut kuin ulkopuolisena. Eikä aina sitäkään koska monesti olen miettinyt miten voi olla, etten edes muista elämästäni oikein mitään vaan kaikki on ihan harmaata enkä ilmeisesti ole silloin ajatellutkaan mitään. Ainakaan en muista olenko ollut mitä mieltä eli sitä on vaan mennyt jotenkin ulkoa ohjattuna eikä tosiaan mitenkään järkevään suuntaan. Nyt sitten kun näitä miettii niin ärsyttää sekin, ettei ole saanut elää nuoruutta eikä kolmekymppisenkään elämää sillä tavalla kuin oikeasti olisi halunnut vaan elämä on mennyt aivan haaskuun. Ja menee yhä koska ei tässä vaan ole mitään mieltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muuten ihan yksyhteen kaikki paitsi että itse kokeilin elämäni sietämistä myös päihteiden avulla. Ei ollut avuksi pidemmän päälle, mutta sen pienen hetken sopivassa nousuhumalassa tuntui hyvältä ja kaikki mahdolliselta.
En oikeasti ymmärrä yhtään mikä järki elämässä on.
Kokeilin myös päihteiden kyllästämän tien, joka loppui kun seinä tuli vastaan.
Me pohdimme samalla tavalla. Olisi kiva jutella enemmänkin ihmisen kanssa, joka ihmettelee tätä kaikkea myös. Ap
Itsekin olen hakenut elämään merkitystä päihteistä.
Millaista se sinulla oli? Mitä päihteet antoivat ja mitä ottivat?
Olen tuo ketä ap lainasi ja ainakin itseltä päihteidenkäyttö vei itsevarmuuden rippeetkin eli en kunnioittanut itseäni enää millään tavalla. Aivan sama kaikki. Lopulta ymmärsin lopettaa alkoholin käytön kokonaan kun olin kaksi kertaa saanut jonkun hermoromahduksen tai vastaavan kännissä. Noita edelsi ne karmeat morkkikset krapulassa ja niihin jo tottui vuosien aikana, mutta nuo pysäytti. Ei toki niistäkään eka vaan vasta toka.
Vierailija kirjoitti:
Samaistun. Olin nuorempana tosi aktiivinen ja koko ajan menossa. Kilpailevassa tanssiryhmässä ja monta kertaa viikossa treeneissä. Lopetin sen muutama vuosi sitten ja siitä pikkuhiljaa karsiutunut menoja toistensa perään ja tällä hetkellä minulla ei ole mitään muuta kuin pari kaveria ja miesystävä. Olen nyt kolmekymppinen.
Muuta kun pqri kaveria ja miesystävä? Toisilla meistä ei ole pariakaan kaveria eikä miesystävää.
En minäkään kaysittaisluonteisesti ole jaksanut oikeastaan koskaan, häpeillen tunnustan siksi välillä hakevani päihteistä vapautuksenomausta olotilaa kaikesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muuten ihan yksyhteen kaikki paitsi että itse kokeilin elämäni sietämistä myös päihteiden avulla. Ei ollut avuksi pidemmän päälle, mutta sen pienen hetken sopivassa nousuhumalassa tuntui hyvältä ja kaikki mahdolliselta.
En oikeasti ymmärrä yhtään mikä järki elämässä on.
Kokeilin myös päihteiden kyllästämän tien, joka loppui kun seinä tuli vastaan.
Me pohdimme samalla tavalla. Olisi kiva jutella enemmänkin ihmisen kanssa, joka ihmettelee tätä kaikkea myös. Ap
Itsekin olen hakenut elämään merkitystä päihteistä.
Millaista se sinulla oli? Mitä päihteet antoivat ja mitä ottivat?
Olen tuo ketä ap lainasi ja ainakin itseltä päihteidenkäyttö vei itsevarmuuden rippeetkin eli en kunnioittanut itseäni enää millään tavalla. Aivan sama kaikki. Lopulta ymmärsin lopettaa alkoholin käytön kokonaan kun olin kaksi kertaa saanut jonkun hermoromahduksen tai vastaavan kännissä. Noita edelsi ne karmeat morkkikset krapulassa ja niihin jo tottui vuosien aikana, mutta nuo pysäytti. Ei toki niistäkään eka vaan vasta toka.
Lisään vielä, että ei alkoholi antanut mulle ikinä mitään vaikka melkolailla kerrasta siihen jäinkin nuorena koukkuun. Tuokin eka kännikokeilu oli sellainen, etten olisi halunnut kokeilla enkä oikein olisi uskaltanutkaan mutta kun siinä muutaman tytön porukassa johon kuuluin sellainen idea keksittiin niin mukana sitten menin. En edes tiedä mistä tuo idea tuli vaan yhtäkkiä kaksi siinä alkoi miettiä mistä saataisiin hakija ja että riittäisikö kossupullo ja viinipullo. Tuo oli siis seiskalla ja ala-asteella oltiin oltu tiiviimmin yhdessä, mutta sitten nuo kaksi alkoi käydä röökillä välitunneilla ja kaveeraamaan vanhempien oppilaiden kanssa jne ja siitä entisestä porukasta jäi itseni lisäksi parikin vähän ns junasta. Me oltiin vielä niitä pikkutyttöjä kun nuo kaksi kulki yhtäkkiä diskoissa ym. No, se eka känni ja siitä se sitten lähti muillakin. Yksi meistä oli sen verran omapäisempi, että jättäytyi porukasta joka sekin kyllä hajosi lopullisesti aika pian. Ikävä sanoa, mutta tilalle tuli sitten vielä astetta vääränlaisempaa seuraa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen se joka kyseli lapsuudesta. No sulla olikin tosiaan monenlaista traumaa. Olen pahoillani, kenenkään lapsen lapsuuden/nuoruuden ei pitäisi olla tuollainen.
Ei menneisyydessä tarvi tietenkään elää. Ymmärrän tietyn kyllästymisen tunteen menneisiin asioihin. Silti mun tämän hetken ajatus on, että juuri se tunne että jokin oma voima ei oikein virtaa, voi olla tekemisissä sen traumataustan kanssa. Voisin ihan samoin sanoin kuvata itse kokemustani. Koen että sisälläni on jotain luovaa, mutta en kuitenkaan ihan tavoita sitä eikä se tosiaan virtaa. Jokin yhteys on katki. Miten päästä käsiksi siihen, siinäpä kysymys.
Vaikka yhteiskunnassa olisi katkennut luontoyhteys niin onhan se meissä tosiaan silti, ja on ihmisiä jotka elävät toisin. Jos sulla on vahva kiinnostus sellaiseen puoleen itsessäsi, niin ehkä lähdet tutustumaan siihen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuin olisin itse kirjoittanut koko jutun. Paitsi että jo vuosia olen ollut töistäkin pois kun sielläkin alkoi tuntumaan turhalta se oleminen vain että voisin rahoittaa turhan oloista olemassaoloani. Mikään ei tosiaan jaksa kiinnostaa kovin kauaa ja tuossa vuosi sitten tapahtui joku täysi rommaus eikä ole sitä vähääkään kiinnostanut mikään. Olen hyvin väkinäisiä kauppareissuja lukuunottamatta vaan ollut neljän seinän sisällä. Näin kesän tullessa mitä kauniimpi ilma ulkona niin sen vähemmän sinnekin huvittaa lähteä. Sellainen olo että loppuisi jo tämä peli että pääsisi kokeilemaan toista.
Vierailija kirjoitti:
Eilen aamulla kuulin telkkarista, että ihmisellä pitäisi olla 90min viikossa merkityksellistä keskustelua ja vuorovaikutusta puolisonsa kanssa. Siihen päälle sitten tietenkin kaikki muu sosiaalinen elämä muiden ihmisten kanssa.
Jäin oikein miettimään tuota että mulla on ollut viimeisen vuoden aikana ehkä tuo 90 minuuttia keskustelua toisten ihmisten kanssa ja sekin osissa ja suurimmaksi osaksi työkkärin virkailijan kanssa.
Ei ole elämänkumppania, ei perhettä, ei ystäviä, ei kavereita eikä edes hyvänpäivän tuttuja ja tällä hetkellä ei edes työpaikkaa. Tuntuu että sekoan kohta.
Eikä mikään enää huvita vaan kaikki tuntuu niin turhalta ja tarpeettomalta. Automodella käy lenkillä ja tekee arkiset pakolliset eikä näitä parane yhtään miettiäkään, koska mitä väliä millään? Mikään ei muutu paremmaksi eikä korjaannut hyväksi vaikka sätkii ja tekee kuinka. Huominen on vaan huonompi mitä tämä päivä joka on eilistä pahempi.
Sama tilanne. Töissä nyt tulee keskusteltua jostain työkavereiden kanssa, mutta vapaalla olen ihan yksin. Aamulla, iltaisin töiden jälkeen, vapailla ja lomilla olen hiljaa. Pelottaa mitä se tekee aivoille. Pitkien vapaiden jälkeen kun menee töihin tuntuu että pitää ihan opetella uudestaan miten puhutaan, lihakset veltostuu. Naamasta näkee ettei ole sellaista normaalia puhetta ja ilmeilyä mitä normaaleilla ihmisillä on. En sitten tiedä mistä löytyisi jutteluseuraa vapaille. Olen introvertti enkä jaksaisi töiden lisäksi enää lisää merkityksetöntä small talkia, en jaksaisi tässä iässä enää taas tutustumalla tutustua ihmisiin (olen sitä sitä yrittänyt) kun se ei ehkä edes johda mihinkään. Harrastusryhmät ei enää kiinnosta. Juu, olen vaikea tapaus. Joku ehdottaa kohta sukulaisia - voi kun olisikin! Meidän suvussa ei pidetä ihmisiin yhteyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletko henkinen ihminen? Shamaani, parantaja, noita?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Millainen lapsuus sinulla oli? Oletko saanut lapsuudessa kehittyä omaksi persoonaksesi? Vai skannannut ympäristöä ja mukautunut siihen? Irrallisuuden kokemukset ja kuvaamasilainen vetäytyminen ihmissuhteista tai ylipäänsä tilanteista, joissa on ihmisiä, voisi liittyä lapsuuden kehitykselliseen traumaan. Mikä taas liittyy jollain tavalla toimimattomaan kasvuympäristön, esim vanhempien mt tai päihdeongelmat, tai vaan tunnekylmyys. Itse koen näin olevan kohdallani. Ikäänkuin en täysin tunne itseäni, vaikka ikää on 40+ Olen hyvin toimiva ja pärjäävä työelämässä, missä toimin työroolissa. Läheiset ihmissuhteet on hankalia. Luonto on aina ollut turvapaikka. Helposti koen merkityksettömyyden tunteita vaikka elämässä on todella paljon hyvää.
Oli aika raju ja draamaisa. Siellä oli alkoholismia molemmilla vanhemmilla, johon menehtyivät, mt-ongelmia, seksuaalista hyväksikäyttöä etc. Tiedän, että olen traumatisoitunut ja käynyt terapian. Kuitenkin olen kyllästynyt ajattelemaan noita asioita ja kuitenkin meistä jokainen on traumatisoitunut tässä elämässä tavalla tai toisella. Meillä jokaisella on haavoja, joita me kannamme ja joiden kanssa yritämme elää. Ymmärrän mistä puhut kyllä, ei sillä. En vain jotenkin samaistu edes noihin asioihin enää. Ne vain ovat asioita, jotka ovat tapahtuneet ja ovat jopa valjastaneet minulle tärkeitä ominaisuuksia. Näen niistä saaneeni myös paljon sellaista mitä ei voi esimerkiksi rahalla saada, vain kokemuksien kautta ja kun on elänyt pimeydessä, sieltä noussut vahvaksi niin se on jotain mitä arvostan. En väitä, etteikö edelleen olisi hankaluuksia tai tekisi kipeää mutta jokaisella tosiaan omat kipunsa. Niiden kanssa olen oppinut elämään vaikka tietenkin tiedän, että moni asia selittyy elämässäni tällä hetkellä eletystä elämästä. Edelleen kuitenkin, niin meillä jokaisella niin on ja moni erilaisista lähtökohdista kuitenkin palaa tähän samaan kysymykseen mitä me tässä pohdimme yhdessä. Ap
Hienosti kirjoitit, olen samaa mieltä ja tunnen samoin. Traumoja on jokaisella ja osan ne ovat tehneet vahvaksi, osa on vielä sillä tiellä. Itselläkin on menneisyys, joka tuntuu jo hieman etäiseltä enkä kanna kaunaa kenellekään enää. Tuntuu että tässä olotilassa on kuitenkin kyse jostain syvemmästä, perustavanlaatuisesta ehkä, kaiken tämän tyhjyyden keskellä.
Niin. Meissä on sisäisesti niin paljon enemmän voimaa kuin tiedämmekään. Minulla on ehkä kaipuu jonkinlaisen alkukantaisuuden äärelle. Saisi jotenkin inhmillisesti ilmennettyä tätä sisäistä voimaa. Siihen liittyy vahvasti oma naisellisuus, luonto, jokin elämän alkuvoima. Tuntuu, että se on nykyihmiltä riistetty. Meidät on pienennetty tällaiseen maailmaan, jossa me emme saa todellista voimaa ja potentiaalia oikealla tavalla ehkä käyttöömme. Me ihmiset olemme siinä mielessä todella herkkiä, älykkäitä olentoja, että tuollaiset asiat kuten raha, materia, päihteet, muut asiat lopulta eivät mitenkään tyydytä meitä koska ne eivät ole elämässä totuudellisia asioita varsinaisesti. Se todellinen yhteyden kokemus jää saamatta. Siitä me puhumme tänään, miten sitä yhteyden kokemusta saataisiin. Se ainakin minulle osuu syvään kohtaan, että sitä kohti pitäisi hakeutua. Tunnen sen sisälläni mutta siitä se turhautuminen ilmeisesti kumpuaa kun en saa tätä jotenkin virtaamaan elämässäni. Ap
Tästä tuli mieleen shamanismi, noituus, tietäjä/parantaja ja kun sinulla on voimakas luontoyhteys. Kannattaisi tutustua aiheeseen.
Eihän elämässä olekkaan mitään järkeä ilman merkityksellisiä yhteisöjä, sosiaalista rakennetta ja läheisiä. Eihän kukaan ihminen selviydy ilman.
Itse oon mennyt todella huonoon kuntoon yksinäisyyden takia. Vihdoin ihmiset alkaa herää siihen ettei kaikki oo ittestään kiinni. Jotain asioita ei vain voi valita. Kuten se et on perhettä tai sukulaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en usko että on mitään varsinaista minuutta. Olen melko materialisti sen suhteen, että ollaan kaikki biologian ja fysiikan määräämiä solomöykkyjä jotka muotoutuu jatkuvasti ärsykkeiden perusteella. Eli jos viettää aikaa lähinnä yksin ja yrittää kaivella sitä minää esiin niin eihän se tule kun sitä ei ole, muuta kuin suhteessa muihin. Ja samalla logiikalla sitten se, että ei ole mitään varsinaista merkitystä tai tehtävää vaan aika ja avaruus ja sijainti siinä, hetken verran, kukin tavallaan.
Mä luen paljon filosofiaa ja psykologiaa ja vaikka sieltä ei mitään lopullisia vastauksia saa, niin jotain se aina aivoissa liikuttaa että tulee vähän erilaisia ajatuksia joiden kanssa taas viihtyy.
Vierailija kirjoitti:
Kuin olisin itse kirjoittanut koko jutun. Paitsi että jo vuosia olen ollut töistäkin pois kun sielläkin alkoi tuntumaan turhalta se oleminen vain että voisin rahoittaa turhan oloista olemassaoloani. Mikään ei tosiaan jaksa kiinnostaa kovin kauaa ja tuossa vuosi sitten tapahtui joku täysi rommaus eikä ole sitä vähääkään kiinnostanut mikään. Olen hyvin väkinäisiä kauppareissuja lukuunottamatta vaan ollut neljän seinän sisällä. Näin kesän tullessa mitä kauniimpi ilma ulkona niin sen vähemmän sinnekin huvittaa lähteä. Sellainen olo että loppuisi jo tämä peli että pääsisi kokeilemaan toista.
Eilen illalla luin täältä palstalta sitä hysteeristä wouhkausta maailmanlopusta joka koittaa aamuyöllä ja mietin vain, että ,mitä sitten ja aivan sama. Siinäpähän tulee jos on tullakseen, estääkään kun sitä en voi itse eikä kukaan muukaan tällä palstalla, mutta eipähän ole omalla kohdalla mitään menettävää. Mietin kyllä sitäkin, että jos olisi niin melko 100varmasti käyttäisin mahdollisesti viimeisen iltani ihan jollakin muulla tavalla.
Tosin kävi sekin sitten mielessä, että voi olla aika karua odottaa omaa lähtövuoroa jos vaikka joku ydinsotahässäkkä alkaisi kun ei ole ketään kenen kanssa sitä odottaisi eikä ketään kenelle voisi sanoa että välittää / rakastaa. Ei tietysti ketään josta olla huolissaankaan. Paha sanoa millä mielellä sitä odottaisi. Olisiko edelleen aivan sama ja lähinnä vain helpottunut vai tulisiko surulliseksi tai olisiko peloissaan. Olisiko sitä tosipaikan edessä yhtä sisäisesti kuollut?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eilen aamulla kuulin telkkarista, että ihmisellä pitäisi olla 90min viikossa merkityksellistä keskustelua ja vuorovaikutusta puolisonsa kanssa. Siihen päälle sitten tietenkin kaikki muu sosiaalinen elämä muiden ihmisten kanssa.
Jäin oikein miettimään tuota että mulla on ollut viimeisen vuoden aikana ehkä tuo 90 minuuttia keskustelua toisten ihmisten kanssa ja sekin osissa ja suurimmaksi osaksi työkkärin virkailijan kanssa.
Ei ole elämänkumppania, ei perhettä, ei ystäviä, ei kavereita eikä edes hyvänpäivän tuttuja ja tällä hetkellä ei edes työpaikkaa. Tuntuu että sekoan kohta.
Eikä mikään enää huvita vaan kaikki tuntuu niin turhalta ja tarpeettomalta. Automodella käy lenkillä ja tekee arkiset pakolliset eikä näitä parane yhtään miettiäkään, koska mitä väliä millään? Mikään ei muutu paremmaksi eikä korjaannut hyväksi vaikka sätkii ja tekee kuinka. Huominen on vaan huonompi mitä tämä päivä joka on eilistä pahempi.
Sama tilanne. Töissä nyt tulee keskusteltua jostain työkavereiden kanssa, mutta vapaalla olen ihan yksin. Aamulla, iltaisin töiden jälkeen, vapailla ja lomilla olen hiljaa. Pelottaa mitä se tekee aivoille. Pitkien vapaiden jälkeen kun menee töihin tuntuu että pitää ihan opetella uudestaan miten puhutaan, lihakset veltostuu. Naamasta näkee ettei ole sellaista normaalia puhetta ja ilmeilyä mitä normaaleilla ihmisillä on. En sitten tiedä mistä löytyisi jutteluseuraa vapaille. Olen introvertti enkä jaksaisi töiden lisäksi enää lisää merkityksetöntä small talkia, en jaksaisi tässä iässä enää taas tutustumalla tutustua ihmisiin (olen sitä sitä yrittänyt) kun se ei ehkä edes johda mihinkään. Harrastusryhmät ei enää kiinnosta. Juu, olen vaikea tapaus. Joku ehdottaa kohta sukulaisia - voi kun olisikin! Meidän suvussa ei pidetä ihmisiin yhteyttä.
Heh! Samat jutut. Tosin en ole työelämässä, joten työkavereitakaan ei ole.
Meidänkään suvussa ei pidetä yhteyttä. Ei edes sisarukset, nyt kun olemme kaikki kypsässä keski-iässä.
Joskus kauan sitten yritin pitää siskooni ja veljeeni jotain kontaktia, mutta aloin kokea jopamtuppautuvani, niin lopetin. Eli enää ei yhtään mitään. Tämmöiseksi meni, kun äitimmekin oli kuollut ja perinnöt jaettu. Siinäkin tuli ihme välistävetoa, vaikka välirikosta ei ole kysymys, kun yhteyksiä ei ollut aiemminkaan siskoni ja veljen kesken.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuin olisin itse kirjoittanut koko jutun. Paitsi että jo vuosia olen ollut töistäkin pois kun sielläkin alkoi tuntumaan turhalta se oleminen vain että voisin rahoittaa turhan oloista olemassaoloani. Mikään ei tosiaan jaksa kiinnostaa kovin kauaa ja tuossa vuosi sitten tapahtui joku täysi rommaus eikä ole sitä vähääkään kiinnostanut mikään. Olen hyvin väkinäisiä kauppareissuja lukuunottamatta vaan ollut neljän seinän sisällä. Näin kesän tullessa mitä kauniimpi ilma ulkona niin sen vähemmän sinnekin huvittaa lähteä. Sellainen olo että loppuisi jo tämä peli että pääsisi kokeilemaan toista.
Eilen illalla luin täältä palstalta sitä hysteeristä wouhkausta maailmanlopusta joka koittaa aamuyöllä ja mietin vain, että ,mitä sitten ja aivan sama. Siinäpähän tulee jos on tullakseen, estääkään kun sitä en voi itse eikä kukaan muukaan tällä palstalla, mutta eipähän ole omalla kohdalla mitään menettävää. Mietin kyllä sitäkin, että jos olisi niin melko 100varmasti käyttäisin mahdollisesti viimeisen iltani ihan jollakin muulla tavalla.
Tosin kävi sekin sitten mielessä, että voi olla aika karua odottaa omaa lähtövuoroa jos vaikka joku ydinsotahässäkkä alkaisi kun ei ole ketään kenen kanssa sitä odottaisi eikä ketään kenelle voisi sanoa että välittää / rakastaa. Ei tietysti ketään josta olla huolissaankaan. Paha sanoa millä mielellä sitä odottaisi. Olisiko edelleen aivan sama ja lähinnä vain helpottunut vai tulisiko surulliseksi tai olisiko peloissaan. Olisiko sitä tosipaikan edessä yhtä sisäisesti kuollut?
Minä mietin ainakin eilen sitä, että jos maailmalla menee kiivaaksi ja ydinaseet otetaan käyttöön emmekä siitä selviäisi, niin se mikä tässä todellisuudessa olisi jäänyt harmittamaan, niin se, että en ottanut selville tunteeko eräs ihminen meidän välisen yhteyden yhtä voimakkaasti kuin minä ja millainen suhde meille olisi voinut vielä tulla.
Niin kuin sinunkin kohdalla mietit kovasti sitä, että oletko yksin vai yhdessä. Toisaalta minäkin päädyin lopulta siihen, että olisiko sillä lopulta niin väliä. Kuitenkin tässä todellisuudessa kantava voima on yhteys toisiin ilmeisesti vaikka samaan aikaan se aiheuttaa aika epämiellyttäviä tunteita. Olen kuitenkin nyt ensimmäistä kertaa elämässäni tavannut ihmisen, jonka kanssa keskustellessa aika pysähtyy, ymmärrämme toisiamme erityisen hyvin, siinä on jotain todella syvää. Kun katsoimme toisiamme silmiin ensimmäisen kerran, niin aika pysähtyi ja mietin, että kuka oikein olet. Aivan kuin olisin tuntenut hänet aiemminkin. Se oli todella outoa. Meidän suhde vain on syventynyt tässä kuukausien aikana mutta emme ole puhuneet tunteistamme paljoakaan ääneen. Hän mainitsi minun olevan erilainen hyvällä tavalla, se jäi mieleen. Tämän tahdon nähdä, johtaako tämä mihinkään mutta jos ei, niin sekin on ok. Ap
Vierailija kirjoitti:
Mä en usko että on mitään varsinaista minuutta. Olen melko materialisti sen suhteen, että ollaan kaikki biologian ja fysiikan määräämiä solomöykkyjä jotka muotoutuu jatkuvasti ärsykkeiden perusteella. Eli jos viettää aikaa lähinnä yksin ja yrittää kaivella sitä minää esiin niin eihän se tule kun sitä ei ole, muuta kuin suhteessa muihin. Ja samalla logiikalla sitten se, että ei ole mitään varsinaista merkitystä tai tehtävää vaan aika ja avaruus ja sijainti siinä, hetken verran, kukin tavallaan.
Mä luen paljon filosofiaa ja psykologiaa ja vaikka sieltä ei mitään lopullisia vastauksia saa, niin jotain se aina aivoissa liikuttaa että tulee vähän erilaisia ajatuksia joiden kanssa taas viihtyy.
"... yrittää kaivella sitä minää esiin niin eihän se tule kun sitä ei ole, muuta kuin suhteessa muihin."
Oma empiirinen kokemukseni on toinen.
Olen nimittäin nuorempana kokenut, ettei minua oikeasti ole, tai olmassaoloni ja persoonani oli näkymätön itselleni.
Myöhemmin olen ymmärtänyt, että elin vahvasti dissosiaatiossa.
Tämän jälkeen tilanne on muuttunut: olen tullut omaksi itsekseni, tunnen olevani minä itse, oma persoonani, täysin eri kuin kukaan muu. Olen tarkkailija ja havainnoija. Katselen elämää ulkopuolelta. Olen autistinen. Olen hyväksynyt, että näin on, en pyri muuttamaan ketään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eilen aamulla kuulin telkkarista, että ihmisellä pitäisi olla 90min viikossa merkityksellistä keskustelua ja vuorovaikutusta puolisonsa kanssa. Siihen päälle sitten tietenkin kaikki muu sosiaalinen elämä muiden ihmisten kanssa.
Jäin oikein miettimään tuota että mulla on ollut viimeisen vuoden aikana ehkä tuo 90 minuuttia keskustelua toisten ihmisten kanssa ja sekin osissa ja suurimmaksi osaksi työkkärin virkailijan kanssa.
Ei ole elämänkumppania, ei perhettä, ei ystäviä, ei kavereita eikä edes hyvänpäivän tuttuja ja tällä hetkellä ei edes työpaikkaa. Tuntuu että sekoan kohta.
Eikä mikään enää huvita vaan kaikki tuntuu niin turhalta ja tarpeettomalta. Automodella käy lenkillä ja tekee arkiset pakolliset eikä näitä parane yhtään miettiäkään, koska mitä väliä millään? Mikään ei muutu paremmaksi eikä korjaannut hyväksi vaikka sätkii ja tekee kuinka. Huominen on vaan huonompi mitä tämä päivä joka on eilistä pahempi.
Sama tilanne. Töissä nyt tulee keskusteltua jostain työkavereiden kanssa, mutta vapaalla olen ihan yksin. Aamulla, iltaisin töiden jälkeen, vapailla ja lomilla olen hiljaa. Pelottaa mitä se tekee aivoille. Pitkien vapaiden jälkeen kun menee töihin tuntuu että pitää ihan opetella uudestaan miten puhutaan, lihakset veltostuu. Naamasta näkee ettei ole sellaista normaalia puhetta ja ilmeilyä mitä normaaleilla ihmisillä on. En sitten tiedä mistä löytyisi jutteluseuraa vapaille. Olen introvertti enkä jaksaisi töiden lisäksi enää lisää merkityksetöntä small talkia, en jaksaisi tässä iässä enää taas tutustumalla tutustua ihmisiin (olen sitä sitä yrittänyt) kun se ei ehkä edes johda mihinkään. Harrastusryhmät ei enää kiinnosta. Juu, olen vaikea tapaus. Joku ehdottaa kohta sukulaisia - voi kun olisikin! Meidän suvussa ei pidetä ihmisiin yhteyttä.
Sanoja saa välillä hakea ihan näin kirjoittaessakin samoin sanajärjestyksiä sekä sitä miten sana taipuu. Jutellessa sitä on jo aivan pökkelö eli mitään "ylimääräistä" ei osaa jutella niiden kaupan kassan kanssa vaihdettujen normitervehdysten/perusfraasien lisäksi. Nykyään juttelen itselleni ääneen senkin takia kun alkoi jo pelottaa, että noinko tässä menettää äänensä koska oma ääni kuulosti aivan kummalta ja pari kertaa kävi niin, että kassalle sanotun normi-hein sijaan tulikin ihmeellinen vinkaisu- tai mörähdys-hei niin että itseäkin hirvitti.
Siltikin vaikka sitä puhuu yksinään niin huomaa, ettei puhelihaksissa ole sellaista entisenlaista voimaa ja esim hengittäminen on erilaista ja jos enempi innostuu niin seuraavana päivänä sattuu kieleen ja kasvoihin. Kasvot on muutenkin muuttuneet jotenkin oudon "jähmettyneiksi" ja samaan aikaan veltoiksi. Vähän ehkä vahamaiset. Tässä yhtenä päivänä en muista mistä inspiroituneena (miksi muistikin on tällainen?) kokeilin hymyillä peilin edessä itselleni ja se oli kyllä melkoinen irvistys hymyn sijaan. Kasvot vääntyi aivan oudon näköisiksi ja tuokin alkoi sattua.
Ymmärrän ap:ta. Mua auttoi kaiken tavallaan turhuuden ymmärtämisen jälkeen se, että lopetin liian syvällisen miettimisen. En mieti enää, että mitä järkeä tässä kaikessa on. Koska ei siihen ole vastausta, tai sitten jokainen voi kehitellä siihen oman vastauksensa, joka voi olla mitä tahansa ja vaihdella itsekkäästä altruistiseen. Yritän nauttia elämän pienistä asioista, ne on muutenkin parhaita.
Kaipaisin kyllä läheisiä, aitoja ihmissuhteita. Mutta niidenkin etsiminen tuntuu jotenkin turhalta, olen lukenut ja kuullut ihan hulluja esimerkkejä siitä, miksi ihmissuhde varoittamatta vaan katkaistaan, niin ei paljoa kiinnosta päätyä joksikin B-luokan ihmiseksi jonkun elämään, jonka voi vaan potkaista pois sieltä kun itseä ei enää satu huvittamaan.