Miksi en pysty enää nauttimaan elämästä? Istun kotona enkä ole innokas menemään tai tekemään asioita.

Vierailija kirjoitti:

Muuten ihan yksyhteen kaikki paitsi että itse kokeilin elämäni sietämistä myös päihteiden avulla. Ei ollut avuksi pidemmän päälle, mutta sen pienen hetken sopivassa nousuhumalassa tuntui hyvältä ja kaikki mahdolliselta.

En oikeasti ymmärrä yhtään mikä järki elämässä on. 

Kokeilin myös päihteiden kyllästämän tien, joka loppui kun seinä tuli vastaan. 

Me pohdimme samalla tavalla. Olisi kiva jutella enemmänkin ihmisen kanssa, joka ihmettelee tätä kaikkea myös. Ap 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kotonakin voi harrastaa kevyttä lukemista tai soitto äidille. Kävely. Onko alue raskas kaupunkialue. Missä luonto. Vai onko se pystymetsää. Muutto? Viekö arki voimat.

Itsellä ei ole vanhempia. Kävely on minulle jokapäiväistä. Asun onneksi kaupungin laidalla, en ydinkeskustassa vaan vähän syrjemmässä. Tuosta lähtee ihan vierestä polku metsään, jossa käyn usein. Muutto ei tällä hetkellä ole tiedossa. Arki on rauhallista. Teen töitä vain sen verran kuin tarvitsee tehdä. Tavallaan elämässäni ei ole mitään vikaa enkä jaksa siihen niin kauheasti lisätä mitään ainakaan tällä hetkellä. Minulla ei varsinaisesti edes ole mitään ongelmia mutta on ollut mukava huomata, että moni oikeasti ymmärtää mistä puhun. Se on tuonut nyt tänään hyvää mieltä kun te todella samaistutte ja nyt on menossa monella tällainen tila ilmeisesti elämässä. Kiitos kun kerrotte, että tässä ollaan monet samassa veneessä. Tavallaan me elämme samaa taajuutta läpi. Ap

Miten koet työsi? Millainen rooli sillä on elämässäsi? Rasittaako se sinua? Viekö se tilaa ajattelussasi?

Työ on työ. Menen sinne, teen työni ja lähden kotiin. Se on minulle kuin harrastus ja suoritettava asia, josta jopa nautin. Tykkään työkavereistani suurimmaksi osaksi. Siellä on jopa hieman ihastumisen tunteita ilmassa, jotka tuovat työpäiviin piristystä. Kuitenkin olisin minä hetkenä hyvänsä myös valmis irrottamaan työstäni. En vain jaksa oikein takertua mihinkään. Teen parhaani ja jos se ei riitä tai jos en viihdy, niin lähden pois. Ap 

Hyvin kuvailit juurikin sen tilanteen mikä itsellänikin on, enkä ole edes työssä! On siis enemmän tunteja päivässä ihmetellä että mitä h... täällä pitäisi tehdä? Mikään ei tunnu aidolta ja näen asioiden läpi, mietin liikaa ja kierrän kehää. Välillä on päiviä kun pääsen nauttimaan "normaalia" elämää, mutta sitten tuntuu että romahtaa vielä korkeammalta alas ja kestää päiviä ihan vaan lepäilessä, kun ei jaksa elämää. Mitä tämä on? Katselen ihmisiä ympärilläni ja ihmettelen miten he elävät, autuaassa tietämättömyydessä. Vai olenko minä tietämätön?

Lisään vielä työstä, että vaikka se on minulle tavallaan vain työ, niin tahdon sen tehdä hyvin. Olen hyvin osallistuva ja tarkka. Tunnen myös riittämättömyyttä ja sitä etten kuulu oikein sinnekään todellisuudessa mutta teen sitä työtä koska tavallaan pidän siitä. Se on vain olemassa oleva asia, joka on iso osa arkeani mutta toisaalta olisin myös valmis luopumaan siitä jos niin pitäisi tehdä. Tässä kuitenkin keinun mukana, vähän ajan kuluksikin. Ap 

Voisiko yksi syy olla lisääntyneet väkivalta tapaukset? Et uskalla enää mennä todennäköisyyksien kasvaessa ulkoilemaan rennosti?

Millainen lapsuus sinulla oli? Oletko saanut lapsuudessa kehittyä omaksi persoonaksesi? Vai skannannut ympäristöä ja mukautunut siihen? Irrallisuuden kokemukset ja kuvaamasilainen vetäytyminen ihmissuhteista tai ylipäänsä tilanteista, joissa on ihmisiä, voisi liittyä lapsuuden kehitykselliseen traumaan. Mikä taas liittyy jollain tavalla toimimattomaan kasvuympäristön, esim vanhempien mt tai päihdeongelmat, tai vaan tunnekylmyys. Itse koen näin olevan kohdallani. Ikäänkuin en täysin tunne itseäni, vaikka ikää on 40+ Olen hyvin toimiva ja pärjäävä työelämässä, missä toimin työroolissa. Läheiset ihmissuhteet on hankalia. Luonto on aina ollut turvapaikka. Helposti koen merkityksettömyyden tunteita vaikka elämässä on todella paljon hyvää. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muuten ihan yksyhteen kaikki paitsi että itse kokeilin elämäni sietämistä myös päihteiden avulla. Ei ollut avuksi pidemmän päälle, mutta sen pienen hetken sopivassa nousuhumalassa tuntui hyvältä ja kaikki mahdolliselta.

En oikeasti ymmärrä yhtään mikä järki elämässä on. 

Kokeilin myös päihteiden kyllästämän tien, joka loppui kun seinä tuli vastaan. 

Me pohdimme samalla tavalla. Olisi kiva jutella enemmänkin ihmisen kanssa, joka ihmettelee tätä kaikkea myös. Ap 

Itsekin olen hakenut elämään merkitystä päihteistä. 

Millaista se sinulla oli? Mitä päihteet antoivat ja mitä ottivat?

Vierailija kirjoitti:

Jeesus voi muuttaa elämän ihan toisenlaiseksi. Sitä voi uskon kautta päästä tekemään uusia asioita, joita ei tiennyt olevan olemassakaan.

Taikausko periaatteessa auttaa, mutta ei se siitä totta tee.

Ei silti, valheessa eläminen voi olla paljon onnellisempaa kuin kylmän totuuden hyväksyminen; jumalia, keijukaisia tai maahisia ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Hyvin kuvailit juurikin sen tilanteen mikä itsellänikin on, enkä ole edes työssä! On siis enemmän tunteja päivässä ihmetellä että mitä h... täällä pitäisi tehdä? Mikään ei tunnu aidolta ja näen asioiden läpi, mietin liikaa ja kierrän kehää. Välillä on päiviä kun pääsen nauttimaan "normaalia" elämää, mutta sitten tuntuu että romahtaa vielä korkeammalta alas ja kestää päiviä ihan vaan lepäilessä, kun ei jaksa elämää. Mitä tämä on? Katselen ihmisiä ympärilläni ja ihmettelen miten he elävät, autuaassa tietämättömyydessä. Vai olenko minä tietämätön?

Ymmärrän. Tuollaista se on. Itselläkin oli tuossa pidempi väli etten tehnyt töitä. Kävin lenkillä, keskityin terveenä pysymiseen ja sisäiseen maailmaani. Pohdiskelin paljon asioita ja yritin kehittää itseäni. Vähän samaa kuin nyt mutta palautumiseen menee enemmän aikaa. Työ on ihan kiva siinä mielessä kun se on vain paikka jossa käyn kuin harrastukseen menisin kehittämään itseäni mutta toisaalta siellä on myös paljon draamaa, paineita, tehostamista ja kaikkea sellaista mikä sitten välillä uuvuttaa. Ehkä se antaa illuusion, että tässä elämässä olisi jokin suunta tai tärkeääkin sisältöä kun käy töissä. Toisaalta sellaista ajan kulua ja harhaa sekin on tavallaan. Ap

Jos olisi jatkuvasti ulkona auringonpaisteessa, ei se tekisi hyvää iholle ja silmille. Nyt on kylmääkin vielä. Pian lämpenee vähän. Paitsi jos pääsee varjoon.

Mä olen samanlainen, mutta ero on, että minä nautin siitä enkä kaipaa muuta. Mutta kesti keski-ikään, johonkin nelikymppiseksi asti, että aloin nauttia erakkomaisesta kotielämästäni. Sitä ennen usein oli sellaista kaipuuta, että olisipa mies, olisipa kavereita, kotona on tylsää mutta mikään ei oikein huvita yksin. 

Mulla on sen verran autistipiirteitä, ettei niitä kavereitakaan saanut vaikka joskus yritti. Lopulta sopeuduin, ja nykyään viisikymppisenä nautin täysillä kotoilu-hikikomorielämästäni. Mulla on kyllä työ, mutta sekin on 100% etä. Ihmissuhteita ei ollenkaan, enkä kaipaa niitä myös. Enkä myös kaipaa matkoja, harrastuksia, ravintolasyömisiä, elokuvateattereita tms, nuo on jo nuorempana nähty ja koettu eikä kiinnosta enää. Nyt kiinnostaa vaan kotoilu.

Vierailija kirjoitti:

Millainen lapsuus sinulla oli? Oletko saanut lapsuudessa kehittyä omaksi persoonaksesi? Vai skannannut ympäristöä ja mukautunut siihen? Irrallisuuden kokemukset ja kuvaamasilainen vetäytyminen ihmissuhteista tai ylipäänsä tilanteista, joissa on ihmisiä, voisi liittyä lapsuuden kehitykselliseen traumaan. Mikä taas liittyy jollain tavalla toimimattomaan kasvuympäristön, esim vanhempien mt tai päihdeongelmat, tai vaan tunnekylmyys. Itse koen näin olevan kohdallani. Ikäänkuin en täysin tunne itseäni, vaikka ikää on 40+ Olen hyvin toimiva ja pärjäävä työelämässä, missä toimin työroolissa. Läheiset ihmissuhteet on hankalia. Luonto on aina ollut turvapaikka. Helposti koen merkityksettömyyden tunteita vaikka elämässä on todella paljon hyvää. 

Oli aika raju ja draamaisa. Siellä oli alkoholismia molemmilla vanhemmilla, johon menehtyivät, mt-ongelmia, seksuaalista hyväksikäyttöä etc. Tiedän, että olen traumatisoitunut ja käynyt terapian. Kuitenkin olen kyllästynyt ajattelemaan noita asioita ja kuitenkin meistä jokainen on traumatisoitunut tässä elämässä tavalla tai toisella. Meillä jokaisella on haavoja, joita me kannamme ja joiden kanssa yritämme elää. Ymmärrän mistä puhut kyllä, ei sillä. En vain jotenkin samaistu edes noihin asioihin enää. Ne vain ovat asioita, jotka ovat tapahtuneet ja ovat jopa valjastaneet minulle tärkeitä ominaisuuksia. Näen niistä saaneeni myös paljon sellaista mitä ei voi esimerkiksi rahalla saada, vain kokemuksien kautta ja kun on elänyt pimeydessä, sieltä noussut vahvaksi niin se on jotain mitä arvostan. En väitä, etteikö edelleen olisi hankaluuksia tai tekisi kipeää mutta jokaisella tosiaan omat kipunsa. Niiden kanssa olen oppinut elämään vaikka tietenkin tiedän, että moni asia selittyy elämässäni tällä hetkellä eletystä elämästä. Edelleen kuitenkin, niin meillä jokaisella niin on ja moni erilaisista lähtökohdista kuitenkin palaa tähän samaan kysymykseen mitä me tässä pohdimme yhdessä. Ap 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Millainen lapsuus sinulla oli? Oletko saanut lapsuudessa kehittyä omaksi persoonaksesi? Vai skannannut ympäristöä ja mukautunut siihen? Irrallisuuden kokemukset ja kuvaamasilainen vetäytyminen ihmissuhteista tai ylipäänsä tilanteista, joissa on ihmisiä, voisi liittyä lapsuuden kehitykselliseen traumaan. Mikä taas liittyy jollain tavalla toimimattomaan kasvuympäristön, esim vanhempien mt tai päihdeongelmat, tai vaan tunnekylmyys. Itse koen näin olevan kohdallani. Ikäänkuin en täysin tunne itseäni, vaikka ikää on 40+ Olen hyvin toimiva ja pärjäävä työelämässä, missä toimin työroolissa. Läheiset ihmissuhteet on hankalia. Luonto on aina ollut turvapaikka. Helposti koen merkityksettömyyden tunteita vaikka elämässä on todella paljon hyvää. 

Oli aika raju ja draamaisa. Siellä oli alkoholismia molemmilla vanhemmilla, johon menehtyivät, mt-ongelmia, seksuaalista hyväksikäyttöä etc. Tiedän, että olen traumatisoitunut ja käynyt terapian. Kuitenkin olen kyllästynyt ajattelemaan noita asioita ja kuitenkin meistä jokainen on traumatisoitunut tässä elämässä tavalla tai toisella. Meillä jokaisella on haavoja, joita me kannamme ja joiden kanssa yritämme elää. Ymmärrän mistä puhut kyllä, ei sillä. En vain jotenkin samaistu edes noihin asioihin enää. Ne vain ovat asioita, jotka ovat tapahtuneet ja ovat jopa valjastaneet minulle tärkeitä ominaisuuksia. Näen niistä saaneeni myös paljon sellaista mitä ei voi esimerkiksi rahalla saada, vain kokemuksien kautta ja kun on elänyt pimeydessä, sieltä noussut vahvaksi niin se on jotain mitä arvostan. En väitä, etteikö edelleen olisi hankaluuksia tai tekisi kipeää mutta jokaisella tosiaan omat kipunsa. Niiden kanssa olen oppinut elämään vaikka tietenkin tiedän, että moni asia selittyy elämässäni tällä hetkellä eletystä elämästä. Edelleen kuitenkin, niin meillä jokaisella niin on ja moni erilaisista lähtökohdista kuitenkin palaa tähän samaan kysymykseen mitä me tässä pohdimme yhdessä. Ap 

Hienosti kirjoitit, olen samaa mieltä ja tunnen samoin. Traumoja on jokaisella ja osan ne ovat tehneet vahvaksi, osa on vielä sillä tiellä. Itselläkin on menneisyys, joka tuntuu jo hieman etäiseltä enkä kanna kaunaa kenellekään enää. Tuntuu että tässä olotilassa on kuitenkin kyse jostain syvemmästä, perustavanlaatuisesta ehkä, kaiken tämän tyhjyyden keskellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Millainen lapsuus sinulla oli? Oletko saanut lapsuudessa kehittyä omaksi persoonaksesi? Vai skannannut ympäristöä ja mukautunut siihen? Irrallisuuden kokemukset ja kuvaamasilainen vetäytyminen ihmissuhteista tai ylipäänsä tilanteista, joissa on ihmisiä, voisi liittyä lapsuuden kehitykselliseen traumaan. Mikä taas liittyy jollain tavalla toimimattomaan kasvuympäristön, esim vanhempien mt tai päihdeongelmat, tai vaan tunnekylmyys. Itse koen näin olevan kohdallani. Ikäänkuin en täysin tunne itseäni, vaikka ikää on 40+ Olen hyvin toimiva ja pärjäävä työelämässä, missä toimin työroolissa. Läheiset ihmissuhteet on hankalia. Luonto on aina ollut turvapaikka. Helposti koen merkityksettömyyden tunteita vaikka elämässä on todella paljon hyvää. 

Oli aika raju ja draamaisa. Siellä oli alkoholismia molemmilla vanhemmilla, johon menehtyivät, mt-ongelmia, seksuaalista hyväksikäyttöä etc. Tiedän, että olen traumatisoitunut ja käynyt terapian. Kuitenkin olen kyllästynyt ajattelemaan noita asioita ja kuitenkin meistä jokainen on traumatisoitunut tässä elämässä tavalla tai toisella. Meillä jokaisella on haavoja, joita me kannamme ja joiden kanssa yritämme elää. Ymmärrän mistä puhut kyllä, ei sillä. En vain jotenkin samaistu edes noihin asioihin enää. Ne vain ovat asioita, jotka ovat tapahtuneet ja ovat jopa valjastaneet minulle tärkeitä ominaisuuksia. Näen niistä saaneeni myös paljon sellaista mitä ei voi esimerkiksi rahalla saada, vain kokemuksien kautta ja kun on elänyt pimeydessä, sieltä noussut vahvaksi niin se on jotain mitä arvostan. En väitä, etteikö edelleen olisi hankaluuksia tai tekisi kipeää mutta jokaisella tosiaan omat kipunsa. Niiden kanssa olen oppinut elämään vaikka tietenkin tiedän, että moni asia selittyy elämässäni tällä hetkellä eletystä elämästä. Edelleen kuitenkin, niin meillä jokaisella niin on ja moni erilaisista lähtökohdista kuitenkin palaa tähän samaan kysymykseen mitä me tässä pohdimme yhdessä. Ap 

Hienosti kirjoitit, olen samaa mieltä ja tunnen samoin. Traumoja on jokaisella ja osan ne ovat tehneet vahvaksi, osa on vielä sillä tiellä. Itselläkin on menneisyys, joka tuntuu jo hieman etäiseltä enkä kanna kaunaa kenellekään enää. Tuntuu että tässä olotilassa on kuitenkin kyse jostain syvemmästä, perustavanlaatuisesta ehkä, kaiken tämän tyhjyyden keskellä.

Niin. Meissä on sisäisesti niin paljon enemmän voimaa kuin tiedämmekään. Minulla on ehkä kaipuu jonkinlaisen alkukantaisuuden äärelle. Saisi jotenkin inhmillisesti ilmennettyä tätä sisäistä voimaa. Siihen liittyy vahvasti oma naisellisuus, luonto, jokin elämän alkuvoima. Tuntuu, että se on nykyihmiltä riistetty. Meidät on pienennetty tällaiseen maailmaan, jossa me emme saa todellista voimaa ja potentiaalia oikealla tavalla ehkä käyttöömme. Me ihmiset olemme siinä mielessä todella herkkiä, älykkäitä olentoja, että tuollaiset asiat kuten raha, materia, päihteet, muut asiat lopulta eivät mitenkään tyydytä meitä koska ne eivät ole elämässä totuudellisia asioita varsinaisesti. Se todellinen yhteyden kokemus jää saamatta. Siitä me puhumme tänään, miten sitä yhteyden kokemusta saataisiin. Se ainakin minulle osuu syvään kohtaan, että sitä kohti pitäisi hakeutua. Tunnen sen sisälläni mutta siitä se turhautuminen ilmeisesti kumpuaa kun en saa tätä jotenkin virtaamaan elämässäni. Ap 

Vierailija kirjoitti:

Jatkan vielä, että olen kolmekymppinen enkä ole saanut elämässäni varsinaisesti mitään luotua muuta kuin tietenkin sisäisesti prosessit ovat olleet valtavia ja muutin ihmisenä jatkuvasti. Jos jokaisen elämällä on tarkoitus, niin on selvää, että minun elämälläni on tarkoitus jatkuvasti muuttua. En siksi omista mitään, mitään materiaa ei ole tai muutakaan koska olen keskittynyt täysin sisäiseen maailmaani ulkoisen sijaan ilmeisesti. Tietenkin on erilaisia ammatteja, työpaikkoja, kaikenlaisia ulkoisia asioita ollut ja mennyt mutta ei niillä ole niin väliä. Minä en takerru niihin tai muodosta identiteettiäni etenkään nykyään oikein mihinkään ulkoiseen asiaan. Minä vain olen olemassa mutta minun on välillä vaikeus sopeutua tähän maailmaan koska se ei ole aito mutta toisaalta koettavaa olisi paljon jos se vain kiinnostaisi. 

Voisin tavallaan käyttää aikaani vaikka sitten päihteisiin jos kerta kaikki on niin samantekevää tavallaan mutta koska tiedostan senkin olevan vain harhaa, täysin turhaa ja merkityksetöntä niin en vain kykene sekoittamaan päätäni. Se ei antaisi minulle mitään, entisenä addiktina aika paljon ehkä sanottu. Minusta tuntuu, että silmäni ovat avautuneet mutta se ei tunnu aina niinkään "siunaukselta" koska onhan elämä mielenkiintoista kun elää sitä tietyltä tasolta katsottuna. Enkä sano että olisin siis muiden yläpuolella, en missään nimessä vaan tarkoitan, että en pysty vain enää samaistumaan sellaiseen "normaaliin" elämään lainkaan paitsi kehollisen tarvitsevuuden kautta mutta muuten tuntuu, että elän jossain ihan eri taajuudella kun aiemmin. Tämä on aika yksinäinen polku ja hämmentäväkin. Ap

Hyvää pohdintaa ja tiedostamista.

Olen puolet vanhempi, mutta jäänyt töistä (hyllytetty) sinun ikäisenäsi.

Olen jokseenkin samoissa mietteissä.  Olen kumminkin käynyt läpi elämän monta puolta, kokemusta on lähes kaikesta. Nyttemmin minulle on kumminkin tärkeintä oma mielenrauha. Olen ja elän yksin, en jaksa ihmisiä  jotka ovat eri levelillä/kehitysvaiheessa. Tosin tuntuu siltä, että useimmat eivät tule miksikään edes kehittymään. He jatkavat elämänsä loppuun asti ns. normaalia elämää.

Olen koko ikäni toivonut, että löytäisin jonkun samoin ajattelevan. Vaikka elämä muuten menettelee, on ankeaa kun ei ole kosketuspintaa kenenkään toisen kanssa. 

Minäkin olen olosuhteiden pakosta fyysisessä työssä( mutta ei kuitenkaan kovin raskaassa). Kun tulen kotiin, on parasta istua nojatuolissa kännykällä uutisia ja muita aiheita lukiessa. En kaipaa ohjelmaa. Viikonloppuna sitten. 

Vierailija kirjoitti:

Jatkan vielä, että olen kolmekymppinen enkä ole saanut elämässäni varsinaisesti mitään luotua muuta kuin tietenkin sisäisesti prosessit ovat olleet valtavia ja muutin ihmisenä jatkuvasti. Jos jokaisen elämällä on tarkoitus, niin on selvää, että minun elämälläni on tarkoitus jatkuvasti muuttua. En siksi omista mitään, mitään materiaa ei ole tai muutakaan koska olen keskittynyt täysin sisäiseen maailmaani ulkoisen sijaan ilmeisesti. Tietenkin on erilaisia ammatteja, työpaikkoja, kaikenlaisia ulkoisia asioita ollut ja mennyt mutta ei niillä ole niin väliä. Minä en takerru niihin tai muodosta identiteettiäni etenkään nykyään oikein mihinkään ulkoiseen asiaan. Minä vain olen olemassa mutta minun on välillä vaikeus sopeutua tähän maailmaan koska se ei ole aito mutta toisaalta koettavaa olisi paljon jos se vain kiinnostaisi. 

Voisin tavallaan käyttää aikaani vaikka sitten päihteisiin jos kerta kaikki on niin samantekevää tavallaan mutta koska tiedostan senkin olevan vain harhaa, täysin turhaa ja merkityksetöntä niin en vain kykene sekoittamaan päätäni. Se ei antaisi minulle mitään, entisenä addiktina aika paljon ehkä sanottu. Minusta tuntuu, että silmäni ovat avautuneet mutta se ei tunnu aina niinkään "siunaukselta" koska onhan elämä mielenkiintoista kun elää sitä tietyltä tasolta katsottuna. Enkä sano että olisin siis muiden yläpuolella, en missään nimessä vaan tarkoitan, että en pysty vain enää samaistumaan sellaiseen "normaaliin" elämään lainkaan paitsi kehollisen tarvitsevuuden kautta mutta muuten tuntuu, että elän jossain ihan eri taajuudella kun aiemmin. Tämä on aika yksinäinen polku ja hämmentäväkin. Ap

Jos käyttää 30 vuotta elämästään vain oman napansa tuijottamiseen, siihen voi aivan oikeasti aikanaan kyllästyä.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen samanlainen, mutta ero on, että minä nautin siitä enkä kaipaa muuta. Mutta kesti keski-ikään, johonkin nelikymppiseksi asti, että aloin nauttia erakkomaisesta kotielämästäni. Sitä ennen usein oli sellaista kaipuuta, että olisipa mies, olisipa kavereita, kotona on tylsää mutta mikään ei oikein huvita yksin. 

Mulla on sen verran autistipiirteitä, ettei niitä kavereitakaan saanut vaikka joskus yritti. Lopulta sopeuduin, ja nykyään viisikymppisenä nautin täysillä kotoilu-hikikomorielämästäni. Mulla on kyllä työ, mutta sekin on 100% etä. Ihmissuhteita ei ollenkaan, enkä kaipaa niitä myös. Enkä myös kaipaa matkoja, harrastuksia, ravintolasyömisiä, elokuvateattereita tms, nuo on jo nuorempana nähty ja koettu eikä kiinnosta enää. Nyt kiinnostaa vaan kotoilu.

Moro! Täällä ihan virallisesti autistiksi leimattu, joka myös kokee parhaaksi oman seuransa ja kuplansa. 

Samoin yritin kymmeniä vuosia löytää sopivaa kumppania, kavereita, paikkaani tässä yhteiskunnassa. Mutta ei vaan löytyny. Diagnoosi tuli, mikä auttoi hyväksymään tilani. Silti haluaisin jotain enemmän. Haen sitä esim. scifistä. Tämä tavallinen normojen maailma on jumalattoman tylsä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkan vielä, että olen kolmekymppinen enkä ole saanut elämässäni varsinaisesti mitään luotua muuta kuin tietenkin sisäisesti prosessit ovat olleet valtavia ja muutin ihmisenä jatkuvasti. Jos jokaisen elämällä on tarkoitus, niin on selvää, että minun elämälläni on tarkoitus jatkuvasti muuttua. En siksi omista mitään, mitään materiaa ei ole tai muutakaan koska olen keskittynyt täysin sisäiseen maailmaani ulkoisen sijaan ilmeisesti. Tietenkin on erilaisia ammatteja, työpaikkoja, kaikenlaisia ulkoisia asioita ollut ja mennyt mutta ei niillä ole niin väliä. Minä en takerru niihin tai muodosta identiteettiäni etenkään nykyään oikein mihinkään ulkoiseen asiaan. Minä vain olen olemassa mutta minun on välillä vaikeus sopeutua tähän maailmaan koska se ei ole aito mutta toisaalta koettavaa olisi paljon jos se vain kiinnostaisi. 

Voisin tavallaan käyttää aikaani vaikka sitten päihteisiin jos kerta kaikki on niin samantekevää tavallaan mutta koska tiedostan senkin olevan vain harhaa, täysin turhaa ja merkityksetöntä niin en vain kykene sekoittamaan päätäni. Se ei antaisi minulle mitään, entisenä addiktina aika paljon ehkä sanottu. Minusta tuntuu, että silmäni ovat avautuneet mutta se ei tunnu aina niinkään "siunaukselta" koska onhan elämä mielenkiintoista kun elää sitä tietyltä tasolta katsottuna. Enkä sano että olisin siis muiden yläpuolella, en missään nimessä vaan tarkoitan, että en pysty vain enää samaistumaan sellaiseen "normaaliin" elämään lainkaan paitsi kehollisen tarvitsevuuden kautta mutta muuten tuntuu, että elän jossain ihan eri taajuudella kun aiemmin. Tämä on aika yksinäinen polku ja hämmentäväkin. Ap

Samaistuin tekstiisi todella paljon. Koen, että sisäinen maailma on se tärkein, ja olen nyt saavuttanut vaiheen, jossa ulkoinen kiinnostaa enää hyvin vähän. En ole vielä kolmeakymmentäkään.

Kannattaisi siirtää katseensa oman napansa ulkopuolelle. Se tekee elämstä huomattavasti mielenkiintoisempaa, eikä välttämättä ahdistakaan sitten ihan niin paljoa.

Oikeasti.

Toisaalta minulla on todella vahva sisäinen tietämys siitä, että asiat muuttuvat jo silläkin perusteella, että olemme näin tietoisia nykyään tästä kaikesta. Ehkä me olemme vapautumassa jostain suuresta illuusiosta ja alamme elämään kohti inhimillisempää elämää, syvemmässä yhteydessä tai jokainen saa ainakin päättää siitä, haluaako elää sisäisen totuuden mukaisesti vai sen mukaan mitä rakennetaan sitä vastaan. Ap