Lue keskustelun säännöt.
Parisuhde ja erilaiset elämäntavat, erityisesti liikunnallisuus
Olen jonkin aikaa tapaillut miestä joka on monella tavalla oikeasti tosi ihana. Luotettava, arvostava, rehellinen, huomaavainen, ystävällinen, rakastava. Listaa voisi vaan jatkaa. Yhdessäolo on helppoa ja muutenkin tuntuu, että luonteen puolesta samanlaista miestä ei välttämättä heti tule uudestaan vastaan.
Isoin ongelma tällä hetkellä itselleni on omat ja miehen elintavat, erityisesti liikunnallisuus ja omasta terveydestä huolehtiminen. Olen itse liikunnallinen ja treenaan useamman kerran viikossa. Mies on ollut aiemmin reilusti ylipainoinen, mutta sittemmin laihduttanut huomattavasti. Ylipainoa on kuitenkin edelleen reippaasti ja kaikki yhteinen tekeminen johon liittyy liikunta, vaikka ihan pelkkä kävely, pitää suorittaa miehen jaksamisen mukaan. Vapaa-ajallaan mies ei harrasta liikuntaa. Kuulemma kiinnostusta on ja haluaa kanssani liikkua, mutta toistaiseksi en ole nähnyt käytännössä juurikaan edistystä tai tekoja asian hyväksi.
Haluaisin kuulla rehellisiä kokemuksia teiltä joilla on tämän tyyppinen parisuhde ja miten teillä on mennyt. Pelkään että tämä on loppujen lopuksi itselle ratkaiseva tekijä, mutta yritän kovasti keskittyä kaikkeen hyvään mitä meillä on. Mietityttää vaan, että riittääkö se. En ole ottanut aihetta puheeksi miehen kanssa, mutta aion sen ennen pitkää tehdä ja keskustella asiasta.
Kommentit (585)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täälläkin jotkut sanoo, että ei se liikunnan harrastaminen mitään herkkua useinkaan ole, että pakko on vaan ikään kuin pakottaa itsensä harrastamaan. Paskat. Ihminen ei tee säännöllisesti mitään, jos se siitä saatava hyvä fiilis ei voita sitä itsensä pakottamista.
Minulla on tästä hyvä esimerkki pilkkiminen. Monikaan ei suostuisi sinne jäälle lähtemään paikalleen kököttämään ja jos kerran kävisi, niin toiste eivät lähtisi. Minä lähden, vaikka välillä tuntuu, että olisi helpompi jäädä kotiin. Se fiilis ja halu voittaa silti. Ei minua silti ikinä esim kuntosalille saisi ja kävelyllekin pitkin hampain, vaikka meren jäällä saatan pilkillä talsia pitkiäkin matkoja kamat kannossa.
Että ei siihen asiaan opi, josta ei aidosti tykkää. Jos ei ole harrastanut ikinä aktiivisesti liikuntaa, niin ei sitä tule harrastamaankaan, koska keho ei palkitse siitä sillä riittävällä mielihyvällä. Se on erittäin yksilöllistä. Ihan yhtä lailla joku ei saa nautintoa sokerin syömisestä. Syö pari riviä suklaata, niin tulee fiilis, että yöh, nyt riittää. Toinen vetää koko levyn nauttien joka suupalasta. Ihmisten mielihyväkeskukset toimii niin eri tavoin, että mistä kukin tykkää.
Ei se mee noin. Tyypillistä huonokuntoisten ulinaa. Liikunnassa LÄHTEMINEN ja ALOITTAMINEN on KAIKILLE vaikeata ja epämiellyttävää. Jälkiolo palkitsee, koska endorfiinia vapautuu ihan kaikilla raskaan rehkimisen jälkeen, se ei ole mikään yksilökohtainen juttu se endorfiinin eritys. Se on biologinen väistämättömyys, raskaan rasituksen jälkeen. Yhtä varmaa kuin se, että juot lasin viskiä ja tulet humalaan.
Ihmiset jakautuu vain kahteen ryhmään, toiset on lyhyjänteisiä ja luovuttavat koska se itse liikunta tuntuu paskalta. Ja toiset pitkäjänteisiä, ja muistavat että kokonaishyvinvointi paranee, vaikka se liikunta tuntuu paskalta.
Jos liikunta ei sisällä ponnistelua (mikä on lähtökohtaisesti epämiellyttävää, muuten se ei ole ponnistelua) niin eihän se mitään liikuntaa edes ole.
Tänään pyöräilin 18 km kovaa vauhtia ja puolivälissä pysähdyin kaupungin liikuntatelineille vetämään leukoja. Vedin niiin kauan, etten saanut enää yhtään leukaa. Lepäsin, vedin, lepäsin, vedin. Kunnes ei vain enää pystynyt. Sitten poljin takaisin kotiin. Alkumatkasta v**utti taas ihan urakalla "Ääh en jaksa sinne tangoille asti, käännyn kohta himaan". Menin kuitenkin, ja jälkeenpäin oli voittajaolo. Nyt on tosi hyvä olo, saunan jälkeen puhdas ja energinen. Tätä kaavaa se toistaa... huomenna teen jotain muuta. Elämä ei saa olla liian helppoa. Henkisen työn tekijät etenkin tarvitsevat fyysistä vastapainoa, muuten kuuppa leviää, keskittymyskyky hajoaa.
Kaikki tavoitteelliset, kunnianhimoiset ihmiset liikkuvat. Koska se boostaa sun kykyä tehdä kaikkea henkistä, keskittymiskyky paranee, lukunopeus paranee jne.
No ei tasan erity ainakaan minulla mitään endorfiinejä mistään raskaasta rehkimisestä, että vautsi, kannatti, tuntuupa nyt upeelle tai tyytyväiselle. Ihan sama vidudus kuin ennen sitä rehkimistä. Ihan kuin en siivoamisestakaan saa mitään nautintoa, että ah, nyt on puhdas koti ja kaikki nätisti paikallaan. Ihan samanlaista pakkopullaa se on, jos ei halua asua sikolätissä. Ja minä vielä asun yksin eli siivoan ihan vain omia sotkujani.
Sama jos minä väittäisin, että jos ei nauti kirjojen lukemisesta päivittäin tuntien ajan niin valehtelee, koska kaikille tulee ehdottomasti hyvä ja rento fiilis hyvän kirjan lukemisesta ja siihen uppoamisesta, ja se jää pitkäksi aikaa mieleen. Tai jos ei juo alkoholia, niin on jollain tavalla estynyt persoona, koska kyllähän kaikki nyt hyvästä oluesta/siideristä nauttii terassilla kauniina kesäpäivänä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Joillekin saavutukset eivät ole tärkeitä, mutta kun puhutaan että joku "on mennyt pitkälle elämässä" niin silloin kyllä tarkoitetaan niitä saavutuksia. Jos tällaisesta haaveilee, niin liikunta on kaikkein paras "ihmelääke" jolla niihin tavoitteisiin voisi ehkä päästä (jos on jo valmiiksi älykäs). On lukuisia tutkimuksia, jotka osoittavat että liikunta parantaa opiskelukykyä ja keskittymiskykyä, paremmin kuin mikään muu asia.
Hölönpölön. Hyvin harva ihminen saavuttaa yksinäisyydessään yhtään mitään pelkästään opiskelemalla, harjoittelemalla ja liikkumalla. Kyllä siinä tarvitaan kontakteja, oikeita saumoja, mahdollisuuksia jne. Näitä saa joko suvun kautta, syntymällä oikein tai verkostumalla. Se vie aikaa.
Tuskin liikunnasta nyt haittaakaan on, mutta kuvitelma jostain tyypistä, joka ahkeroi ja lopun ajan ravaa juoksulenkillä on hollywood-kamaa.
Opiskelukykyä parantaa ennen kaikkea hyvät yöunet ja se, että osaa relata ja antaa aivojen levätä. Joillakin se ei onnistu kuin liikkumalla, mutta osaa tehdä tämän ilmankin, kuten vaikka juttelemalla ystävän tai puolison kanssa, hoitamalla lemmikkejä ja suurella osalle ihan reipas bailaaminen opiskelun ohella toimii.
Ihme treenaajauskovaisia.
"Tuskin liikunnasta nyt haittaakaan on, mutta kuvitelma jostain tyypistä, joka ahkeroi ja lopun ajan ravaa juoksulenkillä on hollywood-kamaa."
No kuka sellasesta on puhunut? Sosiaalinen elämä ja verkostoituminen on osa kokonaisuutta. Treeneissäkin voi olla kavereita, tiedätkös. Esim. urheilujoukkueen kanssa pelaaminen tuottaa valtavan hyviä tiimitaitoja. Sen sijaan että yksin pelaat jotain videopeliä kotonas.
Jos olet urheilullisen näköinen, saat enemmän kavereitakin, toisista tavoitteellisista ihmisistä, eli juuri sellaisista, joiden kanssa kannattaakin verkostoitua. Kukaan menestyjätyyppi ei jaksa katsella sellasta vänöttävää nahjusta, jonka ruumiinrakenteesta jo näkee että on hidas ja laiska. Urheilu parantaa sosiaalista itseluottamusta. Jo työhaastattelussa se vaikuttaa. Jos olet lihaksikas ja hyväkuntoinen, se kertoo heti haastattelijalle että olet työtä pelkäämätön ja lujatahtoinen. Kun astut huoneeseen, sut huomataan. Urheilullisen ihmisen kasvotkin hehkuvat eri lailla.
Ihmiset jotka eivät liiku, ovat luusereita. Näin on aina ollut, ja tulee aina olemaan. Siinä erotellaan jyvät akanoista. Kivaahan se sportti ei aina ole (siinä sekoittuu aina paha olo ja hyvä olo), mutta juuri siinä se erottelu tapahtuukin.
Esimerkiksi ihaillut poliitikot, Sanna Marin ja Alex Stubb, molemmat urheilevat paljon. Stubb ei olisi niin särmä kuin on, ilman triathlon-harrastustaan. Stubb on kerännyt paljon kiitosta kansainvälisesti, presidenttinä toimiessaan. Sauli Niinistö oli myös urheilumies. Niin on myös Ruotsin pääministeri. Ja itseasiassa myös Zelenskyi (nostaa puntteja todella ahkerasti). Kun paine on kovaa, tarvitaan urheilu avuksi.
Endorfiinin eritys on samanlainen väistämötn biologinen mekanismi kuin hikoilu. Kohta varmaan kuullaan, että vauva-palstalaiset eivät hikoile saunassa ollenkaan.
Menestys ja liikunta kulkevat käsi kädessä. Markus Heinonen on esimerkiksi diplomi-insinööri ja Varjo-teknologiayrityksen myyntipäällikkö. Varjo tekee virtuaalitodellisuutta teollisuus- ja sotilaskäyttöön. Hyväpalkkainen ja vastuullinen työ. Silti Markus ehtii tehdä aivan hulluja treenejä vapaa-ajallaan. Vierivä kivi ei sammaloidu.
Urheilullisen naisen ei pitäisi tyytyä lössykkämieheen. Arvostuksen puute on molemminpuolista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Parisuhteet on loppujen lopuksi aina myös suorittamista, osittain. Eihän sitä haluaisi ajatella, mutta on silti.
Jos molemmat olivat hoikkia ja liikunnallisia kun tavattiin, sitten toinen turpoaa 120-kiloiseksi niin ero siinä helposti tulee. Monen ihmisen hoikkuus ja liikunnallisuus on aktiivisen päätöksen tulosta, ei mikään "luonteenpiirre" tai "hän nyt vain tykkää liikunnasta, ja minä en". Sellainen myytti elää usein epäliikunnalisten ihmisten keskuudessa, että urheilullisen näköiset ihmiset "nauttivat" joka kerran treeneihin lähdöstä, ikään kuin se olisi joku "luonteenpiirre" jota teillä ei ole. Fitti ihminen pakottaa itsensä lähtemään treeneihin 80% kerroista, eikä haluaisi pukea niitä lenkkareita kuin joinakin kertoina. Itse olen fitti ja monet kaverit on. Ei kukaan varsinaisesti rakasta treeneihin lähtemistä. Se on valinta, vähän niin kuin että "minä kouluttaudun korkealle" tai "minä teen lujasti ylitöitä, niin että urani etenee". Siinä voi myös laiskistua. Niin kuin työpaikallakin voi. Ja sitten tulee potkut.
Parisuhteissa on tiettyjä vaatimuksia ja odotuksia, mitkä on asetettu kun on tavattu. Jos kaksi lihavaa alkaa seurustelemaan, heillä ei varmaan mitään tällaisia liikuntavaatimuksia ole. Mutta jos kaksi fittiä alkaa seurustelemaan, kyllä se odotusarvo on, että molemmat jatkavat sitä itsensä piiskaamista. Se on vain erilainen elämänfilosofia. Jotkut haluavat olla "sellaisia kuin ovat" ja jotka haluavat piiskata itsestään jotakin parempaa, kuin mitä luonnostaan ovat. Fitit ihmiset kuuluvat jälkimmäiseen ryhmään.
AP ilmeisesti kuuluu tähän fittien ryhmään. Ja hänen miehensä ei. Ongelmia voi olla tulossa. Voi niitä tulla muutenkin, mutta riskit pyritään minimoimaan, niin että ainakin alussa olisi yhteinen sävel. Myöhemmin duo voi mennä epävireeseen, mutta jos ei yhteistä säveltä ole alussakaan, on aika hutera lähtökohta.
Sitten kun 20 yhteisen vuoden jälkeen se toinen fitti menettää onnettomuudessa toisen jalkansa eikä voi enää juosta maratonia, niin se parempionninen fitti lähtee läiskimään sillä perusteella, että parisuhteessa ei ole enää mitään yhteistä sen jälkeen, kun ei enää piiskata?
Joskus, kun näitä juttuja lukee, voi olla hiljaa mielessään onnellinen, että miehen kanssa ihan vain vanhanaikaisesti rakastuttiin. Noin karrikoidustihan meillä ei ole mitään yhteistä, kun tykätään aivan erilaisesta ruuasta, musiikki- ja leffamaut eivät juuri kohtaa, liikuntaa harrastetaan ihan erikseen ja siinä, missä toinen innostuu uusimmista elektroniikkavempeleistä, toinen hautautuu kirjoihin.
Ero on kuitenkin siinä, että jos menettää jalkansa onnettomuudessa, se ei ole oma vika luultavasti. Kun taas jos lihoo 120-kiloiseksi, se on täysin oma vika ja piittamattomuutta, sekä osoittaa täydellistä arvostuksen puutetta kumppania kohtaan (jos hän yrittää pysyä kunnossa). Mitä pahemmin päästät itsesi lihomaan, sitä vähemmän arvostat kumppaniasi, tai välität hänestä. Paitsi silloin jos molemmat lihoo yhtä aikaa, se on jonkinlaista jaettua piittamattomuutta.
Lihava ihminen ei ole enää seksuaalisesti viehättävä, sanoi kehopositiivisuus mitä tahansa. Omasta mielestäni hoikka ja epäurheilullinen ei ole myöskään, joskin se on lievempi synti kuin lihavuus, koska kasvojen ulkonäkö ei sentään mene pilalle.
Olet harvinaisen pinnallinen ihminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suurin osa ihmisistä on ihan helvetin pinnallisia. Myöntämättä sitä edes itse. Parisuhteet muodostetaan ulkonäön perusteella paljon enemmän kuin kukaan haluaisi myöntää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täälläkin jotkut sanoo, että ei se liikunnan harrastaminen mitään herkkua useinkaan ole, että pakko on vaan ikään kuin pakottaa itsensä harrastamaan. Paskat. Ihminen ei tee säännöllisesti mitään, jos se siitä saatava hyvä fiilis ei voita sitä itsensä pakottamista.
Minulla on tästä hyvä esimerkki pilkkiminen. Monikaan ei suostuisi sinne jäälle lähtemään paikalleen kököttämään ja jos kerran kävisi, niin toiste eivät lähtisi. Minä lähden, vaikka välillä tuntuu, että olisi helpompi jäädä kotiin. Se fiilis ja halu voittaa silti. Ei minua silti ikinä esim kuntosalille saisi ja kävelyllekin pitkin hampain, vaikka meren jäällä saatan pilkillä talsia pitkiäkin matkoja kamat kannossa.
Että ei siihen asiaan opi, josta ei aidosti tykkää. Jos ei ole harrastanut ikinä aktiivisesti liikuntaa, niin ei sitä tule harrastamaankaan, koska keho ei palkitse siitä sillä riittävällä mielihyvällä. Se on erittäin yksilöllistä. Ihan yhtä lailla joku ei saa nautintoa sokerin syömisestä. Syö pari riviä suklaata, niin tulee fiilis, että yöh, nyt riittää. Toinen vetää koko levyn nauttien joka suupalasta. Ihmisten mielihyväkeskukset toimii niin eri tavoin, että mistä kukin tykkää.
Ei se mee noin. Tyypillistä huonokuntoisten ulinaa. Liikunnassa LÄHTEMINEN ja ALOITTAMINEN on KAIKILLE vaikeata ja epämiellyttävää. Jälkiolo palkitsee, koska endorfiinia vapautuu ihan kaikilla raskaan rehkimisen jälkeen, se ei ole mikään yksilökohtainen juttu se endorfiinin eritys. Se on biologinen väistämättömyys, raskaan rasituksen jälkeen. Yhtä varmaa kuin se, että juot lasin viskiä ja tulet humalaan.
Ihmiset jakautuu vain kahteen ryhmään, toiset on lyhyjänteisiä ja luovuttavat koska se itse liikunta tuntuu paskalta. Ja toiset pitkäjänteisiä, ja muistavat että kokonaishyvinvointi paranee, vaikka se liikunta tuntuu paskalta.
Jos liikunta ei sisällä ponnistelua (mikä on lähtökohtaisesti epämiellyttävää, muuten se ei ole ponnistelua) niin eihän se mitään liikuntaa edes ole.
Tänään pyöräilin 18 km kovaa vauhtia ja puolivälissä pysähdyin kaupungin liikuntatelineille vetämään leukoja. Vedin niiin kauan, etten saanut enää yhtään leukaa. Lepäsin, vedin, lepäsin, vedin. Kunnes ei vain enää pystynyt. Sitten poljin takaisin kotiin. Alkumatkasta v**utti taas ihan urakalla "Ääh en jaksa sinne tangoille asti, käännyn kohta himaan". Menin kuitenkin, ja jälkeenpäin oli voittajaolo. Nyt on tosi hyvä olo, saunan jälkeen puhdas ja energinen. Tätä kaavaa se toistaa... huomenna teen jotain muuta. Elämä ei saa olla liian helppoa. Henkisen työn tekijät etenkin tarvitsevat fyysistä vastapainoa, muuten kuuppa leviää, keskittymyskyky hajoaa.
Kaikki tavoitteelliset, kunnianhimoiset ihmiset liikkuvat. Koska se boostaa sun kykyä tehdä kaikkea henkistä, keskittymiskyky paranee, lukunopeus paranee jne.
Asiaa on kyllä tutkittu ja yksilöllinen ero siinä, milloin ja paljonko endorfiinejä erittyy, on iso. Oikeasti moni liikkuu pelkästä velvollisuudentunnosta, ei nautinnosta, samalla tavalla kuin pesee hampaat. Tai en minä tiedä nauttiiko joku hampaiden pesusta, minä en nauti, mutta pesen silti. Myös liikun jonkun verran, että en hirveästi nauti siitä. Sen sijaan erityisesti näin keväisin nautin luonnon katselusta ja sen vuoksi on mukava tehdä kävelyretkiä.
"Liikunnassa LÄHTEMINEN ja ALOITTAMINEN on KAIKILLE vaikeata ja epämiellyttävää."
Mä väitän, että lenkille lähteminen ei ole kaikille pakkopullaa. Jotkut oikeasti nauttii siitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täällä on joillain outo käsitys siitä, että liikkuminen olisi kaikille joku laihdutusmuoto ja pakkopullaa.
No johtuisko siitä, että täällä niin monet on kertoneet, että ei se liikkuminen heillekään mikään nautinto ole, vaan ainoastaan pakottavat itsensä liikkeelle, koska haluavat nauttia hoikasta olemuksestaan ja seksi ei tunnu miltään, ellei molemmat ole hoikkia, lihaksikkaita ja naisella kyykkyperse? Lisäksi ovat sitä mieltä, että ilman tätä pakkoa ja kurinalaisuutta ihmiset ovat löllyjä sohvaperuinoita, jotka eivät ikinä menesty elämässään.
Mutta joo, ikävä kyllä, tämmöisen kuvan monesti liikkumisesta saa arjessakin. Esim. yksi työkaveri pyöräilee töihin ja paiskoo tavaroita tunnin tullessaan ja ennen lähtöään, koska häntä niin harmittaa se pyöräily. Kysymyksiin, miksi sitten tekee niin hän tiuskaisee, että ei halua olla mikään leveäperseinen valas.
Kyllä minäkin nautin luonnossa olosta ja ulkona puuhailusta, kävelystä jne. mutta kyllä näiden edellisten mielestä olen menestymätön sohvaperuna. So be it, mielelläni kiitos!
Nykytietämyksen perusteella liikunta ei juurikaan edes laihduta. Eli työkaverisi kärsii ihan turhaan.
Vierailija kirjoitti:
Suurin osa ihmisistä on ihan helvetin pinnallisia. Myöntämättä sitä edes itse. Parisuhteet muodostetaan ulkonäön perusteella paljon enemmän kuin kukaan haluaisi myöntää.
Kyllä se kumppanin ulkonäkö menettää merkityksensä sitämukaa kun ikää tulee ja samalla itse kasvaa henkisesti. Mä ymmärrän, että parikymppisille miehille naisen ulkonäkö merkkaa paljon, mutta 40+ ikäisenä naisen luonne ja muut seikat ovat tärkeämpiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joillekin saavutukset eivät ole tärkeitä, mutta kun puhutaan että joku "on mennyt pitkälle elämässä" niin silloin kyllä tarkoitetaan niitä saavutuksia. Jos tällaisesta haaveilee, niin liikunta on kaikkein paras "ihmelääke" jolla niihin tavoitteisiin voisi ehkä päästä (jos on jo valmiiksi älykäs). On lukuisia tutkimuksia, jotka osoittavat että liikunta parantaa opiskelukykyä ja keskittymiskykyä, paremmin kuin mikään muu asia.
Hölönpölön. Hyvin harva ihminen saavuttaa yksinäisyydessään yhtään mitään pelkästään opiskelemalla, harjoittelemalla ja liikkumalla. Kyllä siinä tarvitaan kontakteja, oikeita saumoja, mahdollisuuksia jne. Näitä saa joko suvun kautta, syntymällä oikein tai verkostumalla. Se vie aikaa.
Tuskin liikunnasta nyt haittaakaan on, mutta kuvitelma jostain tyypistä, joka ahkeroi ja lopun ajan ravaa juoksulenkillä on hollywood-kamaa.
Opiskelukykyä parantaa ennen kaikkea hyvät yöunet ja se, että osaa relata ja antaa aivojen levätä. Joillakin se ei onnistu kuin liikkumalla, mutta osaa tehdä tämän ilmankin, kuten vaikka juttelemalla ystävän tai puolison kanssa, hoitamalla lemmikkejä ja suurella osalle ihan reipas bailaaminen opiskelun ohella toimii.
Ihme treenaajauskovaisia.
"Tuskin liikunnasta nyt haittaakaan on, mutta kuvitelma jostain tyypistä, joka ahkeroi ja lopun ajan ravaa juoksulenkillä on hollywood-kamaa."
No kuka sellasesta on puhunut? Sosiaalinen elämä ja verkostoituminen on osa kokonaisuutta. Treeneissäkin voi olla kavereita, tiedätkös. Esim. urheilujoukkueen kanssa pelaaminen tuottaa valtavan hyviä tiimitaitoja. Sen sijaan että yksin pelaat jotain videopeliä kotonas.
Jos olet urheilullisen näköinen, saat enemmän kavereitakin, toisista tavoitteellisista ihmisistä, eli juuri sellaisista, joiden kanssa kannattaakin verkostoitua. Kukaan menestyjätyyppi ei jaksa katsella sellasta vänöttävää nahjusta, jonka ruumiinrakenteesta jo näkee että on hidas ja laiska. Urheilu parantaa sosiaalista itseluottamusta. Jo työhaastattelussa se vaikuttaa. Jos olet lihaksikas ja hyväkuntoinen, se kertoo heti haastattelijalle että olet työtä pelkäämätön ja lujatahtoinen. Kun astut huoneeseen, sut huomataan. Urheilullisen ihmisen kasvotkin hehkuvat eri lailla.
Ihmiset jotka eivät liiku, ovat luusereita. Näin on aina ollut, ja tulee aina olemaan. Siinä erotellaan jyvät akanoista. Kivaahan se sportti ei aina ole (siinä sekoittuu aina paha olo ja hyvä olo), mutta juuri siinä se erottelu tapahtuukin.
Esimerkiksi ihaillut poliitikot, Sanna Marin ja Alex Stubb, molemmat urheilevat paljon. Stubb ei olisi niin särmä kuin on, ilman triathlon-harrastustaan. Stubb on kerännyt paljon kiitosta kansainvälisesti, presidenttinä toimiessaan. Sauli Niinistö oli myös urheilumies. Niin on myös Ruotsin pääministeri. Ja itseasiassa myös Zelenskyi (nostaa puntteja todella ahkerasti). Kun paine on kovaa, tarvitaan urheilu avuksi.
Totta, sitä on tutkittu että duunariammateissa esimiesasemaan pääsee yleensä sellainen, jolla on kova pumppi päällä eli on apinamaisessa dominanssihierarkiassa korkealla.
Mutta tämä ei päde ollenkaan kaikissa piireissä, ainoastaan niiden apinoiden keskuudessa. Kaikilla ammattiryhmillä on omat vahvuutensa, missä isoista lihaksista ja vammaisesta elukkamaisesta olemuksesta on ennemminkin haittaa kuin hyötyä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täälläkin jotkut sanoo, että ei se liikunnan harrastaminen mitään herkkua useinkaan ole, että pakko on vaan ikään kuin pakottaa itsensä harrastamaan. Paskat. Ihminen ei tee säännöllisesti mitään, jos se siitä saatava hyvä fiilis ei voita sitä itsensä pakottamista.
Minulla on tästä hyvä esimerkki pilkkiminen. Monikaan ei suostuisi sinne jäälle lähtemään paikalleen kököttämään ja jos kerran kävisi, niin toiste eivät lähtisi. Minä lähden, vaikka välillä tuntuu, että olisi helpompi jäädä kotiin. Se fiilis ja halu voittaa silti. Ei minua silti ikinä esim kuntosalille saisi ja kävelyllekin pitkin hampain, vaikka meren jäällä saatan pilkillä talsia pitkiäkin matkoja kamat kannossa.
Että ei siihen asiaan opi, josta ei aidosti tykkää. Jos ei ole harrastanut ikinä aktiivisesti liikuntaa, niin ei sitä tule harrastamaankaan, koska keho ei palkitse siitä sillä riittävällä mielihyvällä. Se on erittäin yksilöllistä. Ihan yhtä lailla joku ei saa nautintoa sokerin syömisestä. Syö pari riviä suklaata, niin tulee fiilis, että yöh, nyt riittää. Toinen vetää koko levyn nauttien joka suupalasta. Ihmisten mielihyväkeskukset toimii niin eri tavoin, että mistä kukin tykkää.
Ei se mee noin. Tyypillistä huonokuntoisten ulinaa. Liikunnassa LÄHTEMINEN ja ALOITTAMINEN on KAIKILLE vaikeata ja epämiellyttävää. Jälkiolo palkitsee, koska endorfiinia vapautuu ihan kaikilla raskaan rehkimisen jälkeen, se ei ole mikään yksilökohtainen juttu se endorfiinin eritys. Se on biologinen väistämättömyys, raskaan rasituksen jälkeen. Yhtä varmaa kuin se, että juot lasin viskiä ja tulet humalaan.
Ihmiset jakautuu vain kahteen ryhmään, toiset on lyhyjänteisiä ja luovuttavat koska se itse liikunta tuntuu paskalta. Ja toiset pitkäjänteisiä, ja muistavat että kokonaishyvinvointi paranee, vaikka se liikunta tuntuu paskalta.
Jos liikunta ei sisällä ponnistelua (mikä on lähtökohtaisesti epämiellyttävää, muuten se ei ole ponnistelua) niin eihän se mitään liikuntaa edes ole.
Tänään pyöräilin 18 km kovaa vauhtia ja puolivälissä pysähdyin kaupungin liikuntatelineille vetämään leukoja. Vedin niiin kauan, etten saanut enää yhtään leukaa. Lepäsin, vedin, lepäsin, vedin. Kunnes ei vain enää pystynyt. Sitten poljin takaisin kotiin. Alkumatkasta v**utti taas ihan urakalla "Ääh en jaksa sinne tangoille asti, käännyn kohta himaan". Menin kuitenkin, ja jälkeenpäin oli voittajaolo. Nyt on tosi hyvä olo, saunan jälkeen puhdas ja energinen. Tätä kaavaa se toistaa... huomenna teen jotain muuta. Elämä ei saa olla liian helppoa. Henkisen työn tekijät etenkin tarvitsevat fyysistä vastapainoa, muuten kuuppa leviää, keskittymyskyky hajoaa.
Kaikki tavoitteelliset, kunnianhimoiset ihmiset liikkuvat. Koska se boostaa sun kykyä tehdä kaikkea henkistä, keskittymiskyky paranee, lukunopeus paranee jne.
Asiaa on kyllä tutkittu ja yksilöllinen ero siinä, milloin ja paljonko endorfiinejä erittyy, on iso. Oikeasti moni liikkuu pelkästä velvollisuudentunnosta, ei nautinnosta, samalla tavalla kuin pesee hampaat. Tai en minä tiedä nauttiiko joku hampaiden pesusta, minä en nauti, mutta pesen silti. Myös liikun jonkun verran, että en hirveästi nauti siitä. Sen sijaan erityisesti näin keväisin nautin luonnon katselusta ja sen vuoksi on mukava tehdä kävelyretkiä.
"Liikunnassa LÄHTEMINEN ja ALOITTAMINEN on KAIKILLE vaikeata ja epämiellyttävää."
Mä väitän, että lenkille lähteminen ei ole kaikille pakkopullaa. Jotkut oikeasti nauttii siitä.
No ei tietenkään ole. Eikä lenkkeilyn tarvitse olla myöskään raskasta ja kurjaa. Kävely sopivaan tahtiin on mukavaa ja jos on tosi energinen olo, nopeutta tulee ihan itsestään. Tuollainen "urheilu" on jäännöstä jostain natsituksesta, isän, armeijan tai muun pakottajan taholta. Ei siinä ole mitään hienoa, vaikka alemmille ja alistuvimmille se luokin ehkä tietynlaista turvallisuudentunnetta. Että "kun mä näin rääkkään itseäni niin oon hyvä ihminen" :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Asiaa on kyllä tutkittu ja yksilöllinen ero siinä, milloin ja paljonko endorfiinejä erittyy, on iso.
Jep. Jos ihmisen hormonitoiminta tai mikään muukaan addiktio olisi jokaiselle samanlainen, kehittyisi samalla tavalla niin eihän meillä mitään ongelmia olisikaan. Olisi jo kehitetty pilleri, jonka jokainen aamulla popsaisee ja siihen loppuisi addiktiot. Toinen pilleri, joka saa jokaisen ryntäämään lenkkipolulle virne naamalla onnessaan.
Eikä sen nyt helppo tie voi väittää olevan, jos kolmatta vuotta ravaa ja nyt vasta alkaa joskus askel kivaltakin tuntumaan.
Itse jotenkin viehätyn siitä rääkistä ja kehoni kurittamisesta, ei se itse suoritus mukavalta tunnu enkä lähde mitenkään hymy naamalla suorittamaan. Lisäksi nautin hoikasta ja kiinteästä kehosta, saan siitä mielihyvää.
Juuri toi, että osa ihmisistä saa hyvänolon hormoneja siitä, että tuntuu pahalta, on ihan totta. Toiset ei saa mitään mielihyvää siitä, että rääkkää itseään. Se tuntuu vain kidutukselta eikä miltään muulta. Jari Isometsä sanoi, että huippu-urheilijan on pakko nauttia kivusta, koska se on se millä saadaan tuloksia. Ja niin se on ja ne ketkä nauttii siitä päätyvät huippu-urheilijoiksi (toki tarvitaan muitakin ominaisuuksia). Kaikilla nyt vain ei välittäjäaineet ja hormonit toimi tuolla tavalla ja se on ok. Olemme erilaisia.
Ja muutenkin tuo argumentointi runners highsta ja muista on ihan absurdi. Keho tuuttaa noita välittäjäaineita nimenomaan onnettomuuden ja kärsimyksen peittämiseksi, jotta selviytyminen ei heikkene. Endorfiinit jotka tulevat rehkimissuorituksen jälkeen vapautuvat siksi, että pahoinpitely ja kärsimys loppuu. Tuo on siis vähän samanlaista argumentointia, että "lyö itseäsi, niin sitten kun lopetat lyömisen, susta tuntuu tosi hyvältä" :D aivovammaisten debiilien touhua.
No, ehkä tuo palvelee jossain hierarkkisissa olosuhteissa tosiaan jonkinlaista alkeellista selviytymismekanismia. Apinalaumoissa koirailla on tapana masentua niin kai tuo itsensä pahoinpitely on sellaista osoitusta, että "minä en ole sinulle uhka, katso kun lyön itseäni" :D
Näin se ihminen on tyhmä kuin apina vaikka pitäisi olla paljon tätä kehittyneempi
Vierailija kirjoitti:
Täälläkin jotkut sanoo, että ei se liikunnan harrastaminen mitään herkkua useinkaan ole, että pakko on vaan ikään kuin pakottaa itsensä harrastamaan. Paskat. Ihminen ei tee säännöllisesti mitään, jos se siitä saatava hyvä fiilis ei voita sitä itsensä pakottamista.
Olen samaa mieltä, mutta kyllä joillakin on myös ulkonäkö niin tärkeää, että se pakottaa liikkumaan. Eli mitä kukakin arvostaa. He tinkivät muusta, jotkut jopa onnellisuudesta. Olen tuntenut niin monta takakireää ihmistä, enimmäkseen naista, jotka jatkavat kuin pakkomielteen vallassa rankkaa liikkumista, vaikka se selvästi ei enää (jos koskaan) tuota mitään nautintoa.
Toisaalta tunnen myös monta pyöreämpää ihmistä, joista liikkuminen on kivaa ja saavat siitä hyvän olon, viihtyvät liikkuessaankin.
Itse en kyllä keksi, mikä syy saisi minut toistamaan jotain hommaa itseäni piiskaten ja pakottaen, ellei siihen olisi todella hyvä lääketieteellinen syy tyyliin sairastut vakavasti heti, jos et näin tee. Olen sitä mieltä, että normaali arkiliikunta, työmatkat kävellen ja portaat hissin riittää aivan mainiosti, jos sitä höystää muutaman kilsan lenkillä viikottain tai pari kertaa viikossa.
Kyllä pitää olla mielenterveydessä jotakin vikaa, että pitää herran vuonna 2026 selviytymysmoodiin kehitettyä pumppivartaloa viehättävänä. Sanoisin että kielii jostain lapsuuden selvittämättömistä traumoista, esim. että saa turpaansa jos ei ole isoin ja vahvin alfauros. Naisilla treenaaminen tuntuu painottuvatn ennemminkin perseeseen eli "katso mun pakaroita, älä vahingoita mua voit panna minua hihii" tyyppistä.
Liikunta, joka oikeasti edistää hyvinvointia ei tule koskaan näkyviin lihaksina, sillä lihasten kasvattelu ei yksinkertaisesti ole elämälle edullista vaan kielii ennemminkin päänsisäisistä ongelmista.
Mitä taas lihaläskien läskivihaan tulee, niin lihasten kehittäminen on ihan yhtälaista ylensyöntiä ellei jopa pahempaa kuin rasvan kerääminen. Kuluttaa nimittäin triplasti ja tuo energia ei mene edes mihinkään hyötykäyttöön, vaan on puhdasta kilpavarustelua, johon sisältyy lähes aina pahoinpitelyn elementti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattaa jättää läskit omaan arvoonsa ja hankkia parempi mies tilalle. Luultavasti makuuhuoneen puolella elämä paranee myös vaihtamalla.
Kuulostaa siltä, että mies ei ole liikunnallinen eikä aiokkaan olla. Miehet harvoin muuttuvat naisten vuoksi valitettavasti. Häntä ei välttämättä kiinosta liikunta. Jos liikunta on sulle tärkein kriteeri niin voi olla, että asia häiritsee sinua pidemmän päälle liikaa eikä suhde toimi. Siitä toisesta tulee sulle ikäänkuin projekti enemmän kuin puoliso. Hän voi tuntea sitten riittämättömyyttä ja, että olet liian vaativa, ärsyttävä nalkuttaja joten hankalaa on.
Vierailija kirjoitti:
Hei aktiivinen liikkuminen ei tarkoita laihaa ihmistä. Itse esimerkiksi kävelen päivittäin hyötyliikuntaa 5-10km, vedän 3krt viikossa 1-2 tunnin pyörälenkkejä ja 2-3 salitreeniä, lisäksi ulkoillaan ja retkeillään lapsen kanssa ja käydään viikottain uimahallissa. Ja oon 10kg ylipainoinen, koska tykkään myös syödä.
Itse myös kävelen 10km päivässä, joskus pyöräilen saman verran ja käyn uimahallissa, olen 15kg ylipainoinen koska juon päivittäin 6-8 kaljaa ja syön vähintään kaksi pakastepizzaa joka aterialla.
Mulle ei ongelmaa jos olis että käydään kävelyllä hitaamman miehen tahtiin ja sen verran kuin hän pystyy ja käyn pidemmillä lenkeillä yksin tai kavereiden kanssa
Ei kävis jos mies ei koskaan lähtisi mun kanssa kävelylle, koska ei kiinnosta/viitsimisjaksa, vaikka tykkää haaveilla siitä ajatuksesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä on joillain outo käsitys siitä, että liikkuminen olisi kaikille joku laihdutusmuoto ja pakkopullaa.
No johtuisko siitä, että täällä niin monet on kertoneet, että ei se liikkuminen heillekään mikään nautinto ole, vaan ainoastaan pakottavat itsensä liikkeelle, koska haluavat nauttia hoikasta olemuksestaan ja seksi ei tunnu miltään, ellei molemmat ole hoikkia, lihaksikkaita ja naisella kyykkyperse? Lisäksi ovat sitä mieltä, että ilman tätä pakkoa ja kurinalaisuutta ihmiset ovat löllyjä sohvaperuinoita, jotka eivät ikinä menesty elämässään.
Mutta joo, ikävä kyllä, tämmöisen kuvan monesti liikkumisesta saa arjessakin. Esim. yksi työkaveri pyöräilee töihin ja paiskoo tavaroita tunnin tullessaan ja ennen lähtöään, koska häntä niin harmittaa se pyöräily. Kysymyksiin, miksi sitten tekee niin hän tiuskaisee, että ei halua olla mikään leveäperseinen valas.
Kyllä minäkin nautin luonnossa olosta ja ulkona puuhailusta, kävelystä jne. mutta kyllä näiden edellisten mielestä olen menestymätön sohvaperuna. So be it, mielelläni kiitos!
Nykytietämyksen perusteella liikunta ei juurikaan edes laihduta. Eli työkaverisi kärsii ihan turhaan.
Taas vauva-palstan idiottimaisia "faktoja" täällä.... liikunta lisää kalorikulutusta. Jos se ei "juurikaan edes laihduta", se johtui siitä että söit enemmän sinä päivänä kuin normaalisti. Hirveen paljon paskakuntoisten läskien ulinaa täällä muutenkin. Muistutaa vähän köyhien ulinaa, samaa katkeraa uikutusta
Naiset näkevät lihaksikkaan sixpack -miehen TÄYSIN SAMALLA TAVALLA kuin miehet näkevät suurehkot tissit, kapean vyötärön ja näyttävän perseen, naisella. Täysin samalla tavalla. Naiset kuolaavat salaa lihaksia. Ainoat jotka eivät sitä myönnä, ovat ne jotka tietävät että oma kroppa ei riitä tuollaisen haaveiluun. Samalla lailla miehissäkin on niitä jotka valehtelee että pienet tissit "on parempi". Koska tietävät että oma markkina-arvo on vähäisempi, jolloin on parempi yrittää kerätä pienitissisiltä naisilta pisteitä. Hekin toivoisi että naisella olisi vähän isommat kuin itikanpistot.
Itsellä miehenä Tinderissä saamieni matchien määrä on kasvanut valtavasti, sen jälkeen kun hankin vähän lihasta. Erotun muista paskamahoista, ja naiset swaippaavat minua. Katkeraa vikinää täällä :D Vai että "kiusattujen traumoja" jos haluaa lihakset. Happamia sanoa kettu pihlajanmarjoista :D
Hei aktiivinen liikkuminen ei tarkoita laihaa ihmistä. Itse esimerkiksi kävelen päivittäin hyötyliikuntaa 5-10km, vedän 3krt viikossa 1-2 tunnin pyörälenkkejä ja 2-3 salitreeniä, lisäksi ulkoillaan ja retkeillään lapsen kanssa ja käydään viikottain uimahallissa. Ja oon 10kg ylipainoinen, koska tykkään myös syödä.