Lukijat, tulkaa tänne, mulla on kysymys

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos kirjailija kuvailee tarkasti ja pitkään aina  tapahtumien ympäristöä, tulee mieleen, että haluaa vain venyttää tekstiä pidemmäksi. En jaksa sellaista lukea. 

Mun mielestä toi on taas merkki hyvästä kirjailijasta, että kuvailee noita asioita tarkkaan, mutta toki siinäkin voi mennä liian pitkälle. 

Eikä ole, vaan aivan järjettömän tylsää. Jossain Taru sormusten herrassa -kirjassa käytetään vähän väliä kymmenen sivua ei yhtään minkään kertomiseen, tai vastaavasati Luolakarhun klaanin viisisivuiset luontokuvaukset, että mitä kukkia ja pensaita tässä laaksossa nyt on. Ja mitään ei tapahdu. Ei kiitos.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos kirjailija kuvailee tarkasti ja pitkään aina  tapahtumien ympäristöä, tulee mieleen, että haluaa vain venyttää tekstiä pidemmäksi. En jaksa sellaista lukea. 

Mun mielestä toi on taas merkki hyvästä kirjailijasta, että kuvailee noita asioita tarkkaan, mutta toki siinäkin voi mennä liian pitkälle. 

Jep. Tämä on varmaan lukijakohtaista. On oma genrensä, missä asiat kuvaillaan ihan helevetinmoisella tarkkuudella. Ajattelen esim. Knausgaardia tai Volter Kilven Alastalon salissa. Niissä on toodella perusteellista kuvailua. Joku jaksaa siitä kiinnostua, joku taas ei.

Nämä muuten on useimmiten miehiä nämä äärimmäisellä yksityiskohtaisuudella kuvailijat. Koska nainen tietää, että häntä ei kuunneltaisi jos hän kertoisi hampaidenpesustaan?

Naisia nyt ei jaksa kuunnella, vaikka kertosivat mitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos kirjailija kuvailee tarkasti ja pitkään aina  tapahtumien ympäristöä, tulee mieleen, että haluaa vain venyttää tekstiä pidemmäksi. En jaksa sellaista lukea. 

Mun mielestä toi on taas merkki hyvästä kirjailijasta, että kuvailee noita asioita tarkkaan, mutta toki siinäkin voi mennä liian pitkälle. 

Eikä ole, vaan aivan järjettömän tylsää. Jossain Taru sormusten herrassa -kirjassa käytetään vähän väliä kymmenen sivua ei yhtään minkään kertomiseen, tai vastaavasati Luolakarhun klaanin viisisivuiset luontokuvaukset, että mitä kukkia ja pensaita tässä laaksossa nyt on. Ja mitään ei tapahdu. Ei kiitos.

Joo. Sama. Ei vaan pysty.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos kirjailija kuvailee tarkasti ja pitkään aina  tapahtumien ympäristöä, tulee mieleen, että haluaa vain venyttää tekstiä pidemmäksi. En jaksa sellaista lukea. 

Mun mielestä toi on taas merkki hyvästä kirjailijasta, että kuvailee noita asioita tarkkaan, mutta toki siinäkin voi mennä liian pitkälle. 

Eikä ole, vaan aivan järjettömän tylsää. Jossain Taru sormusten herrassa -kirjassa käytetään vähän väliä kymmenen sivua ei yhtään minkään kertomiseen, tai vastaavasati Luolakarhun klaanin viisisivuiset luontokuvaukset, että mitä kukkia ja pensaita tässä laaksossa nyt on. Ja mitään ei tapahdu. Ei kiitos.

Joo. Sama. Ei vaan pysty.

Noi kymmensivuiset orvokkikuvaukset saa mut ajattelemaan, että kirjoittajalle on maksettu merkkikohtainen palkkio.

Koska ketä oikeasti kiinnostaa kahden eri heinän kasvupaikkojen eriävyydet?

Biologeja on kuitenkin lukijoista pakko olla vain erittäin pieni prosentti.

Naisten tunnepiehtarointi. 

Vierailija kirjoitti:

Naisten tunnepiehtarointi. 

Entä miesten tunnepiehtarointi, käykö se sinulle?

Esim sotakuvaukset tai murhat tai raiskaukset? Ne on miesten tunnepiehtarointeja.

Sekavuus ja tarinan huomattavat puutteet.

Erään australialaisen kirjaa lukiessani tuntui siltä, että tarina kulkee enemmän kirjailijan päässä kuin sivuilla. Lukijalle jäi arveltavaksi sellaisia monttuja tarinassa, että sama kirjoittaa teos itse uusiksi. 

Jotkut tunkevat tarinaan ihan liikaa hahmoja liian nopeasti. 

Maailman rakennus ei ole kaikilla se vahvin puoli.

Silmarillion on oman laatuinen sekava. 

Jne.

Olen itse myös jättänyt kirjan kesken, kun siitä puuttui suunnilleen kaikki pilkut. Ei sitä voinut lukea.

Kerran yksi kansainvälinen jännäri alkoi Suomesta. Tapahtumat oli kerrottu päivittäin. Heti alussa kirjan päähenkilö istui bussissa ja katsoi bussin ikkunasta kadulla jouluostoksilla olevaa ihmisruuhkaa. Päivä oli 6.12. Kirjailija ei ollut viitsinyt edes tarkistaa mikä päivä Suomessa silloin on. Lopetin lukemisen siihen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos kirjailija kuvailee tarkasti ja pitkään aina  tapahtumien ympäristöä, tulee mieleen, että haluaa vain venyttää tekstiä pidemmäksi. En jaksa sellaista lukea. 

Mun mielestä toi on taas merkki hyvästä kirjailijasta, että kuvailee noita asioita tarkkaan, mutta toki siinäkin voi mennä liian pitkälle. 

Jep. Tämä on varmaan lukijakohtaista. On oma genrensä, missä asiat kuvaillaan ihan helevetinmoisella tarkkuudella. Ajattelen esim. Knausgaardia tai Volter Kilven Alastalon salissa. Niissä on toodella perusteellista kuvailua. Joku jaksaa siitä kiinnostua, joku taas ei.

Nämä muuten on useimmiten miehiä nämä äärimmäisellä yksityiskohtaisuudella kuvailijat. Koska nainen tietää, että häntä ei kuunneltaisi jos hän kertoisi hampaidenpesustaan?

Naisia nyt ei jaksa kuunnella, vaikka kertosivat mitä.

Näinpä. Eli kun nainen ottaa kirjoittajanimekseen "Minävahvaalfamieshakkaanlihaksikastarintaaniuh" on aika sama mitä orvokkien kuvailua sieltä tulee. Miesmamma kuolaa sen perään joka tapauksessa :D. 

Tämähän nähtiin, kun Pirkko Saisio kirjoitti vankilatarinan nimimerkillä Jukka Larsson, ja siitä miesmammat ja -kriitikot ihastuivat, miten hyvin tämä mieskirjailija tunteekaan vankilamaailman.

MIehet on aika naurettavia. He yrittää olla vakavasti otettavia, mutta eivät edes tajua miten noloja ovat. Ei heillä ole oikeasti mitään käsitystä siitä mikä on hyvää kirjallisuutta. Kunhan vain luulevat, että mies kirjoittaa, silloin sen täytyy olla hyvää.

Ei ihme, että miehet ovat jäämässä jälkeen.

Silmäilen kirjoja etukäteen sen verran tarkasti, ettå huonosti kirjoitettuja tai muuten lukukelvottomia harvoin tulee kotiin asti. Kunnioitan kirjoihin käytettyä aikaa ja vaivaa, joten kohtelenkin niitä nätisti. Yhteen kirjaan olen kuitenkin pettynyt niin kovasti, että heitin sen roskikseen. Heittäisin toisenkin kerran, jos se olisi mahdollista.

Kyseessä on Ulkoministeriön historiaa käsittelevä tietokirja. Irtisanottu virkamies laati sen jonkinlaisena mielenilmauksena, mikä minusta oli mielenkiintoinen lähtökohta. Joka toinen luku kuitenkin oli irrallista uskonnollista paasausta, mitä en ollenkaan yhdistänyt monta asiateosta kirjoittaneeseen konkariin. Ei se kallis kirja ollut, mutta joka penni meni hukkaan. Yllätysroskaa lukijan silmille.

Luulin muuten muistavani kirjoittajan nimen, mutta en löydä hänen kirjaluettelostaan mitään tuonsuuntaista. Eipä sitä sisältöä päällepäin nähnytkään.

Jos kirja on huonosti kirjoitettu. Huonoa kieltä, tylsiä ja yksinkertaisia lauserakenteita. Huono ennalta-arvattava juoni saa myös lopettamaan kesken. Typerät väkisin väännetyt hahmot ovat ehdoton ei.

En ole pystynyt lukemaan Sotaa ja rauhaa loppuun asti yrityksistä huolimatta. Menen aivan sekaisin henkilöhahmojen miljoonissa lempinimissä enkä enää tiedä mistä on kysymys. Anna Kareninasta kyllä tykkään kovasti.

Vierailija kirjoitti:

En ole pystynyt lukemaan Sotaa ja rauhaa loppuun asti yrityksistä huolimatta. Menen aivan sekaisin henkilöhahmojen miljoonissa lempinimissä enkä enää tiedä mistä on kysymys. Anna Kareninasta kyllä tykkään kovasti.

Mulla muuten käy tämä "liikaa hahmoja, ei pysty" -tilanne Agatha Christien kanssa. Pitäisi ehkä tehdä fläppitaululle kaikki henkilöt ja heidän keskinäiset suhteet...