Lue keskustelun säännöt.
Tuleeko mun nepsy-nuori ikinä pärjäämään?
30.03.2026 |
15-vuotias add-tyypin adhd eli ilman ylivilkkautta. Mitään ei saa itsenäisesti aloitettua ja tehtyä, esim. kotitöitä, läksyjä. Lukioon haluaisi mutta matikka aivan hepreaa kun keskittymiskyky ei riitä. Concertaa kokeiltu, vaikutus oli että tuli pelkät sivuvaikutukset. Hyväluonteinen, mutta vähän vietävissä. Lääkäri muisti toki kertoa kaikki adhd-nuoren riskit epäonnisen lääkekokeilun jälkeen, ja nyt mä pelkään että ne käy kaikki toteen. Onko muita keille Concerta ei sopinut mutta joku muu lääke kävi?
Kommentit (94)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tekoäly tulee avuksi näille ja monelle muulle. Turhaan hirveästi murehtia kun ei tiedä mitä se tulevaisuus kelläkin on.
Millähän tavalla tekoäly tulee avuksi? Ikävä tosiasia on, että juuri tälle porukalla koittaa todella kylmät ajat, kun seuraava hallitus joutuu tekemään huomattavasti suuremmat säästöt kuin tämä nykyinen.
Siitä voi olla hyviäkin seurauksia, koska nepsy-nuorista monesti passataan osaamaton aikuinen, joka ei itse usko osaavansa mitään, koska vanhemmat häärivät koko ajan taustalla tekemässä puolesta. Aikuinen ei osaa siivota ja pestä pyykkiään muka jne.
Ei mun lapsella kyse ole siitä etteikö hän osaisi tehdä asioita. Kyse on siitä että hän ei saa edes aloitettua niitä.
Ei saa, koska sinä hoidat ne hänen puolestaan jossain vaiheessa kuitenkin, eikö? On ison prosessin takana, kun tuollainen sidos on syntynyt, että vanhempi päästää irti.
En esimerkiksi pese hänen hampaitaan tai käy suihkussa hänen puolestaan. Osaa tehdä nämä asiat mutta ei saa tehtyä niitä.
Miksi sellaiset aina kommentoi jotka eivät aidosti tajua minkälaista elämä nepsyn kanssa on? Kaikki aina kuvittelevat osaavansa paremmin. Että kyllä minä handlaisin tuonkin paremmin kuin tuo idiootti.
En ymmärrä miksi edes viitsin kommentoida näihin. En oikeasti ymmärrä, ja nyt lopetankin.
Juuri tämä!
Kun nämä kommentoivat 'asiantuntijat' niputtavat kaikki nepsy-lapset ja asperger kirjon omaavat samaan nippuun. Syyllistävät vanhempia puolesta tekemisestä, liiasta ymmärtämisestä ja vääristä toimintatavoista. Lisäksi antavat yleispätevän ohjeen, että vaatikaa lasta tekemään, osallistumaan ja noudattamaan sääntöjä ja ohjeita.
Tervetuloa vaan meidän kotiin tekemään asiat lapsen kanssa oikein.
Olen yksi niistä, jotka puhuivat sidoksesta lapseen. Minun tarkoitukseni ei todellakaan ole loukata ja tiedän satavarmasti, että kaikki on yritetty. Ongelmat eivät lainkaa ratkea sitä kautta, että itse asiaa tehtäisiin eri tavoin, vaan kyse on asenteista ja ajattelutavoista. Kun luulin ketjun poistuneen, kirjoitin asiasta toiseen aihetta käsittelevään ketjuun.
Et ole saanut tukea erityisen lapsen vanhemmuuteen ja siksi tulos on tämä. Sama ilmiö näkyy narkomaanien vanhemmilla ja fyysisesti sairaiden lasten vanhemmilla, samoin kehitysvammaisten lasten vanhemmilla - joista ainoastaan viimeksimainitut saavat kunnnollista tukea vanhemmuuteen. Oman elämän yllätpitäminen, lapsen ongelmien antaminen olla ja jättäminen ammattilaisille ja lapsen omalle kontolle (tilanteesta riippuen) on kiinni siitä minkä verran on luottamusta itseen ja lapseen. Lapsen eteen tehdään kaikki, siinä se ongelma juuri piilee, silloin lapsen ja vanhemman suhde ei pääse kehittymään normaalia kautta, mikä on mahdollista, vaikka lapsi olisi tavalla tai toisella erilainen. Se todella on mahdollista, mutta ei ilman tukea ja tietoa.
Reagoit täysin normaalisti ja juuri siten kuin huolehtiva vanhempi reagoi. Mutta tarvitset apua, koska tilanne on erityinen. Sinussa ei ole vanhempana mitään vikaa, se on viesti jonka haluan sinun saavan. Vain erityinen tilanne on vienyt suhteen väärille poluille, missä rajat kahden ihmisen välillä ovat epäselvät eli ne tulisi selkiyttää. Lähes poikkeuksetta se johtaa tilanteen merkittävään paranemiseen. Minulla on asiasta pitkä kokemus käytännön työssä.
En ole tuo aiempi kommentoija, mutta kiitos viestistä. Näin nepsynä ja nepsyn vanhempana (on myös ns. tavallinen lapsi perheessä) viestisi kuulosti poikkeuksellisen kivalta. Omalla kohdallani tunnistan tuota, mutta niin kuin sanoit, reagointi on normaalia. Meillä oli ennen diagnoosin ja tuen saantia ihan hel#etin raskas tie. Näin jälkeenpäin ajatellen raskainta oli byrokratiaa ja tässä tapauksessa koulua vastaan "taistelu" ennen kuin päästiin yhteisymmärrykseen ja saatiin tukea. Koska lastani ja lapseni oikeuksia ei puolustanut kukaan muu, oli minun äitinä pakko ottaa se rooli. Jos kukaan muu ei lapseni puolia pidä, minä pidän.
Joskus jälkeen päin puhuin tästä psykiatriselle sairaanhoitajalle ja hän lohdutti minua juuri noin; oman lapsen puolesta taistelu on luonnollista ja on myös luonnollista, että lapsen puolesta alkaa tekemään asioita. Nyt lapsi asuu omillaan ja suoriutuu ihan ok. Elää itsenäisesti, opiskelee jne. Jos jotain mitä oppinut niin sen, että taistelut kannattaa valita. Voin kuvitella, että joskus ulkopuolisen silmiin on voinut näyttäytyä siltä, että lapsella ei ole rajoja, vaikka tosiasiallisesti nepsyn kanssa tietyt rajat on olleet paljon tiukempia. Mutta kun tilanne on ollut ns. päällä, on siinä tilanteessa ihan turha käydä keskustelua, koska tunteet vie vallan. Keskustelun paikka on ollut myöhemmin.
Olisi tärkeää erottaa adt ja oikeat diagnoosit toisistaan. Jotkut oikeasti kuvittelee, että älylaitteet ja kuri parantaa ADHD:n. Ei minulla, saatikka vanhemmallani ollut lapsena älylaitteita eikä remmikään oireita vienyt pois. Mutta diagnoosin sain vasta aikuisena. Ja nimenomaan sain. Älylaitteet nyt ei ylipäätään ole runsaassa käytössä hyvä asia, mutta aika turhauttavaa on lukea keskusteluja, jotka aina menee siihen, että vanhemmat on pa#koja ja adhd tai autismi johtuu kurin puutteesta tai älylaitteista.
Ei sekään auta, että sanoo vanhemmille, että pitää olla kuria, pitää kasvattaa, pitää mennä kouluun, pitää pakottaa. Ei se ole ratkaisutapa. Meilläkin kokeiltiin tuota ja lopputuloksena oli loppuun palanut ja ahdistunut äiti ja vakavasti masentunut lapsi. Ne ongelmat kun ei häviä sillä, että pakotetaan esimerkiksi kouluun. Ei ne häviä silläkään, ettei vaadita mitään, mutta kultaisen keskitien löytäminen ei ole aina kovin helppoa. Esimerkiksi toiminnanohjauksen sakatessa tulisi löytää ne keinot, joilla lapsen tai aikuisen toiminnanohjausta saadaan kehitettyä.
Juuri näin. Harvemmin kenenkään muunkaan ihmisen ongelmiin on olemassa patenttiratkaisuja. Ne pitää löytää tilannekohtaisesti. Nepsyt ja nepsyjen vanhemmat ovat mielestäni tällä hetkellä sellainen väliinputoajaryhmä. Heihin pitäisi panostaa heti diagnosin tultua, jotta he saisivat tukea vanhemmuuteen ja myös parisuhteeseen. Sillä lapsen ongelmat kuormittavat myös sitä. Tietäen senkin, että nepsyillä on riski sairastua mt-ongelmiin ja päihdesairauksiin, vanhempien tukeminen on myös tuolta kannalta erittäin kustannustehokasta. Mt-ongelmat ja päihdesairaudet ovat heikoksi jääneet itsetunnon ja itseluottamuksen taustalla, itsehoitoa alun perin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minun pojalla diagnosoitiin add 19-vuotiaana, kun mistään ei tullut mitään. Kolme vuotta amiksessa, eka kaksoistutkinnossa, sitten jätettiin sekin pois.
Hän sai Elvansen ja jo lähti sujumaan. Samalla vaihtoi linjaa ja valmistui keskiarvolla 4,5. Pääsi suoraan jatko-opintoihin amk:n ja luki ensimmäisen vuoden aikana pelkkää matikkaa ja fysiikkaa, eli aineita, joita ei yläasteella ymmärtänyt. Muutos on ollut käsittämätön.
Muita lääkkeitä ei kokeiltu.
Eikö nää kaksoistutkinnot ole vähän liikaa ADD oireiselle kun pitäisi ajatella voimavaroja.
Vierailija kirjoitti:
Mä suosittelen että lähtee lukioon kun haluaa sinne. Lyhyt matematiikka eikä sitä ole pakko kirjoittaa. Hän pärjää varmasti hyvin. Kannattaa valita sellainen lukio mihin ei päästäkseen tarvitse huippuarvosanoja.
Nepsyt tulee noin viisi vuotta ikätovereita perässä kypsymisessä esim. omatoimisuuteen, joten ei vielä huolta. Tue itsesäätelytaitoja ja toiminnanohjausta tässä vaiheessa joka päivä. Kyllä lapsesi tulee pärjäämään ihan hyvin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
adhd:T kykenevät pärjäämään normaalilla tavalla ja usein normaalista yli, kun löytävät oman mielenkiinnon kohteensa. Heiltä voi vaatia ihan samat asiat ja suoritukset. Kyse on siitä, että ihmisten (nolmien) tulee oikeasti karistaa itsestään pois ajatukset siitä, että "addius" on joku kehitysvamma eikä sen vuoksi lapsi kykene koskaan "normaaliin". Heidän aivoverkostonsa on virittynyt (järjestäytynyt) toisin kuin ns. normaalin ja heidän tulee antaa löytää tavat käyttää sitä optimaalisesti. Vanhemman tehtävä on mahdollistaa se, eikä suinkaan lyödä lastaan alas ajattelemalla, että tämä ei ole normaali, tämä on huonompi. Ei ole.
mitä tulee vaikka kouluun, niin vanhemman on toki sielläkin mahdollistettava nuorelleen paras mahdollinen oppimisympäristö. Jollekin toimii se, että pääsee oletusarvoisesti eturiviin, toiselle se, että pääsee oletusarvoisesti takariviin, jollekin se, että saa liikkua oppitunnin aikana, tai vaikka hypistellä jotain. Vanhemman tehtävä on selvittää näitä asioita. Se tapahtuu kaikkien lastensa kanssa, olipa erityislapsi tai ei. Kaikilla lapsilla on omat vaikeutensa, ei pidä arityislapsen kohdalla ajatella, että se johtuu erityisyydestä. Toki se voi selittää paljon ja usein selittääkin, mutta pieleen mennään siinä, jos itse alkaa katsella lastaan erityislapsena. Silloin keskitty näkemään vain kaiken missä on vaikeuksia ja turhautuu, kun ei itse vaan kykene tajuamaan miten avaiin olisi siinä, että vahvistaisi lapsen vahvuuksia - sama prosessi mitä ns. nolmilastenkin kanssa tehdään.
Mä (lääkeettömän 25-v addinaisen äiti) olen täsmälleen samaa mieltä. Monta kertaa olen siunannut sitä etten ole itsekään "normaali". Taiteilijasuvussa meillä kaikilla olisi joku diagnoosi, sen verran erikoista porukkaa mahtuu joukkoon, eikä genetiikan perusteella kukaan oikein odotakaan muiden mahtuvan siihen kovin ahtaaseen laatikkoon, mihin hyvä kunnon kansalaisen elämä on määritelty. Niinpä kasvatuskin meni ehkä poikkeavasti, omia toimivia ratkaisuja etsien (tukea sai vasta nuori ammattikouluiässä). Kaikkea ei tarvitse suorittaa samalla tavalla kuin muut, samassa järjestyksessä tai ylipäätään lainkaan tullakseen elämässään onnelliseksi ja se.on musta se tavoite, mihin kannattaa pyrkiä.
Mun lapseni tuli mielenkiinnon kohteidensa ja lahjakkuutensa puolesta isäänsä, työelämään liittyvä henkinen tuki on tullut siltä puolelta, mulle ala on täysin vieras. Ihan erilaista elämää eletään, me ollaan umpihippejä ja hän solahti lopulta keskiluokkakuplaan pitkän ja polveilevan matkan jälkeen. Todella huolissani olin aikanaan hänen ahdistuneisuudestaan, mitä korona-ajan kaiken sulku ei suinkaan helpottanut, vaan muokkasi sosiaalisten tilanteiden peloksi. Siihen ammattiapu tuli kuin taivaan lahjana. Ja kummasti on saanut asioita aikaiseksi omassa kodissaan, vaikka lapsuudenkoti oli yhtä vetämistä ja työntämistä. Hyvin vahvasti edelleen aikaansaaminen on sidoksissa mielenkiintoon, mutta aikuisen maalaisjärki ja jonkinlainen velvollisuudentunto ilmeisesti auttavat paljon. Arki tosin on yhtä muistilappua, mutta niin se on meilläkin. En ole osannut pitää sitä ongelmana kun en muusta tiedä.
Kiva kun kirjoitit tämän, sillä olen itsekseni ajatellut työkokemukseni perusteella, että vaikeinta on kenties niillä perheillä, joissa muodolliset saavutukset ja elämän sujuminen ns. normaalisti ovat olleet aina keskeisiä arvoja. Hieman boheemit perheet ja perheet, joissa vanhemmat itsekin ovat kamppailleet samantyyppisten ongelmien kanssa onnistuen siinä, pärjäävät oman kokemukseni mukaan paremmin. Asioihin ei suhtauduta niin ryppyotsaisesti ja huumoriakin käytetään vaikeiden asioiden käsittelyssä. Silloin taustalla on lähes aina jotakin sellaista, missä on jouduttu tai päästy oman elämän kautta ikään kuin boksin ulkopuolelle, on vahva oma elämä ja identiteetti normeista riippumatta.
Vierailija kirjoitti:
En halua syyllistää vanhempia, vaan herättää ajattelemaan, että toimintanne voi tosiasiassa edistää lapsen syrjäytymistä. Vasta sitten kun sidos on purettu tai purkautuu jonkun tapahtuman jälkeen, pääsee lapsi itsenäistymään ja näyttämään, että kyllä hän pärjää. Tuon prosessin olisi hyvä tapahtua hallitusti eikä niin, että tulee se kuuluisa viimeinen pisara ja välit menevät. Siksi kannattaa hakea apua omaan vanhemmuuteen.
Mood.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun pojalla diagnosoitiin add 19-vuotiaana, kun mistään ei tullut mitään. Kolme vuotta amiksessa, eka kaksoistutkinnossa, sitten jätettiin sekin pois.
Hän sai Elvansen ja jo lähti sujumaan. Samalla vaihtoi linjaa ja valmistui keskiarvolla 4,5. Pääsi suoraan jatko-opintoihin amk:n ja luki ensimmäisen vuoden aikana pelkkää matikkaa ja fysiikkaa, eli aineita, joita ei yläasteella ymmärtänyt. Muutos on ollut käsittämätön.
Muita lääkkeitä ei kokeiltu.Eikö nää kaksoistutkinnot ole vähän liikaa ADD oireiselle kun pitäisi ajatella voimavaroja.
Niin, se jätettiin pois, mutta ei edes normi-amistutkinnolla saanut opiskeluita eteenpäin. Silloin oli toki korona-aika, mikä vaikeutti oma-aloitteisuutta.
Tärkeintä kuitenkin on, että lapsi itse on aikuistuttuaan oppinut, mikä toimii, mikä ei. Sanoo, että lääke opettanut hänet tarttumaan asioihin. Ajattelee jopa, että rutiinin muodostettua ei tule tulevaisuudessa tarvitsemaan lääkettä.
Kotona olleessaan söi vain tarvittaessa, mutta omilleen muuttaessa alkoi syömään joka päivä. Äiti iloitsee, että kaikki opinnot ovat ajallaan ja vieläpä hyvillä arvosanoilla.
Mutta olivat nuo tietyt vuodet raskaita. Tsemppiä vain kaikille!
Sama
Älylaitteet on ihan myrkkyä add-aivoille. Olen tehnyt itselleni 30x2-säännön. 30min aamulla ja 30min jossain vaiheessa päivää, muuten ei käännykkää käteen ellei ole pakko hoitaa joku asia. Eri asia jos haluan katsoa vaikka jonkin dokumentin, mutta sitäkään ei joka päivä. On ollut kova urakka rakentaa toimivia rutiineja aikuisiällä, mutta aivoilleen voi opettaa kaikenlaista. Se ei onnistu viikoissa vaan vaatii pitkäjänteistä työtä. En tarkoita että neuropsykiatriset oireet häviävät itsekurilla tai harjoittelulla, mutta omaa toimintaa ja ympäristöä voi muokata niin, että selviää paremmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koulutus vie kyllä pitkälle, mutta se ei tarkoita etteikö ilman sitä pärjäisi elämässä. Monta ammattia voi yhä opetella ihan tekemällä. Ja ammatin voi opiskella myös aikuisiällä. Kannusta lasta löytämään niitä asioita missä tykkää ja missä kokee olevansa hyvä. ADD voi tarkoittaa myös esim. hyperfokusta asioihin joista innostuu.
Kyllä pärjää. Meillä nyt 25 v jolla teininä tuntui ettei mistään tule mitään. Pelaaminen vain kiinnosti. Sille alalle nyt opiskelee, datanomin tutkinto alla ja opiskelee pelisuunnittelijaksi sekä media-alan video-ja valokuvausta. Kun oma juttu löytyy niin usein keskittyvät täysillä siihen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Musta ei tullut ikinä mitään. Viimeinen todistus peruskoulusta. Viime vuonna sain autismipaperit vartin vailla nelikymppisenä. Saa nähdä tuleeko koskaan ammatillisesti. Voin oikein hyvin kunhan en sosialisoi liikoja.
Vierailija kirjoitti:
Kummastuttaa minkä takia nämä nepsyt lisääntyy kuin tatit sateella. Tuntuu että joka toinen nykypenska on jollain tavalla vajaa. En usko että Suomi olisi lähtenyt sotien jälkeen huimaan nousuun, jos nuoret olisi jääneet kotiin loisimaan kun "ei pysty, jaksa, kykene ja ahdistaa niin hirveästi." Porukka oli tervejärkistä ja vanhemmat osasivat vaatia eikä vain paapoa kuten nykyään.
Nepsyjä on aina ollut, mutta ennen ei ollut mahdollista jäädä kotiin potemaan kuin ehkä äärimmäisen varakkaissa perheissä, joissa ei muutenkaan ollut tarvetta tehdä töitä. Niistä piireistä varmasti nousikin moni poikkeusyksilö nimenomaan nepsyvoimillaan - kun ei lokeroitu vääränlaiseksi, vaan eksentriksi, taiteelliseksi tms.
Itse olen sitä mieltä, että nepsyodiagnooseja jaellaan liian avokätisesti. Totuus on, että pienen lapsen eikä vanhemmankaan hermosto ei kestä jatkuvaa hälyä ja kohtaamattomuutta, jota nykyään on niin valtavasti niin koulussa kuin muuallakin. Kaikkien lastenpsykiatrien vakavista varoituksista huolimatta koulut esimerkiksi muunneltiin nomadimajoiksi, jossa pienetkin oppilaat vaeltavat paikasta toiseen hälyn keskellä.
Nepsy on vain ihmisen erilaisuutta. Vanhempi tekee viisaasti, jos omaksuu tämän ajattelutavan. Kaikelle voidaan antaa lääketieteellinen nimi. Räsäsen mukaan homoseksuaalisuuskin on diagnoosi, mutta hän unohtaa mainita, että myös heteroseksuaalinen on oma diagnoosinumeronsa. Diagnooseista huolimatta jokainen ihminen on oma itsensä, erilaisuus saa näkemään maailmankin eri näkökulmista. Sitähän valitstunut ja hyvin johdettu työyhteisökin noudattaa rekryissään, että valitaan ihmisiä erilaisilla taustoilla, ikärakenteella ja persoonalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Älylaitteet on ihan myrkkyä add-aivoille. Olen tehnyt itselleni 30x2-säännön. 30min aamulla ja 30min jossain vaiheessa päivää, muuten ei käännykkää käteen ellei ole pakko hoitaa joku asia. Eri asia jos haluan katsoa vaikka jonkin dokumentin, mutta sitäkään ei joka päivä. On ollut kova urakka rakentaa toimivia rutiineja aikuisiällä, mutta aivoilleen voi opettaa kaikenlaista. Se ei onnistu viikoissa vaan vaatii pitkäjänteistä työtä. En tarkoita että neuropsykiatriset oireet häviävät itsekurilla tai harjoittelulla, mutta omaa toimintaa ja ympäristöä voi muokata niin, että selviää paremmin.
Olen autismin kirjolla, ja minulle tabletin käyttö on olennainen osa hermoston itsesäätelyä. Esim. jonkun sarjan jakson katsominen tai palstoilla hääräily toimii hermoston rauhoittajana, ja varmistaa 'nollauksen' ennen siirtymistä uuteen tehtävään.
Tabletilla olo nimenomaan rauhoittaa, kun se on tuttua ja turvallista, mihin voi keskittyä muun ympäristön unohtaen.
Aspergernainen
Vierailija kirjoitti:
Kummastuttaa minkä takia nämä nepsyt lisääntyy kuin tatit sateella. Tuntuu että joka toinen nykypenska on jollain tavalla vajaa. En usko että Suomi olisi lähtenyt sotien jälkeen huimaan nousuun, jos nuoret olisi jääneet kotiin loisimaan kun "ei pysty, jaksa, kykene ja ahdistaa niin hirveästi." Porukka oli tervejärkistä ja vanhemmat osasivat vaatia eikä vain paapoa kuten nykyään.
Yksi syy on, että nyky-yhteiskunnassa ei ole hirveästi fyysistä vaativuutta, ollaan tavallaan passivoitu. Ennen noustiin aamuvarhain tekemään kotitöitä, jotka päättyi pimeän aikaan. Nyt pitää niidenkin istua paikoillaan ja keskittyä, jolla ei ole sillä tavalla piuhat paikallaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mun poika pärjää tällä hetkellä hämmästyttävän hyvin. Vahva sukurasite ja ADHD diagnoosi alakoulussa, lääkekokeiluja ja pienluokka sitten lopun kouluaikaa. Yläkoulussa pienluokalla ihana opettaja joka varmasti osaltaan auttanut.
Nyt ammattikoulussa, täyttää 19v tänä vuonna ja vihdoin on saanut jotain otetta itse siihen opiskeluun. Tähän asti todella haastavaa on ollut ja melko villiä muutenkin (alkoholi, nikotiini yms olleet haasteita vuosia mutta ei huumeita tai vastaavaa) mutta hän on ihana, sosiaalinen ja valtavan rakas mulle. Nyt tuntuu et yhdessä kaikkien tukitoimien, lääkityksen ja omankin taistelun kautta hänellä menee hyvin. On tyttöystävä, työpaikka, aktiivinen urheiluharrastus ja kavereita. Välillä oikein isänsä kanssa varovasti päivitelty että miten tässä näin on käymässä. Erityisesti se, että pystyy itse ottamaan vähän vastuuta ja on mm. opiskellut ja saanut läpi kokeita ja näyttöjä koulussa.Toivon todella että tämä positiivinen kierre jatkuu ja hänellä olisi asiat hyvin jatkossakin! Hirveä huoli hänestä toki ollut viimeiset 15v mutta nyt näyttää siltä et kannatti tukea ja uskoa! Tsemppiä kaikille nepsylasten vanhemmille!!
Taas löysin syyn pettyä itseeni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun poika pärjää tällä hetkellä hämmästyttävän hyvin. Vahva sukurasite ja ADHD diagnoosi alakoulussa, lääkekokeiluja ja pienluokka sitten lopun kouluaikaa. Yläkoulussa pienluokalla ihana opettaja joka varmasti osaltaan auttanut.
Nyt ammattikoulussa, täyttää 19v tänä vuonna ja vihdoin on saanut jotain otetta itse siihen opiskeluun. Tähän asti todella haastavaa on ollut ja melko villiä muutenkin (alkoholi, nikotiini yms olleet haasteita vuosia mutta ei huumeita tai vastaavaa) mutta hän on ihana, sosiaalinen ja valtavan rakas mulle. Nyt tuntuu et yhdessä kaikkien tukitoimien, lääkityksen ja omankin taistelun kautta hänellä menee hyvin. On tyttöystävä, työpaikka, aktiivinen urheiluharrastus ja kavereita. Välillä oikein isänsä kanssa varovasti päivitelty että miten tässä näin on käymässä. Erityisesti se, että pystyy itse ottamaan vähän vastuuta ja on mm. opiskellut ja saanut läpi kokeita ja näyttöjä koulussa.Toivon todella että tämä positiivinen kierre jatkuu ja hänellä olisi asiat hyvin jatkossakin! Hirveä huoli hänestä toki ollut viimeiset 15v mutta nyt näyttää siltä et kannatti tukea ja uskoa! Tsemppiä kaikille nepsylasten vanhemmille!!
Taas löysin syyn pettyä itseeni.
Hyvä teille! Mä olen syrjäytynyt paska puolet vanhempi kuin teidän poika.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun poika pärjää tällä hetkellä hämmästyttävän hyvin. Vahva sukurasite ja ADHD diagnoosi alakoulussa, lääkekokeiluja ja pienluokka sitten lopun kouluaikaa. Yläkoulussa pienluokalla ihana opettaja joka varmasti osaltaan auttanut.
Nyt ammattikoulussa, täyttää 19v tänä vuonna ja vihdoin on saanut jotain otetta itse siihen opiskeluun. Tähän asti todella haastavaa on ollut ja melko villiä muutenkin (alkoholi, nikotiini yms olleet haasteita vuosia mutta ei huumeita tai vastaavaa) mutta hän on ihana, sosiaalinen ja valtavan rakas mulle. Nyt tuntuu et yhdessä kaikkien tukitoimien, lääkityksen ja omankin taistelun kautta hänellä menee hyvin. On tyttöystävä, työpaikka, aktiivinen urheiluharrastus ja kavereita. Välillä oikein isänsä kanssa varovasti päivitelty että miten tässä näin on käymässä. Erityisesti se, että pystyy itse ottamaan vähän vastuuta ja on mm. opiskellut ja saanut läpi kokeita ja näyttöjä koulussa.Toivon todella että tämä positiivinen kierre jatkuu ja hänellä olisi asiat hyvin jatkossakin! Hirveä huoli hänestä toki ollut viimeiset 15v mutta nyt näyttää siltä et kannatti tukea ja uskoa! Tsemppiä kaikille nepsylasten vanhemmille!!
Taas löysin syyn pettyä itseeni.
Miksi ihmeessä? Ei kannata verrata itseään muihin. Aloin heti voida paremmin päästyäni yli itsensä vertailusta. Siitä on yleensä enemmän haittaa kuin hyötyä, varsinkin jos on luonteeltaan herkkä ihminen. Kukaan meistä ei ole täydellinen, kenenkään elämä ei ole täydellinen, eivätkä asiat muutu vertailulla ja murehtimisella. Kannattaa aina olla oma itsensä ja tyytyväinen siihen, tapahtui sitten mitä tahansa miten tahansa.
Poikkean vaan sanomaan, että meillä concerta teki pojasta vihaisen ja väsyneen. Elvanse on toiminut.
Onhan erityisaikuisille olemassa mm. tuettua asumista, työkeskuksia, avotyötoimintaa jne. Ne ovat oikein hyviä ratkaisuja, mikäli tuntuu, että normaalisti pärjääminen on mahdotonta.
Vierailija kirjoitti:
Onhan erityisaikuisille olemassa mm. tuettua asumista, työkeskuksia, avotyötoimintaa jne. Ne ovat oikein hyviä ratkaisuja, mikäli tuntuu, että normaalisti pärjääminen on mahdotonta.
Taas menet ääripäähän.
Esim. itse tarvisin vain ajoittaista apua, kun toiminnanohjaus sakkaa täysin pitkäaikaisen kuormittumisen seurauksena.
En ole työelämässä, enkä tarvi mitään työtoimintaa, kun osaan itsekin tehdä asioita ja harrastaa (jos haluan).
Miksi veisin joltain oikeasti tarvitsevalta tuetun asumisen paikan, kun pärjäön periaatteessa itsenäisesti siinä, missä kuka tahansa?
Huomaa, ettet ymmärrä neurokirjolaisen haasteita. Jos on vähintään normaaliälyinen eikä ole muita vammoja, ei ulkopuolisen avun tarve ole jatkuvaa kuten esim. kehitysvammaisilla. Neurokirjolainen voi joutua burnout-tilaan, kun kuormitus on jostain syystä mennyt yli kestokyvyn. Silloin tarvitaan ulkopuolista, konkreettisra apua.
En ole tuo aiempi kommentoija, mutta kiitos viestistä. Näin nepsynä ja nepsyn vanhempana (on myös ns. tavallinen lapsi perheessä) viestisi kuulosti poikkeuksellisen kivalta. Omalla kohdallani tunnistan tuota, mutta niin kuin sanoit, reagointi on normaalia. Meillä oli ennen diagnoosin ja tuen saantia ihan hel#etin raskas tie. Näin jälkeenpäin ajatellen raskainta oli byrokratiaa ja tässä tapauksessa koulua vastaan "taistelu" ennen kuin päästiin yhteisymmärrykseen ja saatiin tukea. Koska lastani ja lapseni oikeuksia ei puolustanut kukaan muu, oli minun äitinä pakko ottaa se rooli. Jos kukaan muu ei lapseni puolia pidä, minä pidän.
Joskus jälkeen päin puhuin tästä psykiatriselle sairaanhoitajalle ja hän lohdutti minua juuri noin; oman lapsen puolesta taistelu on luonnollista ja on myös luonnollista, että lapsen puolesta alkaa tekemään asioita. Nyt lapsi asuu omillaan ja suoriutuu ihan ok. Elää itsenäisesti, opiskelee jne. Jos jotain mitä oppinut niin sen, että taistelut kannattaa valita. Voin kuvitella, että joskus ulkopuolisen silmiin on voinut näyttäytyä siltä, että lapsella ei ole rajoja, vaikka tosiasiallisesti nepsyn kanssa tietyt rajat on olleet paljon tiukempia. Mutta kun tilanne on ollut ns. päällä, on siinä tilanteessa ihan turha käydä keskustelua, koska tunteet vie vallan. Keskustelun paikka on ollut myöhemmin.
Olisi tärkeää erottaa adt ja oikeat diagnoosit toisistaan. Jotkut oikeasti kuvittelee, että älylaitteet ja kuri parantaa ADHD:n. Ei minulla, saatikka vanhemmallani ollut lapsena älylaitteita eikä remmikään oireita vienyt pois. Mutta diagnoosin sain vasta aikuisena. Ja nimenomaan sain. Älylaitteet nyt ei ylipäätään ole runsaassa käytössä hyvä asia, mutta aika turhauttavaa on lukea keskusteluja, jotka aina menee siihen, että vanhemmat on pa#koja ja adhd tai autismi johtuu kurin puutteesta tai älylaitteista.
Ei sekään auta, että sanoo vanhemmille, että pitää olla kuria, pitää kasvattaa, pitää mennä kouluun, pitää pakottaa. Ei se ole ratkaisutapa. Meilläkin kokeiltiin tuota ja lopputuloksena oli loppuun palanut ja ahdistunut äiti ja vakavasti masentunut lapsi. Ne ongelmat kun ei häviä sillä, että pakotetaan esimerkiksi kouluun. Ei ne häviä silläkään, ettei vaadita mitään, mutta kultaisen keskitien löytäminen ei ole aina kovin helppoa. Esimerkiksi toiminnanohjauksen sakatessa tulisi löytää ne keinot, joilla lapsen tai aikuisen toiminnanohjausta saadaan kehitettyä.