Tuntuu pahalta mieheni käytös...

kannattaisi sanoa tämä kaikki miehellesi. Kirjoita vaikka kirje, voi olla helpompi, ainakaan hän ei keskeytä sinua.

Ihan rauhallisesti yritin. Mutta jos hänelle mainitsee mistään hänen käytöksestään hän korottaa äänensä ja sanoo " Ei saa syyllistää! Kaikki on aina minun vikaani! Tämä ei ole minun syytäni! Älä aloita syyllistämistä."

Keskustelu ei johda mihinkään. Kirjettä en halua kirjoittaa, koska niistä hän aina suuttuu entisestään.

Nyt teet selväksi asiat miehesi kanssa ja vaadit häntä tekemään enemmän kuin oman osansa!!!

ihmisen jos puolisolla epäillään syöpää.

Vaikka mies varmaan järjellä ymmärtää, että olet kipeä.

Mutta kerran olet paikalla ja kotona, niin mieheltä ei riitä empatiaa ja olettaa sinun tekevän normaalisti kaikkea.

Jätä se iltaopiskelu. Miehen painostuksesta viis. Jos tarvitset lepoa, se on tärkeämpää tällä hetkellä.

Tsemppiä tiutkimuksiin, toivotaan, että syy löytyy pian. Se auttaa edes vähän.

Olin kotiäiti pitkään ja opintoni ovat kesken. Joka viikko sain kuulla, että minun täytyy opiskella opintoni loppuun, koska miestäni stressaa opintojeni keskeneräisyys. Hän usein suuttuikin asiasta, raivosi minulle ja sanoi, että en ansaitse tarpeeksi, joten opinnot tulee suorittaa loppuun pian. (Minulla on paljon omaisuutta (jotka on jätetty minulle niin, ettei miehelläni ole avio-oikeutta niihin) ja säästöjä ja olen esim. yhteisestä kodista maksanut n. 80%, joten mielestäni voin hyvillä mielin välillä ansaita vähän vähemmän.)

Mieheni myös suuttuu raha-asioista jatkuvasti minulle ja silloinkin syyksi aina tulee se, etten ansaitse riittävästi. Minun mielestäni meillä on kaikkea, mitä ihminen tarvitsee (ja oikeastaan kohtuuttoman paljon), mutta hänelle se ei riitä.



Ymmärrän, että jos et ole ollut tällaisessa tilanteessa niin et voi ymmärtää sitä painostuksen tunnetta ja mielipahaa, jota elämänkumppani voi aiheuttaa jatkuvasti nälvimällä ja suuttumalla jostain tietystä asiasta. Minä olen kuitenkin saanut kuulla tätä jo vuositolkulla (ja silloin kun opiskelin täyspäiväisesti niin mieheni valitti, etten ollut ansiotyössä) ja nyt kun yritän aika kovasti opiskella töiden ohella niin sekään ei ole riittävää -- hän kun ei halua pitää lapsestamme huolta, koska siitä on niin paljon vaivaa.

Minusta on väärin, että sairauteni (mikä se sitten lienee) lisäksi joudun tekemään työt ja opiskelemaan ja sitten minulle vielä raivotaan asiasta.

yleensä miehet herää todellisuuteen, kun on PAKKO...

luulosairas laiskimus, joka tosiaan tuhlaa turhaan teidän rahojanne ja aikaanne ja resurssejanne, joille olisi parempaakin tarvetta. Eikä hän halua jotua kärsimään siitä tai tukemaan sitä. Hän on kenties jopa sitä mieltä, että mitä enemmän sinun antaa potea, sitä kipeämmäksi alat itseäsi kuvitella.



Kenties hän on itsekin väsynyt ja ylityöllistetty.



Ota miehesi mukaan lääkäriin, niin että lääkäri puhuu hänelle siitä että ongelma on ihan todellinen.

ei olekaan oikeasti se ongelma.

Siis ap:n mies on typerä, lapsllinen, omahyväinen, itsekäs jane. ja ollut jo vuosia.

Mihin ne ominaisuudet nyt katoavaisivat hädän hetkellä?

Ja purkaa pelkonsa sitten tuollaisena käytöksenä. Vinkki: mene hyvä ihminen magneettikuvaukseen tai tietokonetomografiaan tai johonkin vastaavaan koko kehon " skannaukseen" , niin selviää jo aika paljon. Esim. jotkut syöpälajit (vaikkapa haimasyöpä) ovat niin huomaamattomia, että siinä vaiheessa kun oireita alkaa tulla, on jo myöhäistä... Tsemppiä vaan, tuskinpa kuitenkaan kyseessä on mikään niin kamala sinun kohdallasi.

Onpas sinulla kamalan itsekäs mies, eikös se lapsi ole hänenkin joten hoitovastuu on myös hänellä!!! Ja herääkö hän viikonloppuisin auttamaan sinua lapsen hoidossa, tuskin.



Tiedän itse mitä on kärsiä määrittelemättömistä kovista kivuista, minulla itselläni löytyi reuma mutta ennen diagnoosia lääkitys oli todella vajaa ja yöunet jäivät todella minimaalisiksi. Tosin tilanteeni oli sen verran valoisampi että mieheni ymmärsi minua ja hän tuki eikä pakottanut tekemään mitään mihin en kyennyt.



Opiskelet miehesi pakottamana? Miksi ihmeessä, nosta itsesi ylös sieltä kuopasta ja ala arvostamaan itseäsi. Noin ei saa omaa puolisoa kohdella!!! Lopeta opiskelut jos ne käyvät sinun voimille!

Minustakin tuntuu -- kuten viitonen kirjoitti -- että mieheni on empatiakyvytön. Joskus hän yrittää auttaa, mutta huomaan, että se on hänelle vastenmielistä (ja lisäksi niistä saa kuulla jälkeenpäin). En usko, että hän tulee muuttumaan koskaan.

Kun olin terve olin erittäin energinen ja jaksavainen. Tein melkein kaikki kotityöt itse (koska miestä ei huvita). Koirankin ulkoiluttaminen oli miehelle vastenmielistä. Mutta ei se haitannut minua kauheasti, koska minä jaksoin hyvin. Nyt kun olen sairas niin luulin, että mieheni jaksaisi auttaa minua ja olla empaattinen. Mutta se ei näköjään ole hänelle mahdollista. Hänen mielestään on selkeästi vastenmielistä, etten ole jaksava ja pystyvä. Se on sanoinkuvaamattoman surullista: minun aviomieheni -- tällainenkö hän on, kun minä en jaksakaan, kun minä tarvitsisin apua?



Miksi ylipäänsä toinen ihminen tulee vihaiseksi toiselle, joka sairastuu? Ei siinä ole mitään järkeä.

Vierailija:

Miksi ylipäänsä toinen ihminen tulee vihaiseksi toiselle, joka sairastuu? Ei siinä ole mitään järkeä.

Kun olin kipeä, vaati itse huomiota ja minun piti sairaanakin hänen oikkuihinsa aina reagoida. Kun rakas vaarini kuoli, mies raivostui kun näki minun itkevän. Ja niin edelleen.

Tuollainen ihminen aviopuolisona ei ole hyvä kumppani eikä rakastava elämäntoveri. Psykopaattinen narsisti ei ota huomioon kuin itsensä ja oman mukavuutensa. Jos haluat oikeasti parantua, eroa miehestäsi niin saat mielenrauhan ja aikaa toipua ilman että kukaan sinua painostaa.

Vierailija:

Miksi ylipäänsä toinen ihminen tulee vihaiseksi toiselle, joka sairastuu? Ei siinä ole mitään järkeä.

Monet läheiset suuttuvat ja vihastuvat läheisensä sairastumisesta ja vielä pahemmin kuolemasta. Heidät on " petetty" - he eivät saakaan sitä onnellista ja auvoisaa tulevaisuutta, josta haaveilivat, sen sijaan he joutuvat mukaan toisen kärsimykseen ja joutuvat kuluttamaan omat resurssinsa toisen pinnalla pitämiseen, vaikka niitä tarvittaisiin että saisi edes vähän siitä hyvästä, josta alunperin haaveiltiin. Se, että toinen todennäköisesti kärsii vielä pahemmin, eikä empatia jota häntä kohtaan tuntee, ei poista omaisen ja läheisen kärsimystä myös omasta puolestaan.

Ja tämän sanon pysyvästi pitkäaikaissairaan, itselleni hyvin rakkaan lapsen äitinä, joka on tosiaan kärsinyt paljon itsekin.

Naimakauppa on tuonut rahaa ja kuuliaisen vaimon ja itselle vähän velvollisuuksia. Kukapa saavutetuista eduista luopuisi, varsinkin jos on lapsesta saakka kasvanut uskomaan, että on kaiken toimettomuutensa ansainnut.



Ap:lle sympatiat. Tuskinpa mies tuosta ihmeparantuu. Varmaan itse kartoittaisin mahdollisuutta panna lusikat vaikka hetkeksi jakoon. Saisi siinä ainakin itselleen vähän rauhaa vaikeassa tilanteessa.

Olet osittain, tai täysin, oikeassa. Rakastan kyllä miestäni syvästi, vaikka nyt viime päivinä olen miettinyt, että mitä se kertoo minusta? Ehkä minulla ei ole kaikki kohdallaan korvien välissä. Miksi minä rakastuin tällaiseen mieheen? No, se on nyt myöhäistä eikä jälkiviisasteluni auta.



Mieheni käytöstä oli oikeasti aika helppoa sietää ja jaksaa silloin kun meillä ei ollut lasta ja erityisesti silloin kun en ollut sairas. Ei minulla silloin ollut suuresti valitettavaa, olisin tietysti joskus toivonut mieheni osallistuvan tai edes huomaavan tekemäni työn määrän ja ehkä kiittävän joskus. (niin ja siis lapsi on yhteinen lapsemme, joku sitä kyseli.)

Ja kai oletin, että hän muuttuu. Oikeasti. Kyllä kai ihmiset joskus muuttuvat?



Mutta juuri nyt on vain niin surullista. Surullista nähdä, että tällainen on valitsemani aviomies.



Kiitos kaikille tuesta ja kommenteista. Olen sydämestäni kiitollinen, että jaksoitte kuunnella ja auttaa. Nyt on jatkettava töitä.

En halua mitätöidän kipujasi ja sairautta, mutta voiko olla mahdollista, että oireilet fyysisesti tuota miehesi jatkuvaa painostusta ja aliarvioimista?

Usein ihmettelen minkä takia ihmiset jatkuvasti elävät " onnettomassa" liitossa. Itse en pystyisi, jos asiat ei puhumalla järjesty, niin on aika jatkaa tietä eri suuntiin..



t: kahden pienen mamma

Eli kun tarpeeksi on stressiä kertynyt vuosien varrella, etkä ole älynnyt miestäsi jättää, kehosi ilmoittaa sen vähän voimakkaammin että havahtuisit kunnolla...

Rakastan miestäni. Halusin aina loppuelämän kestävän avioliiton (tosin olen viime aikoina tajunnut, ettei se ehkä koskaan tule olemaan mahdollinen tämän miehen kanssa...on vain ajan kysymys kuitenkin tässä suhteessa). Lisäksi lapseni on poikalapsi ja hänen kehitysvaiheensa on sellainen, että avioero (ainakin Jari Sinkkosen mukaan) olisi pahin mahdollinen teko hänen tasapainoisen tulevaisuutensa kannalta. Joten yritän nyt odottaa. Ja yhä toivoa, että asiat muuttuu. Mutta alan ymmärtää, että ne eivät muutu.