Lue keskustelun säännöt.
En pääse asiasta yli (liittyy koiraan)
05.03.2026 |
Nyt tulee pitkä viesti.
Meillä oli vuosi sitten koiranpentu, jota koko perheemme oli odottanut. Otin asioista paljon selvää ennen pennun tuloa ja hankimme pennun asialliselta kasvattajalta. Kasvattaja kyllä kertoi, että pentu voi olla dominoivampi tapaus ja vaatii jämäkkyyttä. Kokemusta on yhdestä koirasta lapsuuden perheessäni, joka oli ns. helppo koira. Ensimmäinen virhe oli, että luin asioista liikaakin, pelkäsin, stressasin. Kun pentu tuli, en pystynyt ottamaan rennosti. Mietin kokoajan koulutukselliselta näkökulmalta asioita (ei saa mennä sohvalle yms.).
Pentu puri tosi paljon aluksi. Iho meni naarmuille ja vaatteita rikki. Ei ollut silloin sellainen kauheasti sylissä viihtyvä. Pentu tuhosi (niinkuin ne monesti tekevät) paikkoja aika paljon. Yritettiin pitää portteja joka huoneessa, jotta suuremmilta tuhoilta vältyttäisiin ja jotta esim. saisi syödä rauhassa.
Sitten kun päästiin aloittamaan lenkkeilyä, pentu oli tosi varuillaan. Häntä alhaalla, kroppa jännittyneenä, veti paljon. Yritin lukea ohjeita tähän, treenailla namien kanssa. Rauhallisemmassa paikassa lenkkeillessä ei tätä ongelmaa ollut. Mutta lenkit muuttuivat päivä päivältä hirveämmäksi, varsinkin kun kokoa alkoi tulla. Ja koira alkoi haukkumaan myös ikkunasta jokaista kävelijää, varsinkin koiria. Koiralle tuli emätintulehduskin, joka ilmeisesti voi olla yleinenkin, mutta pohdein kyllä stressin vaikutusta tähän.
Koira tuhosi edelleen paikkoja, vaikka luita ja leluja oli saatavilla. Rupesi uupumus kasvamaan. Yöunet olivat jääneet lyhyemmiksi. Riitojakin rupesi tulemaan herkemmin puolison kanssa. En enää jaksanut. Tiesin, että koirakouluun olisi voinut vielä yrittää mennä mutta olin jo niin täynnä ohjeita ja neuvoja, mitä olin lukenut kun ne eivät tuntuneet toimivan. Olin ollut pennun kanssa paljon kahdestaan, kun olin työttömänä samalla. Tuntuu kuin vajaa puoli vuotta olisi mennyt pelkässä koirakuplassa. Vaikka kyllä koko perhe osallistuikin tähän, mutta tietysti päivät olin yksin. En kuitenkaan ollut saanut luotua pentuun sellaista sidettä mitä olin ajatellut (virheajatus tämäkin, nyt tiedän että se voi tulla vasta ajan kanssa).
Päätimme etsiä sille uuden kodin. Ja löysimmekin hyvän, jossa asuinalue oli rauhallisempi (vaikka emme itsekkään missään kaupungin vilinässä asu, aika perus omakotitaloalueella). Ikävää ei tullut heti sen jälkeen, mutta sitten viime syksynä alkoi ikävä ja suru tulla esiin. Kävimme koiraa katsomassakin, sillä oli kaikki hyvin. Se tulikin iloisesti lasten syliin ja oli intoa täynnä. Se oli jo tottunut muihin koiriin ja muutenkin asiat olivat menneet hyvin. Vähän oli kuulemma ehkä vielä lenkkeillessä haastetta riippuen tilanteesta, mutta ei mitään suurempaa.
Jatkuu...
Kommentit (50)
En jaksanut lukea koko stooria, mutta käsitin, että koira voi nyt hyvin uudessa perheessään. Eli silloin ratkaisu oli hyvä, eikä sitä kannata jossitella. Joskus ihmiset luopuvat liian herkästi kun odotettavia ongelmia tulee vastaan, totta, ja joskus taas on ihan selvä, että omat rahkeet eivät riitä ja koira voi paremmin muualla. Koiran ovat herkkävaistoisia, joten oma stressisi luultavasti vaikutti koiraan ja sen ahdistus hävisi uuden omistajan ollessa rauhallisempi ja siitä näkökulmasta "turvallisempi".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pahoittelut AP, mutta kuulostaa siltä, ettei koira ole se ongelmistasi suurin. Ei ole tervettä ja tasapainoisen ihmisen touhua, että koiranpennun tulo taloon aiheuttaa jatkuvaa jännitystä, stressiä ja pakkomielteistä pohdintaa koulutuksesta tai että sen jälkeen, kun on päättänyt luopua koiranpennusta muutaman kuukauden jälkeen, aikuinen ihminen itkee ahdistuneena päivittäin tehtyä päätöstä (josta on kuitenkin jo kulunut jonkin aikaa, ei ole ilmeisesti ihan viime viikolla tapahtunut juttu?)
Ei kannata ottaa uutta koiraa eikä ehkä mitään muutakaan eläintä. Mä luulen, että teillä on ihan tarpeeksi stressin aiheita ja jännitystä elämässä muutenkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mekin luovuimme noin puolivuotiaasta pennusta. Meillä oli paljon koirakokemusta, myös vaativammista roduista, mutta tämän koiran kohdalla nostimme kädet pystyyn jo kahden kuukauden jälkeen. Jopa eläinlääkäri suositteli koiran palauttamista kasvattajalle, koska se oli niin aggressiivinen etenkin vieraita ihmisiä kohtaan, ettei tuon ikäisen pennun missään nimessä kuuluisi olla. Eikä vain vieraita, vaan myös meillä käyviä aikuisia lapsia kohtaan, jotka koiran olisi pitänyt jo tuntea. Koira mm. kahdesti hyökkäsi kahden ihmisen jalkaan kiinni, eikä se ollut pentumaista leikkiä. Kyseisen rodun ei myöskään missään nimessä kuulu käyttäytyä noin.
Koira palautui kasvattajalle. Tuntuihan se epäonnistumiselle, mutta toisaalta on selvää, ettemme olisi voineet sitä pitää. Seuraavaksi meille tuli aivan eri rotuinen nuori koira, myöhemmin toinenkin. Kaikki on mennyt erittäin hyvin, kuten kaikkien aiempienkin koiriemme kanssa. Joskus vain osuu kohdalle yksilö, jonka kanssa yhteiselo ei vaan onnistu.
Suosittelen aloittajalle helppoa seurakoirarotua.
Kiitos viestistä ja kun kerroit kokemuksesi. Teillä on tietysti ollutkin hyvin selkeä tilanne, meillä ei ollut onneksi varsinaista aggressiivisuutta, enemmänkin pelkoa. Mutta tietysti on erilaisia yksilöitä ja itsekkin yrittänyt miettiä, että tämä oli haastava yksilö. Helposti vaan lähtee miettimään myös sitä omaa toimintaa.
Tottakai sitä miettii myös omaa toimintaa, ja se on todella positiivinen asia!! Kun sitä analysoi, voi jatkossa toimia eri tavalla. Kuitenkin, jossain vaiheessa se vatvominen pitää lopettaa. Koiralla on nyt kaikki hyvin ja teit varmasti oikean ratkaisun 😊
Vierailija kirjoitti:
Älä ruoski itseäsi loputtomiin.
Koiralla on nyt kaikki hyvin. Joten sen puolesta ei tarvitse tuntea syyllisyyttä.
Itse et voi murehtimalla muuttaa mennyttä ja jokainen tekee "virheitä", pitää harjoitella hyväksymään itsensä epätäydellisenä.
Epävarmuus on sellainen, minkä koira vaistoaa ja alkaa joko pelätä itsekin tai puolustaa sinua kuviteltujakin uhkia vastaan ulkona.
Ne konkreettiset asiat, jotka olet huomannut, voit korjata seuraavan koiran kanssa. Sitten joskus, jos tai kun sellaisen aika tulee.
Ja joo, on pettymys lapsille. Olen itse ollut lapsi samassa tilanteessa, mutta trauma tuli siitä, että pentu lopetettiin sen ajan malliin. Koiran menetystä enemmän voi lapsia traumatusouida ajatus, että heidätkin voidaan laittaa pois, jos eivät ole toivotunlaisia.
Oliko kuviossa joku puoliso? Miten tämä suhtautui kaikkeen ja toimi koiran kanssa?
Kiitos viestistäsi. Noita sanoja kaipasinkin, vaikka on niin vaikea niin ajatella. Osuvasti sanoit, murehtimalla ei voi muuttaa mennyttä. Pitäisi pystyä hyväksymään oma epätäydellisyys tässä asiassa ja se että teki virheitä.
Ja varmasti onkin näin, että koira on voinut vaistota epävarmuuteni. Vaikka tästäkin olin jo etukäteen lukenut ja yritin olla reipas ja johdonmukainen. Mutta ehkä kuitenkin minusta stressin aisti.
Niin, jos koira vielä tulisi, paljon tekisin toisin. Asenne täytyisi olla rennompi ja toiveikkaampi, ei niin pelokas.
Kyllä, perheessä on myös mies, lasteni isä. Hän osallistui kyllä myös yhtä paljon, vaikka ei ollut ehkä samalla tavalla stressaava. Toki häneenkin stressi rupesi sitten tarttumaan, kun asiat alkoivat mennä huonompaan suuntaan.
Mielenkiintoinen aloitus. Ehkä rotu tai pentu ei ollut teille oikea tai perheen vaatimukset eivät kohdanneet koiran kanssa elämiseen. Jos vielä päädytte ottamaan toisen koiran aikuinen koira voisi olla vaihtoehto.
Itse sanoisin, että koirakoulu on kyllä parempi vaihtoehto kuin koirakirjojen lukeminen. Pennut ovat pitkään pentuja ja syövät kaiken. Edelleen pidämme kengät, lelut, tavarat poissa jo aikuisen koiran ulottuvilta. Huonekaluja se järsi pentuna sen aikaa kun hampaita tuli, mutta mielellään ottaa leluksi tavaran lattialta, jos sellainen mahdollistetaan.
Koira on parhaimmilllaan 3 v->, ja koiran helppous on suhteessa ympäristöön. Koiran pitää olla koulutettu kaupunkiympäristössä, taajaman sisällä asuntoalueella koiralla on vähemmän asioita mihin reagoida, joten vähemmän koulutetun koirankin kanssa pärjää. Meillä on se periaate, että sisällä ei riehuta, koska loukkaantumisriski. Luita tai naposteltavaa saa silloin tällöin valvotusti. Metsälenkkkejä ja polkuja, haistelua, muiden koirien kohtaamista, uimisya kesällä sitä on meidän koiran arki. Koira vaatii lenkkeilyä sen verran, että koko perheen on hyvä sitoutua asiaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mekin luovuimme noin puolivuotiaasta pennusta. Meillä oli paljon koirakokemusta, myös vaativammista roduista, mutta tämän koiran kohdalla nostimme kädet pystyyn jo kahden kuukauden jälkeen. Jopa eläinlääkäri suositteli koiran palauttamista kasvattajalle, koska se oli niin aggressiivinen etenkin vieraita ihmisiä kohtaan, ettei tuon ikäisen pennun missään nimessä kuuluisi olla. Eikä vain vieraita, vaan myös meillä käyviä aikuisia lapsia kohtaan, jotka koiran olisi pitänyt jo tuntea. Koira mm. kahdesti hyökkäsi kahden ihmisen jalkaan kiinni, eikä se ollut pentumaista leikkiä. Kyseisen rodun ei myöskään missään nimessä kuulu käyttäytyä noin.
Koira palautui kasvattajalle. Tuntuihan se epäonnistumiselle, mutta toisaalta on selvää, ettemme olisi voineet sitä pitää. Seuraavaksi meille tuli aivan eri rotuinen nuori koira, myöhemmin toinenkin. Kaikki on mennyt erittäin hyvin, kuten kaikkien aiempienkin koiriemme kanssa. Joskus vain osuu kohdalle yksilö, jonka kanssa yhteiselo ei vaan onnistu.
Suosittelen aloittajalle helppoa seurakoirarotua.
On kyllä todella vaikea kuvitella, että alle puolivuotias pentu - joka siis on vielä aivan pikkupentu, taaperoikäinen - hyökkäisi aggressiivisesti ihmisen nilkkaan kiinni. Juu, voivat olla villejä ja rajuja, innostua vieraista liikaa, ja ihan varmasti purevat ja retuuttavat kaikkea mahdollista, sellaisia vilkkaat pennut ovat. Se on kuitenkin ihan eri asia kuin aggressiivisuus, se että koira esimerkiksi peloissaan tai puolustaessaan purisi jotakin. Voi verrata vähän niin kuin lasten tyynysotaan ja painileikkeihin vs. joku aikuinen hakkaa ja potkii, pahoinpitelee, toisen ihmisen ihan tietoisesti ja tarkoituksella.
No se nimenomaan on vaikea kuvitella, ennen kuin sen näkee. Koira oli aidosti aggressiivinen, se on todella epänormaalia tuon ikäiselle pennulle ja rodullekin, sen myönsi kasvattajakin. Sen pureminen ei ollut leikkiä.
Meillä on kymmenien vuosien kokemus koirista, ja vaativista roduista, ja tiedetään kyllä millaisia "piikkihampaisia riesoja" pennut ovat. Tämä ei ollut sellainen.
Kasvattaja myönsi että jotain on pielessä, eikä enää etsinyt uutta kotia pennulle. Se jäi hänelle itselleen ja mitä muuta kautta kuulin, olisi sittemmin lopettanut koiran, luonteen takia.
Vierailija kirjoitti:
Älä turhaan ruoski itseäsi menneistä virheistä. Teit kaiken sillon parhaan näkemyksesi ja kokemuksesi mukaan ja yritit parhaasi. Lopulta osasit laittaa koiran hyvinvoinnin etusijalle ja luopua siitä, niin se sai hyvän uuden kodin. Se oli arvokas ja hyvä teko. Koira ei kärsinyt eikä joutunut elämään huonosti. Lapset menettivät joo kivan pennun, mutta ei heillä olisi ollut yhtään sen hauskempaa, jos koira olisi varttunut aikuiseksi ja alkanut puremaan ihmisiä ympärillä, ollut kaaos lenkittäessä, lopulta vanhempi sairastunut pahemmin masennukseen tai lopulta koirakin jouduttu lopettamaan. Olit todella viisas kun luovuit koirasta. Nyt lapsetkin voi lohduttautua sillä, että koira voi hyvin ja teillä on perheenä rauhallisempaa ja voit vanhempana paremmin. Vaikka eläimet voi olla tärkeä osa elämää, tärkeämpää lapselle on aina oman vanhemman hyvinvointi. Sinun hyvinvointisi on tärkeää kaikille, ja olet arvokas.
Jos edelleen haaveilet koirasta, niin käännä katseesi helppoihin seurakoira rotuihin, jotka on nimenomaan jalostettu seurakoiriksi. Älä ota isoa koiraa. Teille voisi hyvin sopia aikuinen kodin vaihtaja, jolla olisi jo käytöstavat, kuten lenkittäminen, hallussa. Älä kuitenkaan missään nimessä ota rescue koiraa mistään ulkomailta, niistä voi paljastua todella yllättäviä asioita uudessa kodissa.
Kiitos viestistäsi. Totta tuokin mitä kirjoitit. Sitä vaan jää pohtimaan, jos olisi tehnyt toisin niin olisiko asiat mennyt paremmin ja lapset saaneet pitää koiran. Mutta täytyy yrittää tietysti nähdä asia toisin ja tottakai lapsille se vanhemman hyvinvointi on tärkeämpää, jos valita täytyy.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koiranpennun kasvatus on rankkaa. Se laji ei sovi kaikille.
Koira vaatii johtajuutta jo aiemmin ja nopeat refleksit. Ja pentuna harjoituksia. Ei liian pienenä kuitenkaan. Mutta voi olla että kaupunkiympäristö ja lapset ovat liikaa joillekin koirille, jos melua ja reviiritietoisuus. Rodut hyvin erilaisia, ja jalostuslinjat. Haukkuherkkä koira voi villiintyä. Ulkona koira haluaa myös juosta ja leikkiä, jossain. Makupalat hyvä idea jos ei hauku sillä hetkellä ja naksutin. Käännytään pois suunnasta johon yrittää haukkua ja lisää ideoita. Myös ahdistuuko.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pisti silmään tuo "sitten kun päästiin aloittamaan lenkkeilyä". Missä vaiheessa aloititte sen? Minkä rotuinen koira oli kyseessä?
Minulla oli koira, joka oli pentuna jo dominoiva ja ylivilkas. Puri ja reuhtoi, kun yritti ottaa syliin. Sen kanssa aloitettiin lenkkeily heti alussa ja se tarvitsi koko elämänsä valtavasti liikuntaa ollakseen tyytyväinen ja rauhallinen. Stressiherkkä oli myös. Valtavan työläs koira, mutta ihana. Vanhana ja sydänsairaana vielä mennä viipotti kovaa vauhtia.
Dominoiva koira ja epävarma ihminen eivät sovi yhteen. Meillä taisi käydä niin hyvin, että koira opetti jämäkkyyttä minulle. Hitsaannuttiin tiukasti yhteen.
Kaikkein eniten harjoiteltiin rauhoittumista. Myös minä itse. Oma stressaaminen tai rauhoittuminen siirtyy suoraan koiraan.
Ammattimainen eläintenkouluttaja olisi varmasti ollut hyödyksi ja tueksi ap:n tapauksessa.
Varmasti koira olisi tarvinnut enemmän liikuntaa ja aktivointia. Kun koira on lenkitetty kunnolla, se rupeaa tyytyväisenä nukkumaan eikä jaksa tuhota yhtään mitään.
Leluja oli tarjolla, mutta leikittiinkö pennun kanssa joka päivä? Porteilla perheestä eristäminen on varmasti stressannut koiraa myös.
Sanon nämä asiat siksi, jotta niistä olisi hyötyä, joten älä pahastu, ap. Itsekin manailen omia aiempia virheitäni, mutta niistä pitää vaan oppia, ei siinä muu auta. Jatkossa sitten osaa paremmin.
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoinen aloitus. Ehkä rotu tai pentu ei ollut teille oikea tai perheen vaatimukset eivät kohdanneet koiran kanssa elämiseen. Jos vielä päädytte ottamaan toisen koiran aikuinen koira voisi olla vaihtoehto.
Itse sanoisin, että koirakoulu on kyllä parempi vaihtoehto kuin koirakirjojen lukeminen. Pennut ovat pitkään pentuja ja syövät kaiken. Edelleen pidämme kengät, lelut, tavarat poissa jo aikuisen koiran ulottuvilta. Huonekaluja se järsi pentuna sen aikaa kun hampaita tuli, mutta mielellään ottaa leluksi tavaran lattialta, jos sellainen mahdollistetaan.
Koira on parhaimmilllaan 3 v->, ja koiran helppous on suhteessa ympäristöön. Koiran pitää olla koulutettu kaupunkiympäristössä, taajaman sisällä asuntoalueella koiralla on vähemmän asioita mihin reagoida, joten vähemmän koulutetun koirankin kanssa pärjää. Meillä on se periaate, että sisällä ei riehuta, koska loukkaantumisriski. Luita tai naposteltavaa saa silloin tällöin valvotusti. Metsälenkkkejä ja polkuja, haistelua, muiden koirien kohtaamista, uimisya kesällä sitä on meidän koiran arki. Koira vaatii lenkkeilyä sen verran, että koko perheen on hyvä sitoutua asiaan.
Kiitos ajatuksistasi ja kokemuksistasi.
Tuo on varmasti totta, koirakouluun olisi ehdottomasti kannattanut panostaa ennemmin kuin lukemiseen. Olin sitten jo niin uupunut, etten jaksanut mennä koirakouluun. Ehkä pelkäsin että sielläkään ei tule mistään mitään. Mutta näin jälkiviisana sanoisin, että olisi kannattanut mennä kokeilemaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten mies suhtautuu tähän? Hän varmaan on osannut ottaa kevyemmin ja joo, on hyvä miettiä, mikä meni pieleen, muttei tarvitse tehdä sitä liikaa.
Myös mies on vaikuttanut koitaan ja lapset. Vai oletko sinä henkilö, joka vastaa koko talouden mielialan ylläpidosta?
Koira ei aisti esitystä vaan todellisuuden. Se haistaa välittäjäaineesi, hengityksesi, pienetkin erot äänen värissä jne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mekin luovuimme noin puolivuotiaasta pennusta. Meillä oli paljon koirakokemusta, myös vaativammista roduista, mutta tämän koiran kohdalla nostimme kädet pystyyn jo kahden kuukauden jälkeen. Jopa eläinlääkäri suositteli koiran palauttamista kasvattajalle, koska se oli niin aggressiivinen etenkin vieraita ihmisiä kohtaan, ettei tuon ikäisen pennun missään nimessä kuuluisi olla. Eikä vain vieraita, vaan myös meillä käyviä aikuisia lapsia kohtaan, jotka koiran olisi pitänyt jo tuntea. Koira mm. kahdesti hyökkäsi kahden ihmisen jalkaan kiinni, eikä se ollut pentumaista leikkiä. Kyseisen rodun ei myöskään missään nimessä kuulu käyttäytyä noin.
Koira palautui kasvattajalle. Tuntuihan se epäonnistumiselle, mutta toisaalta on selvää, ettemme olisi voineet sitä pitää. Seuraavaksi meille tuli aivan eri rotuinen nuori koira, myöhemmin toinenkin. Kaikki on mennyt erittäin hyvin, kuten kaikkien aiempienkin koiriemme kanssa. Joskus vain osuu kohdalle yksilö, jonka kanssa yhteiselo ei vaan onnistu.
Suosittelen aloittajalle helppoa seurakoirarotua.
On kyllä todella vaikea kuvitella, että alle puolivuotias pentu - joka siis on vielä aivan pikkupentu, taaperoikäinen - hyökkäisi aggressiivisesti ihmisen nilkkaan kiinni. Juu, voivat olla villejä ja rajuja, innostua vieraista liikaa, ja ihan varmasti purevat ja retuuttavat kaikkea mahdollista, sellaisia vilkkaat pennut ovat. Se on kuitenkin ihan eri asia kuin aggressiivisuus, se että koira esimerkiksi peloissaan tai puolustaessaan purisi jotakin. Voi verrata vähän niin kuin lasten tyynysotaan ja painileikkeihin vs. joku aikuinen hakkaa ja potkii, pahoinpitelee, toisen ihmisen ihan tietoisesti ja tarkoituksella.
No se nimenomaan on vaikea kuvitella, ennen kuin sen näkee. Koira oli aidosti aggressiivinen, se on todella epänormaalia tuon ikäiselle pennulle ja rodullekin, sen myönsi kasvattajakin. Sen pureminen ei ollut leikkiä.
Meillä on kymmenien vuosien kokemus koirista, ja vaativista roduista, ja tiedetään kyllä millaisia "piikkihampaisia riesoja" pennut ovat. Tämä ei ollut sellainen.
Kasvattaja myönsi että jotain on pielessä, eikä enää etsinyt uutta kotia pennulle. Se jäi hänelle itselleen ja mitä muuta kautta kuulin, olisi sittemmin lopettanut koiran, luonteen takia.
Meilläkin on ollut todella aggressiivinen pentu (hetkittäin, ei 100 % ajasta), mutta myös yksi perheenjäsen piilopsykopaatti, mikä vaikutti kaikkien terveyteen. Eli tosi paha jälkikäteen arvioida, mikä oli synnynnäistä ja mikä reaktioa ympäristöön. Surkea juttu oli anyways. Koira ei ollut minua kohtaan mitenkään ylettömän aggressiivinen, olin alle 10 v. Välillä näykki reisistä ulkona tms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koiralla on nyt asiat hyvin, joten vaikea nähdä että päätös olisi ollut huono sen kannalta.
Pettymykset kuuluvat elämään ja lapsien eritoten pitää oppia pettymysten kautta. Eli siinä mielessä asia kuuluu elämään.
Sinä koet nyt tämän asian kovin henkilökohtaisena epäonnistumisena. Sitä se ei ole. Otit kaikesta selvää ja yritit parhaasi. Ehkä tosiaan laitoit liikaa paukkuja koiraan, kun oma toipuminen vaikuttaa olevan kesken. Asiat nyt meni tällä kertaa miten meni, oli aivan loistavaa, että uskalsit lyödä hanskat tiskiin ennenkuin mitään kamalaa olisi tapahtunut jollekin. Ja kun nyt tiedät mitä virheitä välttää ensi kerralla, olet oppinut paljon! Parasta on kuitenkin, että ymmärrät itseäsi vähän paremmin ja seuraavaa koiraa ei olla ottamassa paikatakseen tämä "tappio", vaan sitten vasta kun olet oikeasti valmis.
Vierailija kirjoitti:
Pisti silmään tuo "sitten kun päästiin aloittamaan lenkkeilyä". Missä vaiheessa aloititte sen? Minkä rotuinen koira oli kyseessä?
Minulla oli koira, joka oli pentuna jo dominoiva ja ylivilkas. Puri ja reuhtoi, kun yritti ottaa syliin. Sen kanssa aloitettiin lenkkeily heti alussa ja se tarvitsi koko elämänsä valtavasti liikuntaa ollakseen tyytyväinen ja rauhallinen. Stressiherkkä oli myös. Valtavan työläs koira, mutta ihana. Vanhana ja sydänsairaana vielä mennä viipotti kovaa vauhtia.
Dominoiva koira ja epävarma ihminen eivät sovi yhteen. Meillä taisi käydä niin hyvin, että koira opetti jämäkkyyttä minulle. Hitsaannuttiin tiukasti yhteen.
Kaikkein eniten harjoiteltiin rauhoittumista. Myös minä itse. Oma stressaaminen tai rauhoittuminen siirtyy suoraan koiraan.
Ammattimainen eläintenkouluttaja olisi varmasti ollut hyödyksi ja tueksi ap:n tapauksessa.
Varmasti koira olisi tarvinnut enemmän liikuntaa ja aktivointia. Kun koira on lenkitetty kunnolla, se rupeaa tyytyväisenä nukkumaan eikä jaksa tuhota yhtään mitään.
Leluja oli tarjolla, mutta leikittiinkö pennun kanssa joka päivä? Porteilla perheestä eristäminen on varmasti stressannut koiraa myös.
Sanon nämä asiat siksi, jotta niistä olisi hyötyä, joten älä pahastu, ap. Itsekin manailen omia aiempia virheitäni, mutta niistä pitää vaan oppia, ei siinä muu auta. Jatkossa sitten osaa paremmin.
Kiitos viestistäsi. Aloitettiin lenkkeily siinä kun rokotukset alkoivat tehota (joo, sekin oli virhe, olisi tarvinnut uskaltaa aikaisemmin).
Pentusi kuulostaa jokseenkin samankaltaiselta. Tuota olen jälkikäteenkin pohtinut, että oikealla asennoitumisella olisin minäkin voinut oppia tässä, juuri esim. sitä jämäkkyyttä. Ja ehkä meillä olisi voinut tulla parempi luottamussuhde. Näitä vatvon. Mutta toisaalta olen myös tuota miettinyt, olimmeko liian eriparia. Kun olen luonteeltanikin pehmeämpi, niin oliko sellainen kovapäinen koira vain liikaa?
Ongelmana ei ollut se, ettei ollut aikaa aktivoida. Nimenomaan, oikein kaipasin lenkeille menoa. Mutta niistä ei tullut mitää. Koira katsoi jo kaukaa, jos joku lähestyi ja jumitti. Sitten tuli sitä vetämistä, haukkumista, hyppimistä. Näki että pelkäsi ja rupesi vetää aina kotiopäin. Jouduin siis koiralenkin jälkeen menemään itse vielä oman kävelylenkin yksikseni.
Meillä oli aktivointimattoa, kongeja yms. Piilottelin nameja, opetin peruskäskyjä. Pihallakin sai olla mutta sielläkin se meni usein vain jännittyneenä tarkkailuksi häntä koipien välissä, kun ohi kulkee säännöllisesti lenkkeilijöitä. Ja haukkumiseksi se aina meni. Pihalla heittelin leluja yms. harjoitetiin luoksetuloa jne. Vaikkakin harjottelussa tuli useimmiten makupalan perässä luokse, mutta ei helpolla kyllä arkisissa tilanteissa jos ei halunnut, esim. pihalta sisälle. Tavallaan siis kun aktiivisuutta ei saatu purettua lenkeillä, niin sitä sitten oli liikaa. Toki loppua kohden olisi pitänyt varmaan enemmän tehdä yhteisiä juttuja, mutta rupesi voimat loppumaan.
Varmasti porteilla eristäminen stressasi, mutta se oli yksi ohje kun luin tuohon puremiseen liittyen. Ja tosiaan myös ei antanut syödä rauhassa. Oli myös sen tuhoamisen vuoksi pakko laittaa portteja, ettei kaikki tapetit ja huonekalut mene.
Niin ei sitä varmaan muuta voi kun yrittää oppia virheistä, harmi ettei enää voi yrittää uudelleen saman koiran kanssa. Koiran etsiminenkin oli jo niin työläs projekti.
-ap
Niin ja koira oli siis labbis-mix.
-ap
Vierailija kirjoitti:
Koiralla on nyt asiat hyvin, joten vaikea nähdä että päätös olisi ollut huono sen kannalta.
Pettymykset kuuluvat elämään ja lapsien eritoten pitää oppia pettymysten kautta. Eli siinä mielessä asia kuuluu elämään.
Sinä koet nyt tämän asian kovin henkilökohtaisena epäonnistumisena. Sitä se ei ole. Otit kaikesta selvää ja yritit parhaasi. Ehkä tosiaan laitoit liikaa paukkuja koiraan, kun oma toipuminen vaikuttaa olevan kesken. Asiat nyt meni tällä kertaa miten meni, oli aivan loistavaa, että uskalsit lyödä hanskat tiskiin ennenkuin mitään kamalaa olisi tapahtunut jollekin. Ja kun nyt tiedät mitä virheitä välttää ensi kerralla, olet oppinut paljon! Parasta on kuitenkin, että ymmärrät itseäsi vähän paremmin ja seuraavaa koiraa ei olla ottamassa paikatakseen tämä "tappio", vaan sitten vasta kun olet oikeasti valmis.
Kiitos asiallisesta viestistäsi.
Niin koiralla on asiat hyvin ja siitä olen kiitollinen. Ja tottahan tuokin, että pettymykset kuuluvat elämään. Kyllä, koen tämän jotenkin tosi henkilökohtaisena epäonnistumisena, ehkä siksi kun itse kuitenkin olin vaikuttamassa pitkälti luopumispäätökseen. Mieskin kyllä oli samaa mieltä, mutta hänelläkin oli kärsivällisyys lopussa. Olen yleensä meistä se pohtivampi ja kärsivällisempi. Tämä päätös on näin jälkikäteen yllättänyt minutkin, en ole heti luovuttamassa oleva tyyppi ja olen hyvin koirarakas.
Jotenkin vain se, että kun itse on sen päätöksen tehnyt, itse tavallaan aiheuttanut sen pettymyksen lapsille. Lapset ovat jo 11 v. ja 16 v., ja varsinkin vanhempi ei enää kauaa asu kotona. Hänkin harmittelee, ettei ehdi kokemaan koira-arkea, jos myöhemmin otamme. Olisi nuoremmallekkin ollut kaivattua seuraa. Se juuri kun lapset kasvavat kokoajan, niin aika ajaa tämän asian kanssa ohi. Ja tuntuu että tilaisuus oli siinä ja mokasin sen. Vaikka niin olisin halunnut tarjota lapsille sen mitä olen saanut itse koiran kanssa kokea. Olisin halunnut nähdä sen ilon ja nähdä kun lapset kokevat ne hetket.
Tota olenkin yrittänyt miettiä että seuraavaa mahdollista koiraa ei saa ottaa paikatakseen tätä. Vaikka tiedostan että sellainen olo onkin että tekisi mieli saada nyt uusi koira ja uusi mahdollisuus. Mutta siksi yritänkin nyt käydä tätä läpi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koiralla on nyt asiat hyvin, joten vaikea nähdä että päätös olisi ollut huono sen kannalta.
Pettymykset kuuluvat elämään ja lapsien eritoten pitää oppia pettymysten kautta. Eli siinä mielessä asia kuuluu elämään.
Sinä koet nyt tämän asian kovin henkilökohtaisena epäonnistumisena. Sitä se ei ole. Otit kaikesta selvää ja yritit parhaasi. Ehkä tosiaan laitoit liikaa paukkuja koiraan, kun oma toipuminen vaikuttaa olevan kesken. Asiat nyt meni tällä kertaa miten meni, oli aivan loistavaa, että uskalsit lyödä hanskat tiskiin ennenkuin mitään kamalaa olisi tapahtunut jollekin. Ja kun nyt tiedät mitä virheitä välttää ensi kerralla, olet oppinut paljon! Parasta on kuitenkin, että ymmärrät itseäsi vähän paremmin ja seuraavaa koiraa ei olla ottamassa paikatakseen tämä "tappio", vaan sitten vasta kun olet oikeasti valmis.
Kiitos asiallisesta viestistäsi.
Niin koiralla on asiat hyvin ja siitä olen kiitollinen. Ja tottahan tuokin, että pettymykset kuuluvat elämään. Kyllä, koen tämän jotenkin tosi henkilökohtaisena epäonnistumisena, ehkä siksi kun itse kuitenkin olin vaikuttamassa pitkälti luopumispäätökseen. Mieskin kyllä oli samaa mieltä, mutta hänelläkin oli kärsivällisyys lopussa. Olen yleensä meistä se pohtivampi ja kärsivällisempi. Tämä päätös on näin jälkikäteen yllättänyt minutkin, en ole heti luovuttamassa oleva tyyppi ja olen hyvin koirarakas.
Jotenkin vain se, että kun itse on sen päätöksen tehnyt, itse tavallaan aiheuttanut sen pettymyksen lapsille. Lapset ovat jo 11 v. ja 16 v., ja varsinkin vanhempi ei enää kauaa asu kotona. Hänkin harmittelee, ettei ehdi kokemaan koira-arkea, jos myöhemmin otamme. Olisi nuoremmallekkin ollut kaivattua seuraa. Se juuri kun lapset kasvavat kokoajan, niin aika ajaa tämän asian kanssa ohi. Ja tuntuu että tilaisuus oli siinä ja mokasin sen. Vaikka niin olisin halunnut tarjota lapsille sen mitä olen saanut itse koiran kanssa kokea. Olisin halunnut nähdä sen ilon ja nähdä kun lapset kokevat ne hetket.
Tota olenkin yrittänyt miettiä että seuraavaa mahdollista koiraa ei saa ottaa paikatakseen tätä. Vaikka tiedostan että sellainen olo onkin että tekisi mieli saada nyt uusi koira ja uusi mahdollisuus. Mutta siksi yritänkin nyt käydä tätä läpi.
Ja se on totta, että laitoin varmasti liikaa paukkuja koiraan, omaan jaksamiseeni nähden. Tästäkin tarvisi oppia, helposti hyvinvoinnin kustannuksella yritän liikaa. Tämä oli varmasti yksi osa ongelmaa.
-ap
Aha, ei vain voi ymmärtää näitä piskin halaajia. Yksi haiseva piski saa elämän sekaisin, no huvinsa kullakin.
No tuo asia meni nyt niinkuin meni. Koiran kannalta hyvä lopputulema, sillä on hyvä koti, jossa homma toimii. Paljon huomminkin olisi voinut mennä. Voit olla tytyväinen, että hoidit hommn koiran kannalta kuitenkin hienosti.
En kyllä sinuna ottaisi teille toista koiraa. Kyllä nyt vain toteaisin, että rahkeet ei välttämättä ihan riitä. Ei voi tilata varmasti tosi helppoa koiraa, myös pentuvaiheessa.
Pentu, joka teillä oli, ei kuulostanut mitenkään todella häiriintyneeltä kuitenkaan.