Voisitko rakastaa masentunutta miestä?

Vierailija kirjoitti:

Nykyään ilmeisesti ajatellaan, että sairaiden pitää vetäytyä yksin vuorelle kuolemaan ettei terveet joudu kohtaamaan mitään haastavaa tai ikävää.

 

 

Miksi kukaan lähtisi vapaaehtoisesti haastavaan ja ikävään suhteeseen? Toki kaikissa suhteissa on omat vaikeutensa, mutta yleensä pyritään etsimään suhdetta, joka tuo iloa ja tasapainoa omaan elämään. Masentuneen kanssa suhteessa on oikeasti suuri riski: masentunut osapuoli saattaa alkaa nähdä sen toisen, terveemmän, olevan vastuussa kaikesta. Tällöin se, joka yrittää kannatella suhteen hyvinvointia, voi itse ajautua uupumukseen ja masentua, kun kaikki vastuu jää hänen harteilleen. Tällaisessa suhteessa voi olla todella vaikea ylläpitää omaa hyvinvointia.

 

Itse jätin masentuneen miehen, rämmittyäni muutaman vuoden siinä helvetissä. En vain jaksanut pidemmän päälle kun mikään hoito ei siihen masennukseen auttanut ja lopulta lopetti ne kokonaan. Ei edes yrittänyt toipua. Minulle jäi kaikki hommat, vetovastuu aivab kaikesta ja kaikki yhteiset tekemiset loppui. Tai olisinhan minä toki voinut maata seurana siinä sohvalla kellon ympäri kuuntelemassa sitä valitusta. Mitään ei jaksanut, pystynyt, kyennyt, eikä yhtään mikään kiinnostunut. Pelkkää surua, katkeruutta, kiukkua ja valitusta. Alkoi todella tarttumaan se masennus ja mennä itseltäkin elämän ilo, tässä kohtaa älysin puhaltaa pelin poikki. Ei sitä tarvitse uhrata omaakin mielenterveyttään ja elämäänsä. Kyllähän minä häntä rakastin, rakastin kuitenkin omaa terveyttäni enemmän. 

En jättäisi miestäni jos hän sairastuisi, vaikeaan masennukseen tai vaikka Parkinsonin tautiin. 

Mutta en lähtökohtaisesti kiinnostuisi ujosta, itseään luuseriksi tituleeraavasta ja masentuneesta. Meillä ei olisi mitään yhteistä ja kannattelen jo vaikeasti masentunutta ystävääni. Sellaisessa suhteessa se toimii paremmin, koska hän ei ole romanttinen kumppani ja tässäkin se toimii vain koska ystäväni ei odota minulta mitään pelastusta tai vierihoitoa. 

Riippuu ihan siitä kuinka syvästi masentunut, ja miten se oireilee. Ex-miehellä oireili kiukkuna ja raivona, jatkuvana tyytymättömyytenä niin minuun kuin kaikkiin ja kaikkeen muuhunkin. Katkeruutena, kateellisuutena ja täytenä haluttomuutena osallistua mihinkään saati tehdä yhtään mitään. Myöskään sille masennukselle ei kiinnostanut tehdä mitään. Paras apu siihen oli vittuilla muille, enimmäkseen minulle. Mitään ei yhdessä tehty, eikä mitään vastavuoroisuutta ollut mutta palvella olisi pitänyt sinne petiin ja kuunnella kiukuttelua, haukkumista ja kilahtelua kiitokseksi. Ei kiitos, teki se siitä rakastamisesta vaan niin vaikeaa ja mahdotonta että lähdin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ensin hoidat itsesi kuntoon ja sitten vasta seurustelusuhteen aika.

 

Alapeukuttajat näymmä sitä mieltä että parisuhteeseen mennään parantumaan ja kumppani toimii oivana psykologina. Siksi kai ne masentuneet juokseekin epätoivoisesti parisuhteiden perässä kun hetkeksi tulee niin ihku fiilis, joka ikävä kyllä ei useinkaan kauaa kestä ja todellisuus iskee taas päin pläsiä.

Minä alapeukutin siksi, että mielestäni jokainen tarvitsee ja ansaitsee rakkautta. Jos masentunut rakastuu ja häneen rakastutaan, niin ihan älytön ajatus että pitäisi kieltää se suhde itseltään, koska ei ole täydellisessä kuosissa. Sehän voi auttaakin, koska rakastuminen muuttaa aivokemiaa. Puhumattakaan siitä, että ihmistä ei ole tarkoitettu elämään irrallaan yhteisöstä. Me muodostumme yhteisössä ja yhteisössä o

 

Aivan mahtava kommentti!

En voisi. Oon yhdestä sellasesta eronnu ja toista en ikimaailmassa ottais enää hyysättäväks. Voi kuullostaa ilkeeltä mut EI helvetissä! Sai mut jopa vihaa omaa elämääni ja jos siihen olisin jääny niin olen täysin varma et mä olisin ennen pitkää ollu sairaampi ku hän ja päätynyt päättää päiväni. En tiedä onko raskaampaa ihmistä olemassakaan ku masentunu mies. 

Kaikkihan täällä suomessa ovat nykyisin masentuneita. Taitaisi olla vaikeampaa löytää samanmielinen kumppani, jos et olisi masentunut...

Vierailija kirjoitti:

Itse jätin masentuneen miehen, rämmittyäni muutaman vuoden siinä helvetissä. En vain jaksanut pidemmän päälle kun mikään hoito ei siihen masennukseen auttanut ja lopulta lopetti ne kokonaan. Ei edes yrittänyt toipua. Minulle jäi kaikki hommat, vetovastuu aivab kaikesta ja kaikki yhteiset tekemiset loppui. Tai olisinhan minä toki voinut maata seurana siinä sohvalla kellon ympäri kuuntelemassa sitä valitusta. Mitään ei jaksanut, pystynyt, kyennyt, eikä yhtään mikään kiinnostunut. Pelkkää surua, katkeruutta, kiukkua ja valitusta. Alkoi todella tarttumaan se masennus ja mennä itseltäkin elämän ilo, tässä kohtaa älysin puhaltaa pelin poikki. Ei sitä tarvitse uhrata omaakin mielenterveyttään ja elämäänsä. Kyllähän minä häntä rakastin, rakastin kuitenkin omaa terveyttäni enemmän. 

 

 

Tämä on niin totta kuin olla voi! Seurasin sivusta tytärtäni useamman vuoden hänen yrittäessä pitää miestä "hengissä". Ymmärsi myös, että alkoi itse masentua siinä mukana. Onneksi ei ollut lapsia huollettavana. Nyt n.kolme vuotta  eron jälkeen ilo elämästä on alkanut taas näyttäytyä, jaksaa hyvin käydä töissä ja liikkua mieluisten harrastusten parissa. 

 

Hmm mä sairastin masennusta 2 vuotta, ja parisuhteen löysin aika nopeasti masennuksen puhkeamisen jälkeen. Kumppani ei tuntunut ihan kauheasti siitä välittävän, ja itselle parisuhde oli tosi iso juttu masennuksesta toipumisessa. Hän aina kertoi kuinka ylpeä on minusta, kun jokin osa masennuksestani alkoi helpottaa (terapian ja lääkityksen avulla). Suhde loppui 2v kohdalla samoihin aikoihin kun masennuksenikin helpotti, en tiedä olinko hänelle jokin parannusprojekti, mutta toivottavasti en nyt pelkästään :D

Mutta en tiedä kuinka paljon tällaisia ihmisiä on, jotka pärjäävät hyvin toisen masennuksen kanssa. En tiedä aloittaisinko itse parisuhteen masentuneen kanssa. Jos pitkäaikainen kumppani masentuisi, niin se olisi toki eri asia.

Itse olen vakavasti masentuneena tullut jo siihen tulokseen että turha edes yrittää parisuhdetta enään ikinä.  Parisuhteet ja rakkaus ei ole minua varten. Ei tässä elämässä enään. Parantumaan en ikinä tule kaikki keinot on jo kokeiltu (en tullut pyytämään keneltäkään neuvoja). Aina olen ollut erilainen mitä muut ja myös sairas lapsesta asti.

Voisin, olen niin tehnyt ja olut sitä itsekin. Se mikä karkoittaa ja saa karvat nousemaan on tuo

"(toki jos joku tälläisestä luuserista kiinnostuu niin voidaan jutella) xD

Sori jos kuulostaa epätoivoiselta, mutta niinhän mä varmaan olenkin.."

Mulla on tarpeeksi kannattelemista omassa itsessäni. Tähän päälle kun on joutunut jatkuvasti todistelemaan ja vakuuttelemaan toiselle, että hän on oikein hyvä ja rakastettava. Sit pitää pitää piilossa omat asiansa, ei voi itse olla oma itsensä kokonaisena kun tietää, että sillä toisellakin menee huonosti, se ei ehkä jaksa. Ja kun tuntuu, että se toinen kiinnostuu kenestä tahansa kuka hänet kelpuuttaa.

Halutaan me naisetkin olla ihan omia persooniamme, eikä joku kuka tahansa.

Ja kun sit käy vielä klassisesti kuten mulla ja niin monella muulla. Pari vuotta liehittelin, olin sinnikäs, ihana, pelkästään kultainen, kannustava ja avulias.

Mies alkoi saamaan itsetuntonsa kohdilleen, oikeen korostuneesti ja otti jonkun toisen helpomman kun itsellään oli nyt niin kiva olo, ettei jaksanut "mun ongelmia". Joista hän ei edes koko laajuudessaan tietänyt, kun alusta asti huomioin ja suojelin häntä juuri siltä, etten häntä kuormita omillani. 

Kun tää ei ole edes ensimmäinen tapaus. Ja kun ne aina kuitenkin alkaa katumaan, kun sillä seuraavallakin taisi olla tunteet joita näytti ja alkaakin tuntumaan, että olipa se exä kuitenkin aika ihana.

Kiitti miehet.

Kannattipa.

Ja ylipäätään. Pitää sitä miettiä mitä itse tuo suhteeseen eikä "no mä oon vaan tällänen, ottaispa joku nyt ees". 🤦

Vierailija kirjoitti:

Hmm mä sairastin masennusta 2 vuotta, ja parisuhteen löysin aika nopeasti masennuksen puhkeamisen jälkeen. Kumppani ei tuntunut ihan kauheasti siitä välittävän, ja itselle parisuhde oli tosi iso juttu masennuksesta toipumisessa. Hän aina kertoi kuinka ylpeä on minusta, kun jokin osa masennuksestani alkoi helpottaa (terapian ja lääkityksen avulla). Suhde loppui 2v kohdalla samoihin aikoihin kun masennuksenikin helpotti, en tiedä olinko hänelle jokin parannusprojekti, mutta toivottavasti en nyt pelkästään :D

Mutta en tiedä kuinka paljon tällaisia ihmisiä on, jotka pärjäävät hyvin toisen masennuksen kanssa. En tiedä aloittaisinko itse parisuhteen masentuneen kanssa. Jos pitkäaikainen kumppani masentuisi, niin se olisi toki eri asia.

No tämäpä. Masentunut käyttää sitä kumppania hyväkseen, että oma olo paranee ja sit kun parannutaan niin lopetetaan suhde.

Oi kun olisi päässyt masennuksesta parissa vuodessa. Pistää miettimään missä elämän tilanteessa nyt olisi.

Naisilta kysyttiin, mutta vastaan vaikka olenkin mies. Eipä se meitä miehiä ole ennenkään estänyt tulla selittämään omia asioita naisten päälle.

Olin todella masentunut kun tapasin nykyisen kumppanini. Tilanne oli siinä pisteessä, että minulla oli ensimmäinen epäonnistunut itsemurhayritys jo takana ja etsin lähinnä vain sopivaa hetkeä hoitaa homma loppuun. Kävi, kuten kliseisesti kuvataan, maailmaani palasi yhtäkkiä värit kun kohtasin ensimmäisen kerran kumppanini. Jostain käsittämättömästä syystä hän tuppautui elämääni ja reiluksi vuodeksi oloni parani kohisten. Tätä seurasi sitten totaalinen romahdus ja olin lähes osastokamaa sen jälkeen. Lähdin ihan nollasta liikkeelle ja kumppanini piti minua tuolloin käytännössä hengissä. Nykyään asiat ovat hyvin ja olemme edelleen yhdessä.

Mitä tuosta kaikesta sitten opin? Ainakin sen, että niin kauan kun vihasin itseäni niin syvästi kuin silloin vihasin, en pystynyt hyväksymään sitä, että joku oikeasti voisi välittää minusta. Tärkein oppi oli kuitenkin se, että kukaan toinen ei voi sinua parantaa. Kumppanini oli minulle tukena ja loi ne olosuhteet joista pystyin lähtemään hakemaan apua. Silti minun täytyi tehdä kaikki se työ itseni kanssa.

Kokemukseni pohjalta voisin siis sanoa, että kyllä nainen voi rakastua masentuneeseen mieheen. Masentuneen miehen täytyy kuitenkin kantaa vastuu siitä, ettei vedä toistakin sinne samaan aallonpohjaan. Pahinta mitä voi tapahtua on se, että menee rikkomaan ihmisen, joka näki sinussa jotain sellaista mitä itse ei kyennyt itsessään näkemään.

Jos nykyinen miesystäväni sairastuisi masennukseen, pysyisin hänen vierellään. En kuitenkaan välttämättä lähtisi uuteen suhteeseen ihmisen kanssa jolla on mielenterveysongelmia. Olen sellaisessa suhteessa ottanut huolella näpeilleni ja pahimmillaan projisoisin tätä kokemusta toiseen ja soppa olisi valmis.

Enemmän mulle olis ongelma toi kokemattomuus kuin masennus.

Onko näistä vastauksista ollut mitään iloa sulle, Ap?

Voisin. Olen itsekin sairastanut masennusta ja olen kotonaviihtyvä ja introvertti.

Kotona viihtyvä introvertti on plussaa, masennus (jos sen selättämisen eteen työskentelee) ei haittaa, kokemattomuus arveluttaa.

Vierailija kirjoitti:

Kommentit kertovat kaiken naisista.

Sä taas luet kuin piru raamattua. Naiset ovat pääsääntöisesti kertoneet, että voisivat rakastaa. Pari hassua ollut eri mieltä ja perustellut sen ihan hyvin.