:' ( Olen hirmuisen ihastunut mieheen, jota en voi koskaan saada.

ihastumisesta, joka tapahtuu kun on jo vakisuhteessa. Heille ehkä osuvaa tekstiä (tosin ei kovin omaperäistä, samoja kliseitä toistavaa). Mutta mitäs me jotka muistelemme jotakuta vanhaa ihastusta 10-20 vuoden takaa?

Oletko sinkku?



Joskus minäkin toivoisin olevani, kuvittelen että sinkkuna olisi ainakin parempi mahdollisuus rakastua johonkuhun toiseen ja jatkaa elämää onnellisena.

Tykkään toki miehestäni ja meillä on ihan OK elämä yhdessä mutta olemme kuin sisko ja veli, mitään suurta rakkautta saati intohimoa suhteessamme ei ole, ja voi kun sitä joskus niin kaipaisin.

Viulisti

Vierailija:

Tykkään toki miehestäni ja meillä on ihan OK elämä yhdessä mutta olemme kuin sisko ja veli, mitään suurta rakkautta saati intohimoa suhteessamme ei ole, ja voi kun sitä joskus niin kaipaisin.

Viulisti

Ja sitten vielä sanotaan, että pitäisi muistella niitä alkuaikoja, jolloin intohimoa oli. Että sieltä sen kipinän saisi takaisin. PAH, meillä ei ole koskaan ollut kovin intohimoinen suhde! Aika pitkälti se johtuu ihan omista estoistamme - olemme vasta nyt aikuisina oppineet edes jotenkin tuntemaan itseämme näillä alueilla. En siis tiedä, mitä muistella. :( Silti intohimoa kaipaan ja se sitten kohdistuu toiseen mieheen kuin omaani.

ap

edellisestä -mies, jota en ikinä saa- kun pääsin eroon niin heti samanlainen tapaus perään. edellisen unohtamiseen meni kolmisen vuotta, eikä sitäkään varmaan vielä täysin ole unohdettu. saa nähdä kauan menee että pääsen nykyisestä yli.

joten en voinut antaa tilanteen mennä enää pitemmälle. Olin silloin niin nuori, että olisin pilannut elämäni jos olisin alkanut pysyvään suhteeseen varatun kanssa. Olen itsekin ollut tässä välillä naimisissa ja lapsikin on ja mies on nyt naimisissa jonkun muun kanssa (ei siis sen alkuperäisen avokin). Silti vain joka kerta kun näemme (noin 2 krt vuodessa) samat tunteet roihahtelevat. Jokin käsittämätön vetovoima vain jatkuu vuodesta toiseen. Ollaan jo vuosia sitten myönnetty toisillemme, että näin se on ja ehkä tulee aina olemaankin. En edes enää yritä unohtaa - yritän vain elää tämän asian kanssa.



Vaikka voisimmekin olla yhdessä, en ole varma kestäisikö suhde arkea.

rakastan miestä joka on toisen kanssa naimisissa ja isä.

Minäkin olen äiti ja aviomies löytyy kotoa, sinänsä meillä on ihan OK avioliitto.



Olen tuntenut tämän A:n yli 2 vuotta, " seurustelimme" ala-asteella enkä koskaan ole häntä pystynyt unohtamaan.

A on nykyään julkisuuden henkilö samaten kuin vaimonsa, ja heidän liittonsa on ilmeisen onnellinen.

Tapasimme viimeksi vuonna 2005, ja siitä tapaamisesta toipuminen kestää edelleenkin, se melkein repi minut hajalle:o(



Uskon että jos olosuhteet olisivat erilaiset niin olisimme täydellinen pari ja yhdessä onnellisia. Kun vaan ajoitus olisi ollut eri niin asiat saattaisivat olla niin toisin! Mutta ei auta jossittelu.



En ole aikuisiällä kehdannut A:lle kertoa kuinka häntä rakastan, pelkään että hän luulisi tunteideni johtuvan siitä että hän on julkimo. Eikä todellakaan johdu, minulle hän on yhä se ala-asteen ujo poika.



Surullinen viulisti

Tarkoitin kirjoittaa että olen tuntenut miehen yli 20 VUOTTA eikä yli 2 vuotta.

viulisti

Vai miksi korostat tuollaisia juttuja, joista hän tai vaimonsa saattaisi sinut tunnistaa?

enpä tosiaankaan.

Ja olen muuttanut mm. sen nimen alkukirjaimen ym. nimi ei ala oikeasti A:lla.

Vaimo ei miestään tuosta tunnistaisi.

26

Sun tarinasi olisi voinut olla omani.. Tämä tunne on hirveä, pitää vain koettaa elää sen kanssa. Yrittää ajatella positiivisesti, jos kuitenkin oman elämäni mies astuisi näyttämölle.