Onko rankkoja asioita kokeneilla parempi resilienssi?

Minulla ei ainakaan ole, päinvastoin: lapseni itsemurha on tehnyt minusta entistä haavoittuvaisemman.

Resiienssiä voi myös kasvattaa, ja joillakin kansoillakin on vahva resilienssi. Esim. naapurissamme on vuosisatojen aikana totuttu siihen, että välillä on ruokaa ja rauhaa ja välillä taas kurjuutta. 

Meillä on ollut niin hyvin kauan aikaa asiat, että sitten pienenkin kurjuuden kokeminen voi kaataa maahan ihmisparan.

Kannattaa yrittää kasvattaa sitä, kyllä kaikesta selviää tai sitten ei.

On parempi resilienssi. Itselläkin on puoliso kuollut, lapsi sairastunut vakavasti, olen selvinnyt onnettomuudesta ja tulipalosta yms. vaikeasta asiasta ja muiden ruikutus jonkun yhden tai pienen vastoinkäymisen kohdalla on joskus huvittanut ja jopa ärsyttänyt. 

Mutta jos vastoinkäymiset jatkuvat jatkumistaan vuosikausia, niin lopulta ne vain uuvuttavat tai murtavat, nakertavat ihmisen kuiviin.

Vierailija kirjoitti:

Näin ehkä luulisi, mutta lähipiirin perusteella ei kuitenkaan pidä paikkaansa. 

Ennnemminkin sanoisin, että on luonne- tai ajattelukysymys.

 

On mm. tuttava, joka on menettänyt kaksi pientä lasta (toinen kuoli jo kohtuun) ja miehensä, ja voi että hän on raskas ja energiaa vievä ihminen. Valittaa kaikista sinänsä pikku asioista, ja kuinka hänellä aina on vastoinkäymisiä. On toki ollut rankkoja kokemuksia, mutta nykyisiä vastoinkäymisiä sanoisin ns. normaaliksi elämäksi.

 

Toiset ottavat asiat hyvin raskaasti, ikäänkuin omaan itseen kohdistuvina tapahtumina, vaikka näin ei suinkaan aina ole. Elämässä nyt vaan sattuu ja tapahtuu, ei pidä jäädä vellomaan negatiivisessa. Esim. Surra toki saa, mutta silti voi samaan aikaan nähdä elämän valoisatkin puolet ja mennä eteenpäin. 

 

Toki esim. vanhemman tai vanhempien kuolema nuorena opettaa, tai pakottaa, ottamaan vastuuta. Jo se että hoit

Eihän alaikäinen joudu huolehtimaan mistään noista, vaan aikuiset tai sosiaaliviranomaiset huolehtii. Ja huoltajat tai sossu järjestää ja kustantaa elämisen, kaikki tehdään valmiiksi.

Ihminen on kuin dominokeksi. Joku jää osaksi ja keksi on pilalla. Joku pitää keksin ehjänä. Ja joku murtuu osaksi, mutta keksi on parhaimmillaan niin.

Miksi keksin pilaaja on huono juttu? Ihminen kyynistyy ja synkistyy, menettää elämän ilon pysyvästi. Peli on menetetty.

Miksi keksin eheys on huono juttu? Ihminen pyrkii välttämään sellaisia elämän alueita, jotka ovat elämän rakenneosasia. Ihminen ei siis ajattele eikä halua kohdata kuin itselleen mieluisia asioita ja kokemuksia läpi elämän.

Miksi murtunut keksi hyvänä asiana on hyvä juttu? Ihminen ymmärtää, että elämä ei ole aina aurinkoa ja sateenkaaria, vaan kokonaisuus sisältäen sekä valoa että varjoa. Tämä avaa hänelle ovia itsetuntemukseen sekä maailmaan suhtautumiseen paljon suuremmin (ulottuvammin ja värikkäämmin).

Vierailija kirjoitti:

On parempi resilienssi. Itselläkin on puoliso kuollut, lapsi sairastunut vakavasti, olen selvinnyt onnettomuudesta ja tulipalosta yms. vaikeasta asiasta ja muiden ruikutus jonkun yhden tai pienen vastoinkäymisen kohdalla on joskus huvittanut ja jopa ärsyttänyt. 

Mutta jos vastoinkäymiset jatkuvat jatkumistaan vuosikausia, niin lopulta ne vain uuvuttavat tai murtavat, nakertavat ihmisen kuiviin.

Joku toinenhan saattaa ajatella ihan samoin, että sinä valitat turhista.

EI välttämättä. Enemmänkin voi olla niin, että paremmalla resilienssikyvyllä varustetut ihmiset selviävät paremmin vastoinkäymisistään ja osaavat paremmin lähteä takaisin liikkeelle niiden jälkeen. 

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ainakaan ole, päinvastoin: lapseni itsemurha on tehnyt minusta entistä haavoittuvaisemman.

Otan osaa. Koeta ajatella, olsiko hän halunnut, että kuitenkin ajan kanssa saat omasta  elämästäsi otteen ja löydät myös hyviä aioita ja kokemuksia.

Mieti, että hän kulkee kuitenkin kanssasi muistoissa, eikä varmaan halunnut, että unohdat itse elää.

Itse en usko että on olemassa mitään yleispätevää totuutta. Kaikki riippuu aina tilanteesta, olosuhteista ja ihmisistä. En usko että vastoinkäymiset itsessään tekisi kenestäkään parempaa tai aikuisempaa, vaikka henkilö itse saattaakin ajatella niin. Yleensä voi olla kyse maskaamisesta, yritetään peittää todelliset käsittelemättömät ongelmat sen alle että hoetaan että nyt mä olen niin vahva ja on niin hyvä resilienssi.

Vierailija kirjoitti:

No itse sanoisin hyvin vaikeita asioita kokeneena, että ainakin tunnistan itsessäni vahvan resilienssin. En siis tiennyt kuinka vahva olenkaan, ennen tätä kaikkea. Menin niin rikki, että en uskonut sieltä enää nousevani. Päihteiden täyteinen maailma lapsesta asti, seksuaalinen hyväksikäyttö, perheen vakavat mt-ongelmat, väkivaltaa, kuolemaa, pahoja talousongelmia, riippuvuuksia, jotka tietenkin nämä kaikki kietoutuivat tavalla tai toisella toisiinsa. Olen nykyään raitis, täysin vapaa, itseni puolella elävä. Käyn töissä mutta tietenkin hermosto on herkkä ja aika varovasti täytyy mennä, että kroppani kokee olevansa turvassa. Joudun säätelemään ja rauhoittelemaan hermostoani, olemaan tietoinen mitä tapahtuu itsessäni, jotta en masennu tai uuvu eli jälkiä elämä on kyllä jättänyt. Nyt mennään näin ja olen kaikesta huolimatta hyvinvoiva. 

Olen pahoillani kokemastasi. 

Minulla on samansuuntainen menneisyys, mutta seksuaaliväkivallalta on säästynyt. Tunnistan myös itsessäni tuon, että hermostoni on edelleen herkkä ja uskonkin nykyisen hyvinvointini johtuvan ennen kaikkea hermoston uudelleen kouluttamisesta, enkä niinkään resilienssistä. Se työ on minulla edelleen kesken ja vieläkin jaksan välillä ihmetellä sitä, kuinka kauan kestää saada hermosto ymmärtämää, että asiat ovat nyt hyvin.

Vierailija kirjoitti:

On parempi resilienssi. Itselläkin on puoliso kuollut, lapsi sairastunut vakavasti, olen selvinnyt onnettomuudesta ja tulipalosta yms. vaikeasta asiasta ja muiden ruikutus jonkun yhden tai pienen vastoinkäymisen kohdalla on joskus huvittanut ja jopa ärsyttänyt. 

Mutta jos vastoinkäymiset jatkuvat jatkumistaan vuosikausia, niin lopulta ne vain uuvuttavat tai murtavat, nakertavat ihmisen kuiviin.

Tässä on vaan aina se, että kun alkaa ärsyyntymään tai huvittumaan muiden reaktioista omasta mielestä pieniin vastoinkäymisiin, ei koskaan tiedä onko kyseessä henkilö jonka ne isot vastoinkäymiset ovat nakertaneet kuiviin.

Tämä on taas näitä: "Mikä ei tapa, se vahvistaa" -juttuja.

Ei se mene niin. Trauma ei itsessään tee ketään vahvaksi. Iso merkitys on sillä, kuinka trauma on käsitelty.

Verrataan fyysiseen vammaan: Jos sinulle tulee kasvoihin haava, siitä voi jäädä ruma arpi, tai ei mitään jälkeä, riippuen mm. siitä, kuinka nopeasti se hoidetaan, kuinka hyvin haava saadaan puhdistettua, millainen on kudostyyppi jne.

Toki arpia voidaan hoitaa myös jälkikäteen, oli ne sitten fyysisiä tai psyykkisiä arpia. Joskus onnistuu, toisinaan taas ei.

Kysyin tekoälyltä, ja sen mukaan resilienssi koostuu tunteiden hallinnasta, sosiaalisesta tuesta, ongelmanratkaisukyvystä ja optimismista.

Kyllähän näitä kaikkia voi elämänsä aikana hankkia. Sellainen, joka on kokenut kovia voi esimerkiksi panostaa erityisesti hyviin ja syviin ihmissuhteisiin. Joku toinen taas reagoi vastoinkäymisiin käpertymällä itseensä. Ongelmanratkaisukyky on eräänlaista älykkyyttä, mutta sitäkin voi kehittää. Tunteiden hallinta paranee yleensä iän myötä. Optimismi on tässä aika keskeinen asia, valittavissa oleva asenne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On parempi resilienssi. Itselläkin on puoliso kuollut, lapsi sairastunut vakavasti, olen selvinnyt onnettomuudesta ja tulipalosta yms. vaikeasta asiasta ja muiden ruikutus jonkun yhden tai pienen vastoinkäymisen kohdalla on joskus huvittanut ja jopa ärsyttänyt. 

Mutta jos vastoinkäymiset jatkuvat jatkumistaan vuosikausia, niin lopulta ne vain uuvuttavat tai murtavat, nakertavat ihmisen kuiviin.

 

Joku toinenhan saattaa ajatella ihan samoin, että sinä valitat turhista.

Mitä sitten? Ei se poista hänen resilienssiään.

Vierailija kirjoitti:

Ei. Resilienssi tulee suurelta osin persoonallisuudesta, ja myös siitä miten on saanut tukea ja rakkautta kasvaessaan.

En allekirjota totakaan. Jollain 1920- ja 1930-luvulla syntyneillä miehillä oli ihan älytön resilienssi ja ei niiden isät ollu liikaa niille leperrelly lapsena.

En usko. Kaveri menetti äitinsä kun oltiin koululaisia ja selkeästi vielä nyt kolmekymppisenä asian käsittely on hänellä täysin auki. Omasta mielestään hän on selvinnyt elämässä hyvin, paremmin kuin kukaan, kertoo mielellään siiyä miten selvisi niin erinomaisesti äitinsä kuolemasta. Samalla vähättelee muiden ongelmia, hermostuu toisille joilla ei ole yhtä hyviä perheoloja ja valittaa että sinun pitäisi arvostaa äitiäsi, tajuamatta että äitikin on voinut toimia väärin. Somessa mainostaa tätä selviytymistään, mutta livenä saa raivareita ennen äitienpäivää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei. Resilienssi tulee suurelta osin persoonallisuudesta, ja myös siitä miten on saanut tukea ja rakkautta kasvaessaan.

 

En allekirjota totakaan. Jollain 1920- ja 1930-luvulla syntyneillä miehillä oli ihan älytön resilienssi ja ei niiden isät ollu liikaa niille leperrelly lapsena.

Olitko paikalla? Jos et, niin et voi tietää. Hyvä perusturvallisuus on kuitenkin resilienssin keskeinen tekijä, joten ilmeisesti asioita on ollut hyvin. 

Mistä sitä sitten tietää onko hyvä resilienssi, miten sitä määritellään?

Vanhempien ero on tosi yleistä

Vierailija kirjoitti:

Ei. Ainakin yksi tuttava joka jäi orvoksi on ihan hermoheikko ja nolona siitä kun joutui tekemisiin sosiaaliviranomaisten kanssa ja otetuksi huostaan missä kaikki asiansa tutkittiin ja kaivettiin peräreikää myöten, vaikka sijoitettiinkin sukulaisille.

Hah