Onko rankkoja asioita kokeneilla parempi resilienssi?
Esimerkiksi he jotka ovat kokeneet vanhempien eron, vanhemman kuoleman tai sellaista jo lapsuudessa tai nuorena. Tuntuu että yleensä he ovat jollain tavalla aikuisempia kuin muut samanikäiset.
Kommentit (35)
Tai sitten heidän resilienssinsä on normaalia alhaisempi. Kun on joutunut kohtaamaan kuormittavia asioita liikaa, eikä ole osannut/pystynyt käsittelemään niitä.
Ei. Ainakin yksi tuttava joka jäi orvoksi on ihan hermoheikko ja nolona siitä kun joutui tekemisiin sosiaaliviranomaisten kanssa ja otetuksi huostaan missä kaikki asiansa tutkittiin ja kaivettiin peräreikää myöten, vaikka sijoitettiinkin sukulaisille.
Vierailija kirjoitti:
No ehkä sillä tavalla, että vastoinkäymisiin osaa suhtautua neutraalisti.
No eivät kyllä osaa, oikeastaan tuntuu että ovat jääneet jumiin niihin vastoinkäymisiin
Yksilöllisiähän nuo asiat ovat, mutta kyllä tutkimustuloksetkin viittaavat siihen, että rankat kokemukset eivät mitenkään jalosta ihmisestä vahvempaa.
Itseni kohdalla rankat kokemukset ovat tehneet minusta mielenterveysongelmaisen ja heikentäneet monessa kohtaa elämänlaatua (vaikka se nykyään ihan hyvää onkin). Uskon, että olisin vanhempi ja parempi ihminen ilman noita kokemuksia.
Vain elämämkoululaiset ylpeilee jollain vastoinkäymisillä ja kuvittelee että heillä on hyvä resilienssi.
Ei. Resilienssi tulee suurelta osin persoonallisuudesta, ja myös siitä miten on saanut tukea ja rakkautta kasvaessaan.
Minusta on tullut väkivallantäyteisen lapsuuden seurauksena kyyninen aikuinen. Ajattelen, ettei mitään tunteita (varsinkaan positiivisia) ole oikeasti olemassa, vaan jotkut ihmiset pelaavat niillä saavuttaakseen tavoitteensa.
Näin ehkä luulisi, mutta lähipiirin perusteella ei kuitenkaan pidä paikkaansa.
Ennnemminkin sanoisin, että on luonne- tai ajattelukysymys.
On mm. tuttava, joka on menettänyt kaksi pientä lasta (toinen kuoli jo kohtuun) ja miehensä, ja voi että hän on raskas ja energiaa vievä ihminen. Valittaa kaikista sinänsä pikku asioista, ja kuinka hänellä aina on vastoinkäymisiä. On toki ollut rankkoja kokemuksia, mutta nykyisiä vastoinkäymisiä sanoisin ns. normaaliksi elämäksi.
Toiset ottavat asiat hyvin raskaasti, ikäänkuin omaan itseen kohdistuvina tapahtumina, vaikka näin ei suinkaan aina ole. Elämässä nyt vaan sattuu ja tapahtuu, ei pidä jäädä vellomaan negatiivisessa. Esim. Surra toki saa, mutta silti voi samaan aikaan nähdä elämän valoisatkin puolet ja mennä eteenpäin.
Toki esim. vanhemman tai vanhempien kuolema nuorena opettaa, tai pakottaa, ottamaan vastuuta. Jo se että hoitaa nuorena kaikki kuolemaa seuraavat asiat, hautajaisjärjestelyt, perunkirjoitukset, perinnöt ja siihen liittyvät asiat, kuolinpesän tyhjentämisen ja asunnon myynnin, opettaa.
Mutta kasvattaako se resilienssiä? Ei mielestäni, ainakaan kaikkien osalta.
Tarvitaan sekä vahva tuki että vastoinkäymisiä, jotta ihminen on sisäisesti vahva. Kumpikaan ei riitä yksinään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ehkä sillä tavalla, että vastoinkäymisiin osaa suhtautua neutraalisti.
No eivät kyllä osaa, oikeastaan tuntuu että ovat jääneet jumiin niihin vastoinkäymisiin
Puhuinkin itsestäni :)
No itse sanoisin hyvin vaikeita asioita kokeneena, että ainakin tunnistan itsessäni vahvan resilienssin. En siis tiennyt kuinka vahva olenkaan, ennen tätä kaikkea. Menin niin rikki, että en uskonut sieltä enää nousevani. Päihteiden täyteinen maailma lapsesta asti, seksuaalinen hyväksikäyttö, perheen vakavat mt-ongelmat, väkivaltaa, kuolemaa, pahoja talousongelmia, riippuvuuksia, jotka tietenkin nämä kaikki kietoutuivat tavalla tai toisella toisiinsa. Olen nykyään raitis, täysin vapaa, itseni puolella elävä. Käyn töissä mutta tietenkin hermosto on herkkä ja aika varovasti täytyy mennä, että kroppani kokee olevansa turvassa. Joudun säätelemään ja rauhoittelemaan hermostoani, olemaan tietoinen mitä tapahtuu itsessäni, jotta en masennu tai uuvu eli jälkiä elämä on kyllä jättänyt. Nyt mennään näin ja olen kaikesta huolimatta hyvinvoiva.
Resilienssi on pääasiassa ihmisen luonteenpiirre, ei opittu tai treenattu asia.
Vierailija kirjoitti:
Vain elämämkoululaiset ylpeilee jollain vastoinkäymisillä ja kuvittelee että heillä on hyvä resilienssi.
Sotaveteraanit, ihan elämämkoululaisia.
Vierailija kirjoitti:
Tarvitaan sekä vahva tuki että vastoinkäymisiä, jotta ihminen on sisäisesti vahva. Kumpikaan ei riitä yksinään.
Siis tää. Paljon on siitä kiinni, että lapsena on saanut olla pieni ja tarvitseva. Ikä huomioiden oltu tukena sopivasti ja opetettu oikea suhtautuminen asioihin. Että on sitten valmiiksi vahva ja itsenäinen kun se vastoinkäyminen tapahtuu. Jos on valmiiksi turvaton ja epävarma itsestään, vastoinkäymiset vain pahentavat omaa epävarmuutta itseen, maailmaan ja/tai elämään.
Ihannetilanteessa yksilö on sinut vaikeuksien kanssa ja tuntee ne, mutta ei romahda niiden alle eikä lannistu.
Hänen tilanteensa on parempi kuin yhtäältä synkkyyteen painuvan yksilön, tai toisaalta itseään suojaavan/eteenpäinmenevän yksilön, joka kieltäytyy kohtaamasta tai on kykenemätön käsittelemään näitä aiheita.
En usko, että se kasvattaa resilienssiä. Itse olen kokenut tosi monta hirveää asiaa omassa lähipiirissäni (kuolemaa, parantumattomia sairauksia, vammautumisia). Niistä selviytymiseen vaikuttaa ehkä enemmänkin se, millainen on persoonaltaan ja vahvuudeltaan. Mutta ainakin itse olen huomannut, että kun on pitänyt hammasta purren vain selviytyä päivä kerrallaan ja mennä eteenpäin, osa surusta on ehkä jäänyt käsittelemättä, ja minusta on tullut vähän tunteeton ja kyyninen. Ja saatan myös kuormittua aivan pikkuasioista, jotka kuuluvat tavalliseen elämään, ajattelen itse, että vaikeuksien mitta on ehkä niin täynnä, että ei oikein ole tilaa pienille harmeille.
Vierailija kirjoitti:
Tai sitten heidän resilienssinsä on normaalia alhaisempi. Kun on joutunut kohtaamaan kuormittavia asioita liikaa, eikä ole osannut/pystynyt käsittelemään niitä.
Kaikessahn on kyse siitä onko joku aikuinen lohduttanut ja ymmärtänyt lapsen menetyksen. Silloin puhutaan posttraumaattisesta kasvusta eli menetyksestä seuraa kyky surra ja suremiskyky tekee mielestä joustavan, realiteetteja kestävän. Tämä oli persoonaihanne johon pyrittiin pitkään. Nyt vaikuttaa että suremattomuus, suuruuskuvitelmat ja todellisuuspako ovat jopa promotoitavia ratkaisuja, ihanteita. Haavoittumaton kylmyys on läheistä sukua näille.
Se vaan että nuokin rakenteet voivat sortua. Kaikki viisaus tietää että valheelle ja houkuttelevalle helppoudelle perustettu ei takaa hyvää elämää. Ikävien kokemusten opetus voi avautua vasta paljon myöhemmin, näin käy usein.
No ehkä sillä tavalla, että vastoinkäymisiin osaa suhtautua neutraalisti.