Lestadiolaisäiti vastaa asiallisiin kysymyksiin

Vierailija:

(siis minä jonka mies ei myöskään ole vl).

Lähteekö miehesi suviseuroihin? Seuroihin yleensäkin sun mukaan?

Miten lapset teillä suhtautuu siihen että isi ei enää usko? Kyselevätkö paljon? Puhuuko miehesi Jumalasta/uskosta lapsille. Katsooko mies leffoja?Juoko alkoholia? onko teillä tv:tä?

Meillä mies kulkee seuroissa ja suviseuroissa mukana. Paljoa ei meidän elämässä huomaa että mies ei ole vl. Joskus harvoin kun me muut nukumme niin mies saattaa juoda yhen oluen ja katsoa leffoja.`

Mies ei puhu lapsille Jumalasta eikä muutenkaan mitään uskoon liittyvää. En tiedä miten sitten kun lapset on teinejä ja varmaan kyselevät enemmän..

mikä tuli uskomisen esteeksi miehelläsi? ymmärrän että synti erottaa jumalasta: alkoko vaan järkeileen?



vai tuliko jotkut asiat uskoa tärkeämmäksi?

että mies on perheen pää.. aattelin jotain..



minun tuntemassani lestadiolais perheissä liitot on tasavertaisia. Molemmat yhdessä päättävät ja sopivat asioista. Kunnioittavat toisia. Ei mitään alistamisia.

ap että sinut saatetaan tunnistaa? Paljon olet antanut itsestäsi tietoja.



Minua jotenki henk. kohtasesti hävettäis että jos joku tunnistaisi minut täältä.:)



En tiedä miksi. KAi osittain sen takia kun av taso ei aina ole niin hyvä.



Tämä on kyllä harvinaisen asiallinen ketju. Jo Sata viestiä eikä yhtään pilkkaa! Tai herjaa!







tässäkin ketjussa tulee hyvin esille ettei asiat aina ole niin mustavalkoisia.



Ajattelen juuri samalailla kuin sinä ap.



Paljon on ennakkoluuloja ihmisillä meistä.

ap ei taija olla linjoilla.:)



Vielä on kysymyksiä sinulle.:)

ylöspäin!

Linjoilla olen jälleen! Nuorimmainen päiväunilla...



Itseasiassa en pelkää, jos joku minut sattuisi tunnistamaankin. En ole kirjoitellut mielestäni asioita, joita en voisi kertoa ystävälleni. Ehkä noita ehkäisyasioita en ihan jokaiselle huutelisi, mutta kyllähän ihmiset aavistavat, että jos puoliso ei ole uskomassa, useimmiten ehkäisy tulee mukaan kuvioihin. Lueskelenpas noita kysymyksiä, joihin en ole vielä ennättänyt vastaamaan...

Mies on lähdössä suviseuroihin. Oli viime kesänäkin, vaikka elimme silloin juuri vaikeaa vaihetta uskonelämän kannalta. Tavallisissa seuroissa Rauhanyhdistyksellä ei käy - se oli hänelle vaikeaa jo pari viimeistä vuotta ennen virallista uskonsa kieltämistä. Ja se oli myös itselleni silloin vaikea asia, kun tuntui niin hankalalta mennä aina yksin/lasten kanssa.



Lapset (isommat) tietävät, mitä tarkoittaa, ettei isä ole enää uskomassa. Isänsäkin on jutellut yllättävän paljon aiheesta heidän kanssaan. Lapset eivät kuitenkaan osaa millään tavalla tuomita, vaan isä on isä, ja yhtä rakas kaltaisenaan. Isä lukee heille iltarukouksen, kuten ennenkin ja saattaa vaikka sanoa lapselle, että " uskovainen ei toimi/sano noin" . Vaikka itse saattaa kiroillakin jne.



Meillä on tv, mies katsoo sitä kuitenkin melkoisen vähän. Elokuvia katselee tietsikalta. Alkoholia on alun " vauhtivaihteen" (" kun se kerta on nyt luvallista" ) jälkeen käyttänyt todella harvoin, tälle vuotta muistini mukaan kaksi kertaa, eikä lasten aikana näitäkään kertoja. Ravintolassa ei käy koskaan.

Kyllä se varmaan järkeilyäkin oli. Siinä vaiheessa, kun uskon liekki hiipuu, uskomisen ilo katoaa ja usko muuttuu kahleeksi ihmiselle. Sellainen uskominen on todella raskasta - myös minulle puolisona. Hyvin konkreettisesti tuli selväksi, etten kykene toisen puolesta uskomaan, enkä antamaan tarpeeksi hyviä ja päteviä vastauksia. Lastentulo oli yksi vaikeimmista asioista. Pohti omaa riittämättömyyttään ja sitä, ettei ole " isätyyppiä" (vaikka onkin mielestäni oikein ihana isä). Pohti myös miun jaksamistani. Välillä olenkin äärimmäisyyksiin asti miettinyt, olenko minä ollut vääränlainen vaimo, valittanut osaani ja itkenyt liian pieniä asioita? Onko hän tehnyt ratkaisun minun puolestani? Rakastanut minua niin paljon (liikaa), että hän on oman uskonsa uhrannut minun edestäni? Sielunvihollinen osaa kiusata kaikenlaisilla ajatuksilla myös uskonsa kieltävän puolisoa. Ystävieni kanssa olen kuitenkin saanut keskustella ja uskoa, että uskomiseen tarvitaan vain tahtoa ja jokaiselle se, tahtooko kulkea uskossa, on oma ratkaisu. Ei uskota avioparina, perheenä tai sukuna, vaan jokainen henkilökohtaisesti.

On totta, ettei tämä ole ehkä suotuisin foorumi kertoa uskostamme, mutta ehkä tästä tulee hyvä poikkeus normi-" lesta" -keskusteluihin, joihin en yleensä ole täällä käydessäni kommentoinut millään tavalla. Tämä on ollut tähän asti kaikin puolin rakentavaa keskustelua. Ja edelleen jaksan korostaa, että olen vastannut kysymyksiin tasan omasta näkökulmastani, en kaikkien lestadiolaisten puolesta. Netissä on muutenkin aika vähän foorumeita, joissa asiallisesti voisi kertoa näistä asioista.



ap

Sinulla tuntuu olevan hyvin paljon samalainen tilanne ap kuin minulla. ikä, lasten lukumäärä ja monet monet muut asiat täsmää. Alkoholin käytöstä yms. Tv:tä ei kyllä meillä ole.



olemme näköjään myös valinneet samantyyppisen ammatinkin.



Itku silmässä luin noita viimesiä viestejäsi. Kyllä se rukouksen mieli minulla on että mies vielä joskus uskoisi tai saisi parannuksen armon.



Oma uskominenkin on todella heikkoa välillä ja tuntuu ettei sitä uskoa juurikaan löydy.



Mutta päivän lapsiahan tässä ollaan.



Hyvää jatkoa teidän perheelle.

Ja kiitos oikein mielenkiintoisesta keskustelusta!

Yksi asia on askarruttanut mieltäni lasten syntymisen myötä: Miten te jaksatte hoitaa aina vauvaa ja olla aina raskaana? Olen itse ollut välillä erittäin väsynyt ja minulla on vain kaksi lasta. Olenkin välillä sanonut leikilläni, että hankin meille kotiin kyllä jonkun lestadiolaisäidin " opettamaan" minua miten näitä lapsia hoidetaan niin että omatkin voimat riittävät. Siis miten saada vauva nukumaan paremmin ja miten rauhoitella itkevää vauvaa jne. En ole mikään uusavuton vaikka tästä kirjoituksestani saattaisi niin päätellä vaan ihan tavalinen kolmekymppinen perheenäiti, tällä hetkellä äitiyslomalla ja ajoittain hyvin väsynyt.

Siis kysymykseni kuulukin onko teillä jotain erityiskonsteja selvitä jatkuvasta vauvanhoidosta ym? Tuleeko perheeseen joku sukulaistäti auttamaan tms kun vauva on pieni?

Tällaisia mietiskelen.

mutta saan kai vastata omasta puolestani?



kyllähän se välillä väsyttää, varsinkin ku lapset sairastaa tai kun on pieni vauva. Toisaaöta tähän lasten hoitoon jotenkin rutinoituukin, en tarkoita negatiivisesti. Siis tulee sellanen rytmi joka sopii isolle perheelle. Mies tekee paljon myös, ei siis pääse yhtään vähemmällä. Meillä esim on tällä hetkellä 2 jotka öisin valvottaa. Mies herää toisen kanssa ja minä toisen.



Toisaalta koitamme nukkua päiväunet sillon kuin se on mahdollista.



Sukulaisia meillä ei asu lähellä eikä oikeen ketää muutakaan joka vois auttaa mutta sillon tällön tulee viikonloppu/viikollakin vieraita ja yleensä osallistuvat kotitöihin ja lasten hoitoon.



Minä luotan siihen että Jumala antaa voimia tarpeen tullen. Ja myös ajattelen että tämä pikku lapsi vaihe menee kuitenkin niin nopeesti ohi että sen jaksaa. Ja jos ihan älytön väsymys iskee niin sitte on soitettava apua itselle.



Joskus mietin myös sitä että saako kaikki lapset tarpeeksi huomiota. Ammatti ihmisten kanssa tätä asiaa pohdittua olen tullut tulokseen että varmasti saavat tarpeeksi. Sekin jo että on läsnä kun lapset tarvii on hyvä. Meillä ei mene aikaa tv:n katseluun. Nettiäkin käytetään vähän.

Sitä aikaa jää sitte lasten kans oleskeluun.





Tuosta jaksamisesta vielä.. kun lapset kasvaa niin ottavat tietysti myös vastuuta kotihommista, mm oman huoneen siivous, tiskin laittoo yms.

Tietysti niissä määrin ettei kukaan väsy.



JA monissa asioissa voi " löysyttää." Kodin ei tarvitse aina olla niin tiptop eikä joka päivä tarvitse imuroida. Ruuan laitossa tekee isommat määrät että voi laittaa pakkaseen tai syödä illalla samaa ruokaa, puurot ovat myös hyviä ilta ruokia jos kovin väsynyt on. Ja joskus ostaa vaikka valmiina sen ruuan.



Henkilö kohtasesti koen että usko on yksi suuri voimavara/voimia antava tekijä elämässäni.

nro 110 :



sekin varmasti monille äideille antaa voimia että järjestää itselle omaa aikaa ja myös jos saa miehen kanssa joskus kahden keskistä aikaa.



Ja myös se että parisuhde toimii ja ollaan anteeksi antavaisia toisia kohtaan. Sovitaan riidat ja hoidetaan suhdetta.



Varmasti nämä asiat tiesitkin.



:)





T:111

Tuli jotenkin ap:n tekstistä se mieleen, että miten hän on nyt täysin onnellinen ja helpottunut, kun mies ei ole enää lestadiolainen, jotta saa ehkäisyä käyttää ihan luvan perästä. " Meidän lapset on nyt tässä" , kuvastaa helpotustasi. Jotenkin selvästi luettavissa, että ei sinulla ehkä niin hyvin mene itselläsi, kun annat teksteissäsi ymmärtää.





Ja toinen asia. Itse en voisi sinun tilassasi olla noin onnellinen, jos mieheni olisi epäuskoinen. Eikö koskaan ole tullut mieleen, että mieheltäsi puuttuu kaikkein tärkein asia elämästään?

Ei siis mitään ihmekonsteja?

Itse en pysty koskaan nukahtamaan päivällä vaikka olisin valvonut viikon putkeen. Ja olen nukkunut huonosti pian puoli vuotta! Univelkaa on... Miehen kanssakin on alkanut olla jatkuvaa riitaa koska olen niin väsynyt. Ja täysimetän vauvaa, mikä on johtanut siihen että vauvalle ei väsyneenä iltaisin kelpaa mikään muu kuin äidin syli ja rinta. Rakastan lapsiani yli kaiken, mutta en varmaankaan jaksaisi uutta vauvaa aina vaan kun edellisen iltaitkuista ja valvotuista öistä on päästy!

On tässä vain tullut mieleeni, että teillä suurperhesuvuissa varmaan kulkee mukana paljon viisautta ja hiljaista tietoa siitä miten erilaisia vauvoja hoidetaan niin että äitikin jaksaa.

Olet antanut todella positiivisen kuvan itsestäsi ja samalla myös muista lestadiolaisista siinä sivussa tai ainakin hälventänyt kaikkein älyttömimpiä ennakkoluuloja. Kiitos sinulle!

Vierailija:

On totta, ettei tämä ole ehkä suotuisin foorumi kertoa uskostamme, mutta ehkä tästä tulee hyvä poikkeus normi-" lesta" -keskusteluihin, joihin en yleensä ole täällä käydessäni kommentoinut millään tavalla. Tämä on ollut tähän asti kaikin puolin rakentavaa keskustelua. Ja edelleen jaksan korostaa, että olen vastannut kysymyksiin tasan omasta näkökulmastani, en kaikkien lestadiolaisten puolesta. Netissä on muutenkin aika vähän foorumeita, joissa asiallisesti voisi kertoa näistä asioista.

ap

en ole ap mutta samassa tilanteessa oleva.



Ihan kuule varmasti ap:llä ja kaikilla muillakin käy monestikin mielessä että mieheltä puuttuu se tärkein.



Minusta tuntuu että tahallaan ymmärsit ap:n väärin. Miks oi miks pitäs alkaa kauheesti sureen ja murehtiin asioita mille itse ei yksinkertaisesti voi mitään?? Varmasti ap on surutyön asian suhteen tehnyt, ja on nyt hyväksynyt tosi asian, jolle loppujen lopuksi itse voi niin vähä tehdä. Rukoilla ja toivoa voi. Paljon muuta ei voi.

Ja senkö takia ap:n pitäis alkaa joka päivä murehtimaan ja itkemään ettei mies ole uskomassa?



Ja tuo että mies ehkäisee on todella kipeä asia. Mutta kun ihmisiä vaan ollaa ja inhimillisiä sellasia niin monen näköistä ajatusta tulee ja menee. Varmasti myös helpotustakin tuntee välillä siitä ettei lapsia tule joka välissä, tässä onkin kilvoituksen paikka.

Kyllä se sielunvihollinen kiusaa meitä aikalailla joilla mies ei ole uskomassa. Mm tuollain kuin sinä kirjoitit:

" jotta saa ehkäisyä käyttää ihan luvan perästä. " Meidän lapset on nyt tässä" "





Jokaiselle meille se risti annetaan kannettavaksi. Jokaiselle kiusauksia ja koettelemuksia. Jumala koettelee että uskomme vahvistuisi ja meille kirkastuisi se tärkein asia.



Valitettavasti nämä asiat eivät ole meidän ihmisten käsissä. Jos olisi niin luulen että, me joilla se rakkain ja läheisin ei ole uskomassa, saisi taas uskoa.



Huomaan tekstistäsi että sinun on vaikea asettua sellasen ihmisen asemaan joka elää eri tilanteessa kuin sinä.

tuossa kun kirjotin että Valitettavasti asiamme ei ole jne..



niin voisin vaihtaa sanan valitettavasti sanaa onneksi.:)

On avartavaa huomata, että teilä vl:iäkin on niin erilaisia! ;) Itse olen esikoislestadiolainen. Sellainen kysymys tuli mieleeni, että pitääkö miehesi itseään uskovaisena? Eli kielsikö hän uskon kokonaan, vai vain uskon vanhoillislestadiolaisittain?