Miesystävä on usein farkuissa ja villapaidassa, hymyilee leveästi ja vetää minut syliinsä. Hänen tuoksunsa rauhoittaa heti

Olen lähihoitaja. Hoidan vanhuksia, pesen, syötän, kuuntelen samoja tarinoita sodasta ja menetetyistä rakkaista. Työ on raskasta, selkää särkee joka ilta. Silti pidän siitä, että olen tarpeellinen. Olen luullut miesystävää ihan tavalliseksi mieheksi. Sellaiseksi rennoksi, vähän hajamieliseksi söpöksi, joka nauraa helposti ja syö pakastepizzaa suoraan pelliltä. Hän ei ole koskaan rehennellyt millään. Hän puhuu projekteistaan ylimalkaisesti ja vaihtaa aihetta, kun kysyn tarkemmin.
Menin sitten hänen asunnolle en ekaa kertaa. Ajoin hiljaista omakotialuetta pitkin ja sydän hakkaa rinnassa. Mies on antanut osoitteen viestillä, mutta en silti ole osannut kuvitella mitään tällaista. Talot suurenevat kadun päässä, pihat levenevät, ja sitten näen sen. Iso, vaalea omakotitalo korkeiden ikkunoiden takana, piha huoliteltu kuin sisustuslehdestä. Hidastin autoa ja nielin. Käsilaukku tuntuu yhtäkkiä halvalta. Avara olohuone, korkea katto, tumma parketti, moderni keittiö saarekkeineen. Kaikki on tyylikästä mutta kodikasta. Seinällä on diplomi kehystettynä. DI. Silloin tajuan konkreettisesti: Onni ei ole vain insinööri. Hän on diplomi-insinööri. Ja menestynyt. "Se on vain paperi", hän sanoo kevyesti. Mutta ei se ole vain paperi. Näen hänen työhuoneensa oven raosta: kaksi näyttöä, teknisiä piirustuksia, palkinto jostain innovaatiokilpailusta. Hän on rikas. Lahjakas. Älykäs. Ja minä olen luullut hänen elävän kaksiossa vuokralla. Käteni vapisee hieman. Miksi hän ei ole kertonut? Miksi hän on antanut minun kuvitella, että hän on ihan tavallinen? Katson häntä ja tunnen rinnan täyttyvän lämmöstä. Minä näen. Olen nähnyt alusta asti. Sen lempeyden, kun hän kysyy työpäivästäni. Sen tavan, jolla hän kuuntelee oikeasti. Sen, miten hän vie roskat ja avaa oven. Rakastun häneen yhä uudelleen siinä hetkessä. Kuvittelen meidät tähän taloon. Aamukahvi keittiön saarekkeella. Minä paljain jaloin, mies lukee uutisia läppäriltä. Yläkerrassa lastenhuone. Pieni sänky, valkoinen pinnasänky. Ehkä kaksi lasta. Tyttö ja poika. Tai kolme. Neljä. Tai ihan sama, kunhan heillä on hänen silmänsä. Ajatus häistä hiipii mieleeni kuin salainen toive. Valkoinen mekko, piha täynnä vieraita, mies seisoo alttarilla liikutuksen kyynel silmäkulmassa. Minä kävelen häntä kohti ja tiedän olevani turvassa.
Ajatus kotirouvana olemisesta tuntui ensin kielletyltä. Olen aina ajatellut, että naisen pitää pärjätä itse. Mutta entä jos se ei ole luovuttamista? Entä jos se on valinta? Hoitaa omaa perhettä, omaa kotia. Olla läsnä lapsille. Pitää huolta meistä.