Lue keskustelun säännöt.
Väkivalta-ja alkoholistikodissa kasvaneilla on aikuisina ylirittyneet aivot
04.02.2026 |
Koska lapsena joutui aina olemaan valppaana arvaamattoman vanhemman takia. Se muisti jää kehoon.
Kommentit (82)
En ole jatkuvasti varuillani, mutta joku tutka tuntuu olevan lapsuuden perintönä kun joidenkin ihmisten paikalletulo tai olemus saa välittömästi varuilleen.
Lapsuus ei siis ollut mitenkään traumaattinen mutta toinen vanhempi oli epäluotettava, alkoholiongelmainen ja välillä tuntui että sai aina olla varuillaan tuon lähellä kun tuo haki riitaa täysin tyhjästä sille päälle sattuessaan. (vähän kuin nykyinternetti)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tiedä onnistuneesta. Minun terapeuttini aiheutti minulle uuden trauman ja traumatisoitui itsekin. Minua oltiin koulussa kiusattu rumuudestani niin, että ikään kuin säikähdettiin nähtäessä. Kerran sitten terapeutti tuli vastaanotolleen niin ajatuksissaan, että säikähti minua. Tämä sai minussa lukon päälle, enkä kertonut kokemuksistani. Hän kuitenkin jankutti seuraavat 3 käyntiä, että olisin säikäyttänyt hänet tahallaan. Seisoin vain herranen aika paikallani ja vielä aika monen metrin päässä hänestä. Lopetin sen terapian sitten ja toivon, että terapeuttini sai apua omaan ongelmaansa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joopa taas. Ja sitten itketään kun oli vaikea lapsuus ja yhy yhy olen niin erilainen. Joo, faija hakkasi mutsia ja ne veri viinaa, mitä sitten? Kasvakaa aikuisiksi, ollutta ja mennyttä. Ylivirittyneet aivot my ass.
Empatia on näköjään vaikeaa joillekin...
Ei ole ollenkaan vaikeaa. En vain tunne sitä ihmisiä kohtaan jotka vinkuvat vaikeasta lapsuudesta. Kuten sanoin, kasvakaa aikuisiksi.
Ei kyse ole siitä etteivät nämä ihmiset olisi kasvaneet aikuisiksi tai märehtisivät menneitä. Kyse on siitä että huono lapsuus aiheuttaa ihmiselle ominaisuuksia, oireita ja vaivoja jotka vaikuttavat nykyhetkeen vaikka menneet olisi jo unohdettu. Tätä on oikeastaan sama asia kuin se että sinulta olisi murtunut ranne pahasti lapsuudessa. Tapahtuma on jäänyt lapsuuteen mutta ranne ei tuon murtuman jälkeen ole koskaan palautunut normaaliksi tai samanalaiseksi kuin toinen ranteesi. Ranteeseen on jääänyt tiettyjä ongelmia ja rajoituksia. Samanlaisia ongelmia ja rajoituksia jää myös aivoihin ja hermostoon kun ne eivät pääse kehittymään esim. jatkuvan stressin tai pelon takia normaaleiksi.
Terapiapohdintaan:
Riittääkö sinulle se, että terapeutti on hiljaa ja etäinen ja vain yksin tunnet asiat siinä? Tai siis, ei riitä sinullekaan, koska sanoit tarvinneesi ja saaneesi peilin.
En tiedä onko se ongelma, että tilanteeni on hirveä ja erilainen kuin tavallisesti vai mikä on ongelma. Fiksut terapeutit toteavat etteivöt ota asiakkaaksi tai ohjaavat eteen päin. Tai tajuan itse, ettei toimi. Mutta sitten on kaksi "virallista" terapeuttia = yhteiskunnan varoilla / tuella, he eivät lopeta vaan yrittävät vain olla vaikka ovat jo aikaa sitten lopettaneet pelaamisen.
Homma toimii siis yleensä siihen asti, kunnes tulee joku asia, joka saa heidät "jäätymään".
Tuttu tilanne. Itselle oli aika iso oivallus kun tajusin että en tuntenut lapsena oloani turvalliseksi kotona. Jos lapsi ei voi tuntea oloaan turvalliseksi kotona niin missä sitten. Minulla ei ollut edes mummolaa, sukulaisia tms. Onko siis ihme että oloni on edelleen jatkuvasti turvaton.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Terapiapohdintaan:
Riittääkö sinulle se, että terapeutti on hiljaa ja etäinen ja vain yksin tunnet asiat siinä? Tai siis, ei riitä sinullekaan, koska sanoit tarvinneesi ja saaneesi peilin.
En tiedä onko se ongelma, että tilanteeni on hirveä ja erilainen kuin tavallisesti vai mikä on ongelma. Fiksut terapeutit toteavat etteivöt ota asiakkaaksi tai ohjaavat eteen päin. Tai tajuan itse, ettei toimi. Mutta sitten on kaksi "virallista" terapeuttia = yhteiskunnan varoilla / tuella, he eivät lopeta vaan yrittävät vain olla vaikka ovat jo aikaa sitten lopettaneet pelaamisen.
Homma toimii siis yleensä siihen asti, kunnes tulee joku asia, joka saa heidät "jäätymään".
Vaikea sanoa mutta sinuna pohtisin ehkä sitä, että mitä nämä asiat sinussa itsessäsi herättävät mistä toiset "jäätyvät" tai eivät osaa reagoida. Se on ehkä se tärkein. Kokea se tunne, eikä ikäänkuin projisoi sitä ulkopuolelle ja pohtia sitä mitä se muissa herättää vaan mitä se sinussa itsessäsi tuo pintaan. Tuo on oikeastaan sen kaiken ydin. Terapeutti on parhaimmillaan minusta sellainen, joka antaa ihmisen vain olla mutta on lämmin, turvallinen ja läsnä.
Tämä ei kuitenkaan välttämättä päde kaikkiin. Itse tunnistan tunteitani ja pystyn katselemaan itsessäni pintaan nousevia asioita ja tahdon rehellisesti niihin tarttua. Kuitenkin terapia on aina matka itseensä, joten siinä mielessä otan hyödyn irti ja katselen mitä minussa nousee. Minun terapeuttini on sitten ollut siinä se, joka tukee minua prosessissa. Minä tavallaan saan lempeää ohjausta ja turvallista läsnäoloa. Hän ihmettelee asioita kanssani mitä minussa nousee ja auttaa reflektoimaan. Se tuottaa minussa vakautta ja sitä, että olen hyväksytty tunteineni. Tämä omasta näkökulmasta. - sama
Se, kun kerron psykopaattivanhemman teoista ja olosuhteistani lapsena, saa terapeutit jäätymään. Alkavat sääliä, olla huolissaan tai ihan vaan muuttuvat sellaisiksi hymiseviksi ja tyhjästi hymyileviksi.
Eikä kyllä olisi potilaana minun asiani miettiä, mikä minussa sen tekee vaan terapeutin ottaa esille, että tässä käy nyt näin, pohditaan, mistä se voisi johtua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minua siis terapeutti on estänyt tuntemasta, vaikka olisin ollut halukas ja valmis, "ennen kuin turva on rakennettu" tms. Siis olin jo aloittanut, mutta on keskeytetty eteneminen.
Terapian idea ei tosiaan ole käsitellä traumamuistoja yksityiskohtaisesti.
Suurin ja aikaa vievin osuus on vakauttaminen ja turvan rakentaminen. Kun nämä on tehty, siirrytään traumamuistoihin, mutta niitä käsitellään hyvin rajatusti ja vain pintapuolisesti. Muiston käsittely rajataan siis ihan minuuteissa mitattavaan aikaan, eikä koskaan mennä yksityiskohtiin. Muisto palautetaan mieleen ja sitten taas keskitytään vakauttamiseen. Ideana on siis oppia vakauttamaan oma hermosto kun traumaoireet puskevat arjessa pintaan.
Jos terapeutti antaa asiakkaan käsitellä pitkään ja yksityiskohtaisesti yksittäisiä traumatapahtumia, hän ei ole ammattitaitoinen. Eli jos asiakas alkaa kertomaan traumasta hyvinkin yksityiskohtaisesti, se on yleensä merkki juurikin tuosta ylivirittyneisyydestä ja silloin terapeutin tärkein tehtävä on katkaista tilanne ja alkaa vakauttamaan asiakasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuttu tilanne. Itselle oli aika iso oivallus kun tajusin että en tuntenut lapsena oloani turvalliseksi kotona. Jos lapsi ei voi tuntea oloaan turvalliseksi kotona niin missä sitten. Minulla ei ollut edes mummolaa, sukulaisia tms. Onko siis ihme että oloni on edelleen jatkuvasti turvaton.
Sama täällä. Paitsi että aikuisena kotini on aina ollut turvallinen, vaikka turvallista ihmissuhdetta ei ole vielä koskaan ollut.
Vierailija kirjoitti:
Se, kun kerron psykopaattivanhemman teoista ja olosuhteistani lapsena, saa terapeutit jäätymään. Alkavat sääliä, olla huolissaan tai ihan vaan muuttuvat sellaisiksi hymiseviksi ja tyhjästi hymyileviksi.
Eikä kyllä olisi potilaana minun asiani miettiä, mikä minussa sen tekee vaan terapeutin ottaa esille, että tässä käy nyt näin, pohditaan, mistä se voisi johtua.
Niin, ymmärrän kyllä täysin, että tahdot ymmärrystä asioille ja tilanteisiin nähden tarvittavaa reagointia, oikeudenmukaisuutta ja näkyväksi tulemisen kokemusta. Ei ole varmasti ollut helppoa tai tervettä se mitä olet kokenut ja olisit ansainnut turvallisen ympäristön kasvaa.
Kuitenkin nyt sinulla on mahdollisuus tarkastella näitä tunteita itsessäsi, mitä sieltä nousee. Terapeutti voi olla läsnä, turva, vierellä oleva joka on apunasi kun näitä tunteita nousee sinussa. Sinä koet, näet ja tunnet ne ja teet työn. Toinen ihminen voi olla vain se joka tukee, on peili ja ohjaa lempeästi. Näin se vain menee. Se on kuitenkin iso mahdollisuus oppia tuntemaan itsensä ja lopulta ei ole enää uhri (uhrivaihe on kaikilla, itselläkin oli ja tiedän ei ole mukava asia tiedostaa mutta se on tarpeellinen vaihe) vaan oman elämänsä ohjaksissa, selviytynyt. Ei enää selviytyjä vaan elää elämäänsä oikeasti. Se on mahtavaa mutta se tietenkin vaatii sen tunne työn mutta niin se sisäinen prosessi menee eteenpäin ja lopulta ei makaa enää maassa vaan kykenee nousemaan koska on itse oman elämänsä ohjaksissa. Se on todella kaunista kun ymmärtää, että on vapautunut sukupolvisesta traumakierteestä ja elää nyt omilla ehdoilla. Se vain vaatii tosiaan paljon hyväksymistä, kipujen kohtaamista mutta on kaiken sen arvoista. - sama
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Riippuu traumasta. Ylivirittynyt ehkä noin. Alivirittynyt tarvitsee taas nostoa ylöspäin. Ja ihminen, jonka todellisuutta ei tiedä kukaan, tarvitsee edes yhden ihmisen, joka sen tietää.
Olen käynyt jo terapian, missä opeteltiin viretilojen hallinnat jne. En tarvitse sellaista vaan dissosiaatio-osien integraation, eiväykä ne integroidu sillä, että ne säädellään pois vaan sillä, että ne yhdistetään omaan elämään.
Meillä ei ollut lapsuudessa pelkkää juomista, mutta riittävästi kuitenkin turvattomuuden lisäksi. Minulle kehittyi huono itsetunto ja riittämättömyyden tunne. Kaikki projektit tuntuvan aina jäävän kesken ja työelämä on raskasta. Olen alisuoriutunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen siinä käsityksessä, että oikean terapiamuodon lisäksi hyvin tärkeää on se, että ns. kemiat kohtaa terapeutin kanssa.
Itselläni on ikään kuin kaksi päälletysten kulkevaa ongelmaa ja oli haastavaa löytää ihmistä, joka ottaa kokonaisuuden haltuun sen sijaan, että keskittyy vain toiseen ongelmaan. Tämä yhdistettynä siihen, että minun on todella vaikea puhua omista asioista aiheutti sen, että "epäonnistuin" terapiassa toistuvasti. Sitten löysin terapeutin joka huomasi, että sellainen hyvin faktapohjainen keskustelu auttaa minua.
Merkityksellisin asia oli se, että hän auttoi minua ymmärtämään dissosiaatiota. En ollut edes tajunnut sairastavani sitä. Kun opin ymmärtämään dissosiaatiota ilmiönä opin ymmärtämään myös itseäni paremmin ja se oli ensimmäinen tärkeä askel siihen, että aloin oppimaan oireideni hallintaa.
Kesti monia vuosia kotoa pois muutettuani se etten säikkynyt ja säpsähtänyt yllättävien ja hieman kovempien äänien takia, jos joku ohitti tai huusi nimeäni jne. Ikävää oli miten alkoholisti isälläni oli tuon säpsähtelyn huomattuaan tapana säikytellä minua pirullinen ilme kasvoilla. Matki kun aloin joskus jalkaani vipattamaan hermostuksissani. Lääkityksellä menen eteenpäin nykyään, on hirveän sääli miten jotkut vanhemmat luulevat kitkevänsä lapsistaan herkkyyden ja haavoittuvuuden mutta tulevatkin tekemään lapsestaan ihmisraunion.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joopa taas. Ja sitten itketään kun oli vaikea lapsuus ja yhy yhy olen niin erilainen. Joo, faija hakkasi mutsia ja ne veri viinaa, mitä sitten? Kasvakaa aikuisiksi, ollutta ja mennyttä. Ylivirittyneet aivot my ass.
Empatia on näköjään vaikeaa joillekin...
Ei ole ollenkaan vaikeaa. En vain tunne sitä ihmisiä kohtaan jotka vinkuvat vaikeasta lapsuudesta. Kuten sanoin, kasvakaa aikuisiksi.
Ei kyse ole siitä etteivät nämä ihmiset olisi kasvaneet aikuisiksi tai märehtisivät menneitä. Kyse on siitä että huono lapsuus aiheuttaa ihmiselle ominaisuuksia, oireita ja vaivoja jotka vaikuttavat nykyhetkeen vaikka menneet olisi jo unohdettu. Tätä on oikeastaan sama asia kuin se että sinulta olisi murtunut ranne pahasti lapsuudessa. Tapaht
Tämä. Olen kokenut myös miten jo lapsena traumatisoituneena joutuu kaiken eteen tekemään kaksin verroin henkistä kuin jopa fyysistä työtä, kuin sellainen jonka ainoa vaade on keskittyä, vaikkapa koulussa, annettuun tehtävään mutta ylijännittynyt käy jo ajatuksissaan kaiken läpi, varmistelee asioita, kuulostelee omaa oloa, yrittää peittää hermostuneisuuttaan, samalla tehden tehtävää. Kaikki ympärillä tapahtuva saa reagoimaan, keskittymiseksi joutuu ponnistelemaan.
Perheessä ei edes tarvitse olla kovin dramaattisia ongelmia. Riittää että vanhemmat ovat kykenemättömiä kohtaamaan lapsensa tunteet ja tarpeet sekä asettamaan turvalliset rajat. Ilman rajoja kasvava lapsi on aina turvaton. Lapsi ei kykene asettamaan itselleen rajoja ja mikäli vanhemmat ei sitä tee, niin tuloksena on turvan puutteesta johtuva hermoston ylivirittyminen.
Jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, että ADHD on tällainen mielen ja kehon mukautuminen lapsuuden kokemuksiin. (Mm. Gabor Mate)
Tosi kaunis myyntipuhe se, että terapeutti on aina vierellä, mutta hyvinkään valittu terapeutti ei välttämättä ole.
Olen kokenut ainakin seuraavaa : asioita on vaiettu kuoliaaksi (kuten kotona), selitetty, puolusteltu vastapuolta, yritetty keskittyä asioihin, kielletty kohtaamasta todellisuutta. Tämä ei ole tapahtunut vain yhden kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuttu tilanne. Itselle oli aika iso oivallus kun tajusin että en tuntenut lapsena oloani turvalliseksi kotona. Jos lapsi ei voi tuntea oloaan turvalliseksi kotona niin missä sitten. Minulla ei ollut edes mummolaa, sukulaisia tms. Onko siis ihme että oloni on edelleen jatkuvasti turvaton.
Sama täällä. Paitsi että aikuisena kotini on aina ollut turvallinen, vaikka turvallista ihmissuhdetta ei ole vielä koskaan ollut.
Me asuimme kaksiossa neljän hengen kesken ja nukuimmekin koko perhe samassa huoneessa. "Sopu sijaa antaa" sanoi äitini. Sijaa mille? Käydä töissä ja juoda viikonloput, lapset jaloissa? Vihasin tuota sanontaa. Äiti myös opetti minulle, että naisen osa on raataminen eli loputon työ. Aikuisena elän toisin, mutta sisälläni on tyhjyys ja turvattomuudentunne.
Oletko ollut nimenomaa traumaterapiassa? Siinähän ideana ei ole mitenkään tarkoituksena käydä "materiaalia" läpi kovinkaan yksityiskohtaisesti, vaan uudelleen kouluttaa hermostoa. Eli ymmärtää niitä omia reaktioita ja oppia hallitsemaan niitä.