Lue keskustelun säännöt.
Väkivalta-ja alkoholistikodissa kasvaneilla on aikuisina ylirittyneet aivot
04.02.2026 |
Koska lapsena joutui aina olemaan valppaana arvaamattoman vanhemman takia. Se muisti jää kehoon.
Kommentit (82)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joopa taas. Ja sitten itketään kun oli vaikea lapsuus ja yhy yhy olen niin erilainen. Joo, faija hakkasi mutsia ja ne veri viinaa, mitä sitten? Kasvakaa aikuisiksi, ollutta ja mennyttä. Ylivirittyneet aivot my ass.
Et sinäkään normaalilta empaattiselta ihmiseltä kuulosta. Jatkuva riidan haastaminen on persoonallisuutesi virhe ja johtuu jatkuvasta puolustusasemasta mielessäsi.
Edellinen kommentoija on nykyisen oikeisto hallituksen linjoilla. Viesti on se, että kaikilla lapsilla on samanlaiset mahdollisuudet pärjätä elämässä, lähtökohdista huolimatta. Eli lapset, jotka ovat eläneet alkoholisti/ narkomaani/ mielenterveysongelmaisten ( tai näiden yhdistelmän) vanhempien kanssa ovat täsmälleen samalla viivalla kuin vauraaseen sukuun syntyneet " prinssit ja prinsessat". Tuo on tietysti täyttä soppaa..Voihan nuo lapset tietenkin pärjätä, mutta se vaatii heiltä paljon enemmän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja pointtisi on?
Mieti nyt aluksi hetki tai vaikka viikko oman kommenttisi pointtia.
Pointti on se, että ap kirjoittaa "mustatuntuu" -menetelmällä. Toinen vaihtoehto on se, että hän on lukenut elämkerran, ottanut siitä ajatuksen ja niin sanotusti "kyntää toisen vasikoilla".
Sinulla taas ei tunnu olevan edelleenkään mitään järjellistä pointtia, joten kohtahan kehittää sellainen ennen uutta kommenttia.
Ap toisin sanoen plagioi jonkun kokemuksia niin kuin joku plagioi pro gradun, ja esittää sen omanaan/yleispätevänä. Mitä sinä nyt et ymmärrä?
Sinä taas yrität väkisin kääntää puheen aloituksen aiheen sijaan ap:hen ja omaan verbaaliseen turhaan lätinääsi joka ei liity ketjun aiheeseen mitenkään. Miksi?
Tällä hetkellä tuot keskusteluun ja luultavasti muihinkin palstan keskusteluihin pelkkää sontaa ja kohinaa.
41:
Koska kyseessä on jo lähes yleistietoon verrattava asia. Siitä on aivan valtavasti tutkimusta ja kirjallisuutta, joten aivan epärelevanttia mistä aloittaja on lukenut aiheesta, vai onko keskustellut siitä jonkun toisen henkilön kanssa. Aloittaja ei ole siis esittänyt mitään argumenttia, vaan kertonut oireesta joka on verrattavissa yleisluonteisuudeltaan kurkkukipuun angiinan oireena.
Mikäli tämä asia tuli sinulle uutena, olisit voinut kysyä kohteliaasti mistä voit tutustua tarkemmin aiheeseen sen sijaan, että yrität alkaa riitelemään asiasta ja selität jotain outoa plagioimisesta.
Tämähän se syy on miksi usein tuollaisesta taustasta tulleet ihmiset pilaavat parisuhteensa. Jos kumppani on rauhallinen ja turvallinen, ylivirittyneet aivot eivät pysty siihen luottamaan, vaan vaikka väkisin eskaloivat tilanteita riidaksi.
Ja siis toki jokaisella on vastuu omasta käytöksestään, mutta tuo on joka tapauksessa sen käytöksen takana.
Vierailija kirjoitti:
Olen myös ollut ylivirittynyt ja useita kertoja elämässäni masentunut ja uupunut. Olen tuntenut myös alituista riittämättömyyden tunnetta ja häpeää aiemmin, etenkin työelämässä kun pitäisi tehdä töitä muiden kanssa. Olen tuntenut huonommuutta. Se on ollut valtavan raskasta ja lisäksi vielä kun skannaa ympäristöään koko ajan tiedostamattaankin. Keho on ollut kireä, valpas ja pelokas. Käytin lääkkeenä alkoholia ja olin itsetuhoinen koska en ymmärtänyt mikä minua vaivaa. Ajattelin vian olevan minussa, että en vain kelpaa.
Onneksi kuitenkin tilanne on muuttunut. Terapia on ollut iso tuki ja sitten se, että on oppinut rakastamaan itseään. Jonkinlaista suojelua/kannattelua olen kokenut saavani koska asiani ovat muuttuneet niin paljon parempaan. Enkä enää tarvitse päihteitä, en tupakkaa tai sellaista. En enää katsele ihmisiä jotka latistavat. Viihdyn itsekseni mutta kaipaan myös turvallista, hyvää aitoa yhteyttä tois
Millaista on ollut onnistunut terapia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla tämä on rajoittanut elämää. Kumppaniehdokkaat ovat lähteneet koska ovat lukeneet kehollisen varautumiseni torjuntana. Ystäviä on ja lapsia. Mutta kurjaa miten syvään yksinäisyyteen lapsuuden väkivalta voi viedä.
Kyllä. Se on ihan järkyttävää. Osaat itse virittyä muihin, muut eivät sinuun.
Terapeutitkin traumatisoituvat itse, eikä hoidosta tule mitään.
Omalla kohdalla koti ei aiheuttanut jatkuvaa taistele pakenea vaan freezeä, mikä on johtanut uupumuksiin ja lopulta ME/CFS:ään. Ja siihen, että oma perhe jäi saamatta jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole ap, mutta vaikkapa tuolta voi lukea ihan kuin mistä tahansa googlaamalla tai tekoälyltä kysymällä. ACE pisteiden vaikutus aikuiselämään on laajasti tutkittu myöskin.
https://www.suomalainen.com/products/vakautumisopas-terapeuteille-ja-tr…
No, mikä tapa, vahvistaa. Kärsimys jalostaa. Näin stoalaiset aikoinaan ajattelivat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse uskon, että kohdallani terapia on onnistunut siksi koska en lähtökohtaisestikaan ajatellut terapeutin varsinaisesti olevan ihminen, joka elämäni muuttaa vaan pidin häntä ikäänkuin peilinä, jonka läsnäollessa voin turvallisesti kommunikoida ja kertoa tunteistani. Tarvitsin nimenomaan turvallista ja tukea antavaa vuorovaikutusta. Tarvitsin sitä kuulluksi tulemista. Siten olen ponnistanut kun olen saanut tulla näkyväksi. Tuo peili on ollut valtavan tärkeä. Sitten matkan varrella olen jaksanut alkaa etsimään myös muita keinoja ja sulattanut traumaa myös kehollisesti. Sekin on ollut hyvin tärkeää. Eli saada yhteys kehoon, erittäin tärkeää. Suosittelen tutustumaan. Sitten siitä kun olen saanut yhteyttä kehooni niin kaikki asiat ovat muuttuneet vielä paremmaksi kuin mitä olisin voinut kuvitella. Minä arvostan, kunnioitan, rakastan tätä kehoa ja miten monesta olen selvinnyt, miten se on minua suojellut ja kuinka vahva olen ollut. Nyt pidän huolta itsestäni, silittelen, hoivaan, rakastan. Elämä on aivan erilaista kaikella tavalla. - sama
Vierailija kirjoitti:
Olen huomannut tämän. Skannaan kaiken ympäristössä ja huomaan esim. työpaikoissa sellaisia asioita todella nopeasti, jotka jäävät monelta huomaamatta. Jatkuva skannaaminen rasittaa todella paljon hermostoa ja aiheuttaa väsymystä. Menee vain pahemmaksi iän myötä.
Tunnistan itsessäni nuo oireet. On todella rasittavaa, että vaikka elämä olisi nyt ihan hyvin, niin koko ajan on kuitenkin varuillaan, tarkkailee ympäristöään ja odottaa jotain negatiivista tapahtuvaksi ja elää ikään kuin valmiustilassa. Lapsena ei aina varmuudella tiennyt mitä oli odotettavissa, kun kotioven avasi ja yhä vieläkin kotiovea avatessa tunne on sama vaikka tietääkin ettei siellä kotona edes ole ketään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No joo. Sitä peiliä minäkin olen hakenut ja tiedän sen auttavan, mutta aina jossain vaiheessa, aika pian, terapeutti lakkaa olemasta peili ja muuttuu etäiseksi, kun materiaali ylittää kantokyvyn ja minä joudun olemaan se vahvempi. Meillä tosin ongelma ei ollut alkoholi vaan covert psykopaattinen vanhempi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joopa taas. Ja sitten itketään kun oli vaikea lapsuus ja yhy yhy olen niin erilainen. Joo, faija hakkasi mutsia ja ne veri viinaa, mitä sitten? Kasvakaa aikuisiksi, ollutta ja mennyttä. Ylivirittyneet aivot my ass.
Et sinäkään normaalilta empaattiselta ihmiseltä kuulosta. Jatkuva riidan haastaminen on persoonallisuutesi virhe ja johtuu jatkuvasta puolustusasemasta mielessäsi.
"Jatkuva riidan haastaminen". Tämä päättelit yhdestä viestistä Vauva-palstalla? Just 😂 Semmoinen keittiöpsykologi siellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Viestien 20 ja 51 kirjoittaja jatkaa. Eli itsellä oli lähtökohtaisesti tilanne se, että kasvoin hyvin epävakaassa perheessä, jossa oli vanhemmallani ja sisarellani vakavia mielenterveysongelmia, vanhemmat eronneet, molemmat vanhemmat alkoholisoituneita, lapsuudessani oli seksuaalista hyväksikäyttöä (lähisukulainen), henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Elin jatkuvan pelon ja ristiriidan kanssa. Vanhemmat olivat rakastavia ja kertoivat usein siitä ja huolehtivat ns. perustarpeista ulkoisesti mutta silti meno oli aivan sairasta ajoittain draama, alkoholi ja ne psykoottiset asiat.
Kuitenkin ihme kyllä olen selvinnyt lopulta ja oikeastaan olen hyväksynyt nuo osaksi elämäni historiaa. Olen saanut apua, toipunut hyvin ja elämä tuntuu nykyään hyvältä ja merkityksellistä. - sama
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joopa taas. Ja sitten itketään kun oli vaikea lapsuus ja yhy yhy olen niin erilainen. Joo, faija hakkasi mutsia ja ne veri viinaa, mitä sitten? Kasvakaa aikuisiksi, ollutta ja mennyttä. Ylivirittyneet aivot my ass.
Empatia on näköjään vaikeaa joillekin...
Ei ole ollenkaan vaikeaa. En vain tunne sitä ihmisiä kohtaan jotka vinkuvat vaikeasta lapsuudesta. Kuten sanoin, kasvakaa aikuisiksi.
Kaffebulla kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joissain ammateissa myös hyötyä, että osaa havainnoida ympöristöä. Kaikki ei siihen pysty vaan elävät omissa ajatuksissaan.
Mä olen just sellainen omassa kuplassa eläjä. Multa jää koko ajan kaikkea huomaamatta, mulle on sanottukin siitä.
Voiko hypervigilanssiin auttaa terapia, tai psykofyysinen fyisioterapia? Kokemuksia? Mikä auttoi?
Oma kupla on alivire? Ei ylivire?
YouTube on pullollaan mentoreita.
Aivojen lisäksi hermosto on helposti dysreguloiva.
Vierailija kirjoitti:
No joo. Sitä peiliä minäkin olen hakenut ja tiedän sen auttavan, mutta aina jossain vaiheessa, aika pian, terapeutti lakkaa olemasta peili ja muuttuu etäiseksi, kun materiaali ylittää kantokyvyn ja minä joudun olemaan se vahvempi. Meillä tosin ongelma ei ollut alkoholi vaan covert psykopaattinen vanhempi.
Hmm. Vaikea sanoa kyllä mikä kohdallasi auttaisi. Olisiko se terapeutin vaihtaminen. Tai pohtiminen siitä, että mihin nimenomaan tarvitset apua. Tärkeintä on se, että pystyy tuntemaan ne nousevat tunteet eikä niinkään kertomuksilla/sanoilla ole niin paljoa merkitystä vaan, että kohtaa sen mitä pintaan tulee. Se sattuu ja tekee kipeää. Muistan kun tuli todella vaikeita tunteita pintaan, se kärsimys tuntui fyysisesti todella tuskallisena lähes piinaavana tunteena. Välillä olin aivan loppu, siis todella loppu tunnetyöskentyssäni jota harjoitin itsekseni kotona kun sallin kaiken tulla pintaan ilman ns. tarinaa vaan keskittymällä itse tunteeseen ja pelkästään sen havannoimiseen ikään kuin lintuperspektiivistä mutta olemalla läsnä. Sitten terapia on minulle ollut sellainen tukipylväs joka antaa minulle turvallisen illuusion siitä etten ole "yksin" vaan minulla on joku johon nojata ja jonka kanssa tulla nähdyksi kun sitä tarvitsen.
Tämä ei kaikille mene näin tietenkään ja kaikki nämä toipumistarinat ovat yksilöllisiä mutta minulle on ollut hyötyä tällaisesta. Enää ei tule tuskaa tai piinaavaa kipua pintaan. Edelleen tietenkin tunnen paljon mutta ei tee niin kipeää vaan minä kohtaan ne hyväksyen ja rakkaudella. Hoivaan sisäistä lastani ottamalla vastaan sen mitä se lapsi minussa tarvitsee. Olen itselleni se, jota olisin lapsena tarvinnut. Turvallinen, rakkaudellinen ja vastuullinen vanhempi. - sama
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joopa taas. Ja sitten itketään kun oli vaikea lapsuus ja yhy yhy olen niin erilainen. Joo, faija hakkasi mutsia ja ne veri viinaa, mitä sitten? Kasvakaa aikuisiksi, ollutta ja mennyttä. Ylivirittyneet aivot my ass.
Empatia on näköjään vaikeaa joillekin...
Ei ole ollenkaan vaikeaa. En vain tunne sitä ihmisiä kohtaan jotka vinkuvat vaikeasta lapsuudesta. Kuten sanoin, kasvakaa aikuisiksi.
Edelleen on empatia vaikeaa joillekin. "Vinkuvat vaikeasta lapsuudesta" "kasvakaa aikuisiksi". Herää, pahvi.
Miksi ap ei kirjoita, mistä on tuon tutkitun tiedon lukenut?