Lue keskustelun säännöt.
Miten olla sinut sen ajatuksen kanssa, että EHKÄ et tule koskaan löytämään kumppania?
21.01.2026 |
Miten olla sinut otsikon ajatuksen kanssa? Parikymppisenä ajatus ei häirinnyt. Nyt vähän yli kolmekymppisenä pistä mietityttämään.
Kommentit (129)
Ongelma on katsos siinä, että pitäisi tehdäkin jotain. Esimerkiksi poistua kotoa. Jopa lähestyä toista ihmistä. Liian vaivalloista. On paljon helpompaa vaan valittaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lohduttaudun sillä, että suurin osa suhteista ei ole mitään suuria rakkaustarinoita vaan suhteisiin ja saatuihin kumppaneihin on realisteina tyydytty. Osa suhteista on oikeasti aivan kamalia stressinaiheuttajia ja erot ovat vielä kauheampia.
Olen jo 50 ja pari kertaa eronnut. Silti vieläkin joskus hullu rakkaushaave nostaa päätään ja yritän sen pikaisesti sammuttaa puhumalla järkeä. Olen onneksi onnistunut joka kerta.
Meihin on jo lapsesta saakka istutettu heteroparisuhde ainoana oikeana tapana elää ja nämä kaipuut johtunevat hyvin pitkälti siitä. Meillehän mm myydään markkinamiesten taholta vaikka mitä jotta olisimme haluttavampia vastakkaisen sukupuolen silmissä. Yliseksualisoidussa ajassa intiimi parisuhde on nostettu kaikkein tavoitellummaksi asiaksi vaikka puolet pareista eroaakin ja lähisuhdeväkivaltatilastot puhuvat omaa karua kieltään. Moderni yhteiskunta on hyvin pitkälti rakentunut heteroperheen ja avioliiton ympärille.
Aito rakkaus on harvinaista. Se joka sen löytää on todella onnekas. Minä en valitettavasti sitä löytänyt.
Sen verran pahaa tehty tarkoituksella ja hartaasti erään nuppivikaisen pariskunnan yllytyksestä, etten kovin herkästi kumppania enää huoli.
Vierailija kirjoitti:
Olen hyväksynyt asian, sillä luonteeni on särmikäs ja monimutkainen. Kanssani on vaikea elää, kärsisin itse ja tuottaisin kärsimystä myös elämäntoverilleni. Kokemusta on jonkin verran. Itsetuntemusta pitää olla, harhakuvitelmista ei ole apua.
Ei itsensä tunteminen poista sitä ahdistusta, että joutuu aina olemaan yksin. Itse olen lievästi autistinen ja ihmissuhteet onmmenneet päin mäntyä. Silti ajattelen, että jos sopiva ihminen löytyisi, parisuhde olisi mahdollinen ei kuormittaisi minua liikaa. Löysoväthän isäni ja äitinikin toisensa, ja elivät yhdessä 50 vuotta, vaikka äitini oli samanlainen autisti kuin minä.
Vierailija kirjoitti:
Lohduttaudun sillä, että suurin osa suhteista ei ole mitään suuria rakkaustarinoita vaan suhteisiin ja saatuihin kumppaneihin on realisteina tyydytty. Osa suhteista on oikeasti aivan kamalia stressinaiheuttajia ja erot ovat vielä kauheampia.
Olen jo 50 ja pari kertaa eronnut. Silti vieläkin joskus hullu rakkaushaave nostaa päätään ja yritän sen pikaisesti sammuttaa puhumalla järkeä. Olen onneksi onnistunut joka kerta.
Meihin on jo lapsesta saakka istutettu heteroparisuhde ainoana oikeana tapana elää ja nämä kaipuut johtunevat hyvin pitkälti siitä. Meillehän mm myydään markkinamiesten taholta vaikka mitä jotta olisimme haluttavampia vastakkaisen sukupuolen silmissä. Yliseksualisoidussa ajassa intiimi parisuhde on nostettu kaikkein tavoitellummaksi asiaksi vaikka puolet pareista eroaakin ja lähisuhdeväkivaltatilastot puhuvat omaa karua kieltään. Moderni yhteiskunta on hyvin pitkälti rakentunut heteroperheen ja avioliiton ympärille.
Aito rakkaus on harvinaista. Se joka sen löytää on todella onnekas. Minä en valitettavasti sitä löytänyt.
No mulla ei ole ketään, kun ei ole parisuhdetta. Siis ei ole ystäviäkään. Naisena on paljon helpompi saada parisuhde kuin löytää ystäviä, läheisiä kavereita. Ei enää vanhempana ystävystytä. Eikä ne parisuhteetkaan tuppaa kestämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on ikää 54 vuotta ja olen ollut 10 vuotta sinkkuna. Lapset luonnollisesti jo aikuisia. En jaksa enää ajatella mitään sellaista, että alkaisin suhdekoukeroihin. Olen vähän hankala luonne ja en jaksa ihmisiä ja heihin liittyviä säätöjä. Ihastuminen olisi aivan kamalaa, se ajaa ihmisen raiteiltaan. En vain jaksa sellaista.
Eli en usko, että tapaan enää ketään. Ehkä saan lapsenlapsia ja heistä sisältöä elämälleni. Sen lisäksi ajattelin alkaa matkustelemaan jne. Ei ole pakko pariutua. En tiedä kamalan montaa aidosti onnellista parisuhteessa eläjää. Niin se vain on.
Mut jos löydät jonkun sellaisen tyypin, jonka kanssa on superhelppoa olla oma itsensä? Ei kai suhdekiemuroita tarvitsekaan ajatella ennen kuin ne on ajankohtaisia. Mun mielestä se ihastumisen aiheuttama raiteiltaan meno on just parasta. Kunnon dopamiinipaukku.
-ap
Olen eri, mutta minusta ihastuminen on aivan kamalaa, onneksi sitä ei ole tapahtunut vuosiin. Päässä pyörii pelkästään kohde ja on mahdotonta keskittyä mihinkään, kohteen jokainen viesti ja sana ylianalysoidaan ja ties mitä hullua. Sitten petytään ja homma jatkuu uuden tyypin kohdalla. Ei kiitti, minä en jaksa sellaista enää.
Joku viisas joskus sanoi, että kun oikea rakkaus osuu kohdalle, olo on aivan seesteinen ja varma tilanteesta/kohteesta. Liekö tuo totta, mutta tuon kyllä voisin uskoa. Koskaan en ole ihastunut olemalla zen. Tuskin olen edes koskaan rakastanut/ollut rakastettu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen hyväksynyt asian, sillä luonteeni on särmikäs ja monimutkainen. Kanssani on vaikea elää, kärsisin itse ja tuottaisin kärsimystä myös elämäntoverilleni. Kokemusta on jonkin verran. Itsetuntemusta pitää olla, harhakuvitelmista ei ole apua.
Ei itsensä tunteminen poista sitä ahdistusta, että joutuu aina olemaan yksin. Itse olen lievästi autistinen ja ihmissuhteet onmmenneet päin mäntyä. Silti ajattelen, että jos sopiva ihminen löytyisi, parisuhde olisi mahdollinen ei kuormittaisi minua liikaa. Löysoväthän isäni ja äitinikin toisensa, ja elivät yhdessä 50 vuotta, vaikka äitini oli samanlainen autisti kuin minä.
Minullakin on kai autistisia piirteitä. Olen myös introvertti. En lue kovin helposti ihmisiä, en osaa flirttailla, olen alkuun aina todella asiallinen ja pidättäynyt, vähän pelkäänkin miehiä ja epäilen heidän tarjoitusperiään (mikä on tietty fiksuakin) jne. Tykkään olla omissa oloissani ja "vääränlainen" seura on todella uuvuttavaa ja vaatii palautumisaikaa. Toisaalta oikeassa seurassa en väsy lainkaan. Olen aika vakavahenkinen ja tiede/filosofiaorientoitunut. Kevyt, turha läppä ei suju, vaikkakin tutussa ja turvallisessa seurassa minusta löytyy se heittäytyvämpi ja leikkisä puoli, mutta harvemmin tutustuminen johtaa niin pitkälle että se puoli minusta käy ilmi. Usein miehet haluavat edetä todella nopeasti ja merkityksettömästi suhteesta seuraavaan. Minä pidän mieluummin omista rajoistani kiinni kuin päädyn itselleni huonoa tekeviin juttuihin/seuraan.
Jos en omanlaista miestä löydä niin antaa olla sitten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ongelma on katsos siinä, että pitäisi tehdäkin jotain. Esimerkiksi poistua kotoa. Jopa lähestyä toista ihmistä. Liian vaivalloista. On paljon helpompaa vaan valittaa.
Totta tämäkin. Ja kun tarpeeksi kauan (vuosia) yrittää epämukavuusalueella hilluen ja kerta toisensa jälkeen pettyy, niin järkevämpäähän se on lopulta luovuttaa ja suunnata energia muualle. Kaipuuta se ei kuitenkaan poista ja aina voi kuitenkin haaveilla ihmettä osakseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lohduttaudun sillä, että suurin osa suhteista ei ole mitään suuria rakkaustarinoita vaan suhteisiin ja saatuihin kumppaneihin on realisteina tyydytty. Osa suhteista on oikeasti aivan kamalia stressinaiheuttajia ja erot ovat vielä kauheampia.
Olen jo 50 ja pari kertaa eronnut. Silti vieläkin joskus hullu rakkaushaave nostaa päätään ja yritän sen pikaisesti sammuttaa puhumalla järkeä. Olen onneksi onnistunut joka kerta.
Meihin on jo lapsesta saakka istutettu heteroparisuhde ainoana oikeana tapana elää ja nämä kaipuut johtunevat hyvin pitkälti siitä. Meillehän mm myydään markkinamiesten taholta vaikka mitä jotta olisimme haluttavampia vastakkaisen sukupuolen silmissä. Yliseksualisoidussa ajassa intiimi parisuhde on nostettu kaikkein tavoitellummaksi asiaksi vaikka puolet pareista eroaakin ja lähisuhdeväkivaltatilastot puhuvat omaa karua kieltään. Moderni yhteiskunta on hyvin pitkälti rakentunut heteroperheen ja avioliiton ympärille.
Aito rakkaus on harvinaista. Se joka sen löytää on todella onnekas. Minä en valitettavasti sitä löytänyt.
No mulla ei ole ketään, kun ei ole parisuhdetta. Siis ei ole ystäviäkään. Naisena on paljon helpompi saada parisuhde kuin löytää ystäviä, läheisiä kavereita. Ei enää vanhempana ystävystytä. Eikä ne parisuhteetkaan tuppaa kestämään.
Totta. Vanhempana harvoin ystävystyy. Aikuisena arjen kiireet kuormittavat ja on ehkä syntynyt jonkinlainen kyynistyminen kaikkiin suhteisiin. Ystävyyksiä on päättynyt monesta syystä jne. On vaikea enää laittaa vähiä resursseja ja energioitaan ajatuksella "tämäkin päättyy joskus". Ja sehän on vain elämää, kaikki päättyy lopulta aikanaan
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen hyväksynyt asian, sillä luonteeni on särmikäs ja monimutkainen. Kanssani on vaikea elää, kärsisin itse ja tuottaisin kärsimystä myös elämäntoverilleni. Kokemusta on jonkin verran. Itsetuntemusta pitää olla, harhakuvitelmista ei ole apua.
Iso osa ihmisistä ajaa autopilotilla läpi elämänsä ja suorittaa ihmiselämään kuuluvat asiat. Ehkä juuri siitä syystä eilaisilla, särmikkäillä ja "monimutkaisilla" tai pohdiskelevilla ja analyyttisilla ihmisillä on vaikeuksia kohdata muita "helpompia" ihmisiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla kävi ihan itsestään ajan kanssa. 30-40 v oli kova hätä siitä, että en löydä puolisoa, enkä saa sitten lapsiakaan. 40 v jälkeen sitten alkoi jo esivaihdevuosioireita tulla, ja kiinnostus seksiinkin meni. Yhtäkkiä ajatus siitä ettei ole kumppania oli pelkästään helpottava. Enkä semmoista enää ollenkaan halua, koskaan.
Kiitos kommentista, mutta omaan korvaan toi kuulostaa kamalalta :D Haluan haluta enkä muuttua tunteettomaksi atomiläjäksi joka vaan nyt sattuu olemaan hengissä. Haluan tuntea, rakastaa ja olla rakastettu.
-ap
Se, ettei halua parisuhteeseen ei tee "tunteettomaksi atomiläjäksi".
Tuo lause oikeastaan vain kertoo, miten keskiöön elämässäsi olet parisuhteen asettanut, että ilman sitä mikään ei tunnu miltään.
Melkoiset on odotukset tuolle mahdolliselle kumppanille, siis että tekee elämästäsi tunteikasta.
Naiset on kasvatettu laittamaan mies elämän keskiöön. Tietysti sitä luulisi, että vuonna 2026 asian suhteen olisi tapahtunut kehitystä, mutta osa naisista elää edelleen miesten ja miesten validaation kautta.
Aikoinaan naisen ystävät saivat jäädä kun nainen alkoi seurustelemaan. Sitten kun tuli ero niin ystävät taas muistettiin, mutta eihän se ystävyys ollut enää entisensä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En ole muuta keinoa keksinyt kuin tuntea kaikkien niiden tunteiden läpi, joita asia herättää. Ja se on ollut raakaa, kun tähän kietoutuu elämänmittainen ilman rakkautta jääminen. Ei ole kukaan koskaan valinnut minua, halunnut tuntea, olla vierellä. Mutta kaiken eläimellisen itkun ja raivonkin jälkeen tämä alkaa tässä vihdoin asettua. Sille ei vain voi mitään, miten rajallisia ja haluttomia toiset ovat rakastamaan juuri minua. Ei voi mitään.
Olipa hienosti kiteytetty, ihan herkistyin. Tunnen samoin asian suhteen.
Mä teen sinkkuja näin (naiset on kohde)
-ne antaa tosi paljon persettä
-ero tulee ennen lapsia, jos he synnyttävät muuta kuin vammaisen tai tappavat oman lapsen, tai lapsi on lapsisurmaaja
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Löydät kumppanin jos katsot enemmän sisäistä puolta kuin ulkoista. Viimeistään sitten kun ihmiset ikääntyy niin moni voi kokea rakkauden kun se ulkoinen on yhtä rapistunutta puolin ja toisin.
Aika auttanut ainakin minulla. Kun yläasteikäisestä toivonut poikaystävää eikä sitä vieläkään näin 37 v iässä ole siunaantunut, en enää edes toivo sitä. Yksin hyvä.
Täytyy vaan hyväksyä oma nirsous niin hyväksyy samalla sen ettei halua koskaan seurustella.
Vierailija kirjoitti:
Ongelma on katsos siinä, että pitäisi tehdäkin jotain. Esimerkiksi poistua kotoa. Jopa lähestyä toista ihmistä. Liian vaivalloista. On paljon helpompaa vaan valittaa.
1. ei kiinnosta jotkut randomit kadulla :D
2. aina sitä saa valittaa. jos ottaa tunteisiin, GET OUT
Suomessa on vaikealuonteisimmat naiset maailmassa joten ei ole helppoa miehillä.
Eivät halua. Eivät vain halua olla missään tekemisissä miesten kanssa. Ja kukapa heitä siitä voisi syyttääkään.