Kannattaako ero " ihan ok liitosta" ?
Haluaisin kokemuksia teiltä jo eronneilta siitä, kannattiko ero vai olisiko liittoa pitänyt jatkaa. Erityisesti toivoisin kommentteja niiltä, joilla ei ole ollut erityisiä rankkoja ongelmia suhteessa vaan jotka ovat eronneet vähän " lievemmillä perusteilla" .
Itselläni on tilanne se, että liitto on kestänyt toistakymmentä vuotta ja meillä on kolme pientä lasta. Olemme tällä hetkellä lähinnä " kämppiksiä" miehen kanssa eli elämme samassa talossa ja hoidamme yhteisiä lapsia, mutta mitään romanttista meillä ei enää ole ollut useampaan vuoteen ja seksiäkin olemme harrastaneet viimeksi yli kaksi vuotta sitten. Riitelemme aika paljon vähän joka asiasta.
Lapsille olemme kuitenkin ihan oikea ja mielestäni aika hyvä perhe siinä mielessä että koti on turvallinen ja olemme miehen kanssa aika samoilla linjoilla kasvatuksesta ja hän on todella hyvä isä. Toki riitelymme joskus haittaa lapsiakin mutta jos eroaisimme niin luulen että kodin hajoaminen, järjestelyjen hankaluudet ja todennäköinen muutto ja kahdessa kodissa asuminen olisi lapsille paljon suurempi rasite kuin vanhempien ajoittaisten riitojen kuuntelu.
Eli kaiken kaikkiaan tilanne on se, että jos lapsia ei olisi niin olisimme eronneet jo aikoja sitten. Tunnemme kuitenkin molemmat vastuumme lapsista ja siksi tilanne on hankala. Mieheni ei halua eroa mistään hinnasta. Itselläni taas on tunne että en ikuisesti jaksa tätä menoa ja haluaisin oikean parisuhteen ja kunnollisen seksielämän vielä joskus. Mieheni kanssa seksistä ei ole oikein koskaan tullut mitään joten tämän suhteen ei mielestäni suhteellamme ole toivoa vaikka mitä yritettäisiin.
Toisaalta sitten kauhulla mietin eroa ja siitä seuraavia ongelmia ihan käytännön asioissa. Meillä on vasta rakennettu talo, jota kummallakaan ei todennäköisesti olisi varaa pitää vaan se menisi myyntiin. Lapsilla on koulunsa ja harrastuksensa ja perheemme arkielämän järjestäminen on jo nykyisellään sellainen palapeli että hädintuskin venymme siihen. Jos eroaisimme niin todennäköisesti lapsemme joutuisivat väkisinkin luopumaan harrastuksistaan ja kouluihinkin saattaisi tulla muutoksia.
Pelkään siis sitä, että ero muuttaisikin elämän entistä kaoottisemmaksi ja sekavammaksi ja sitten olisi vielä pahempi olo. Lisäksi tietty jossain kalvaa vielä sellainenkin epäilys että onko minusta parisuhteeseen ollenkaan? Entä jos en löydä ketään tai löydän vielä huonompia vaihtoehtoja kuin nykyinen mieheni (vaikka riitelemme ja parisuhde ei toimi niin toisaalta olemme kuitenkin hirvittävän monissa asioissa myös samoilla linjoilla ja ymmärrämme toistemme ajatuksia paljon paremmin kuin monet muut)? Tai ehkä minusta tulee sellainen kierrättäjä että vaihdan miestä kuin alushousuja?
Läytyykö täältä vastaavassa tilanteessa eronneita ja miten kävi? Kannattiko ero vai jouduitteko ojasta allikkoon?
Kommentit (49)
Eli seksittömyys ei ole mikään viime aikojen asia, vaan mieheni ei ole koskaan missään vaiheessa kyennyt tyydyttämään minua seksuaalisesti eikä ole ollut halukas asialle juuri mitään tekemään ja sen vähän mitä on suostunut tekemään (käynyt kerran urologilla mutta ei sitten koskaan esimerkiksi jaksanut lääkkeitä hakea tai kokeilla) ei ole auttanut.
Olen siis käytännössä elänyt ilman seksuaalista tyydytystä koko yhteiselomme ajan - paitsi viimeisen vuoden jonka aikana minulla on olut pari muuta suhdetta ihan vain siksi että en ole enää kestänyt elää ilman. Mieheni ei virallisesti tiedä noista suhteista, koska on ilmoittanut ettei halua mahdollisista muista suhteistani tietää, mutta luulen että hän kyllä aavistaa asian laidan. Hän ei siis kuitenkaan halua missään tapauksessa erota, eikä myöskään tehdä omalle seksuaaliselle kyvyttömyydelleen mitään. Nuo suhteet eivät ole olleet minulle sillä tavalla merkityksellisiä että olisin noista miehistä kiinnostunut uusina kumppaneina vaan ovat olleet puhtaasti pelkkää seksihalujen tyydytystä josta en jaksa enää tuntea edes huonoa omaatuntoa.
Omalta kannaltani asiassa on siis hyvinkin paljon kyse siitä että koen itseni vielä kuitenkin ihan eläväksi ihmiseksi jolla on tarpeensa. En koe olevani valmis loppuiän selibaattiin enkä ole varma kuinka kauan olen valmis uhraamaan tarpeitani lasten vuoksi. Sinänsä ymmärrän kyllä että kyse on varsin itsekkäistä haluista, mutta kuitenkin... Kaipaisin suhdetta, jossa voisin olla nainen sanan kaikissa merkityksissä ja haluaisin vielä kokea suhteen jossa saisin myöskin seksuaalisen tyydytyksen yhdistettynä ihan oikeaan parisuhteeseen.
Tämän lisäksi olen tuntenut itseni myöskin huijatuksi tämän asian suhteen. Mieheni toiveesta emme harrastaneet seksiä ennen avioliittoa ja näin ollen mieheni kyvyttömyys selvisi minulle vasta " liian myöhään" . Ensimmäiset vuodet jaksoin myöskin yrittää ja uskoa tilanteen parantumiseen ja kokeilla kaikki mahdolliset keinot ja jipot. En ihan oikeasti usko että olisin mennyt hänen kanssaan naimisiin jos olisin tiennyt tilanteen oikean laidan. Minulla oli ollut useampia poikaystäviä ennen miestäni ja olin aina ollut seksuaalisesti aktiivinen ja poikaystävieni mielestä " hyvä sängyssä" . Kaikkien aikaisempien poikaystävieni kanssa ja myöskin noiden kahden viimeisen vuoden aikana olleen seksisuhteen kanssa olen pystynyt mielestäni hyvään seksiin ja saamaan orgasmin toistuvasti, mieheni kanssa en ole saanut sitä koskaan.
Niin... tiedän kyllä kaikki mahdolliset parisuhdehömpötykset ja olen lukenut aiheesta paljon. Joissakin parisuhdeilloissakin olemme käyneet mutta niissä päädymme aina olemaan oppositiossa muita vastaan yhdessä mieheni kanssa. Kyse onkin siitä että olen menettänyt uskoni siihen että tilanteemme voisi enää korjautua. Seksikin on totaalisen loppu siitä syystä että minä en enää kerta kaikkiaan kestänyt toistuvia pettymyksiä sängyssä ja totesin että olen mieluummin kokonaan ilman kuin petyn joka kerta - se sattuu jopa ihan fyysisesti kun kaikin mahdollisin keinoin virittäytyy tunnelmaan eikä koskaan lopulta saa...
Jos tämä seksiasia korjautuisi jotenkin itsestään niin uskon että kaikki muukin olisi korjatavissa tuolla yrityksellä ja yrittämisellä. Tuntuu jotenkin niin hölmöltä kun kyse on " vain" seksistä ja lisäksihän se aiheuttaa sen että minut katsottaisiin syypäähän kaikkeen: erota nyt hyvästä miehestä seksin vuoksi. Ja sitäpaitsi eihän kukaan uskoisi että seksin puutteesta oli kyse eikä siitä ole soveliasta oikeasti edes puhua...
minun vastaus on, että ei kannata.
Tosin vaikuttaa, että sinä haet tältä palstalta hyväksyntää erolle, joten taidat sitä tosissasi haluta.
Mutta mielestäni eroa harkitessa tulee aina olla valmis seisomaan omilla jaloilla, eikä ajatella mahdollisia tulevia suhteita. Seuraava mies voi olla petturi, sitä seuraava väkivaltainen jne. tai sitten täysi kymppi. Sitä ei koskaan voi tietää.
Mulle helpottavinta on ollut se, että jos joskus ero tulee, en edes halua uutta miestä. En halua sotkea lapsia mahdollsiin uusiin suhteisiin saati uusperhekuvioihin. Sen vuoksi en ymmärrä näitä " entä jos en löydä yhtä hyvää tai edes minkäänlaista uutta miestä" . So what, kai sitä yksinkin pärjää eikä tarvitse riidellä kenenkään kanssa.
Itse asiassa sinänsä en hae hyväksyntää erolle että olen kyllä ikäänkuin mielessäni päättänyt erota - jossain vaiheessa, minkä siis olen aikaisemmin ajatellut olevan joskus sitten kun lapset pärjäävät omillaan... Koen siis vastuuni lapsista ja heidän kodistaan voimakkaana ja siksi olen tähän saakka yrittänyt ja kestänyt mutta nyt ehkä juuri viimeisen vuoden aikana on tullut sellainen olo että en kestä enää...
Ymmärän myöskin ajatuksesi siitä, että pitäisi olla olo, että haluaa olla mieluummin yksin kuin nykyisessä liitossaan. Muistan hyvin kuinka ennen miestäni kahdesta edellisestä seurustelusuhteestani erotessani minulla oli juuri tuollainen olo: olen mieluumin yksin lopun ikääni kuin tuon kanssa - ja se oli hyvä, olin itsekin sitä mieltä tuolloin että juuri niin sen pitää mennä. Eron jälkeen oli hyvä olla yksin jonkun aikaa.
Tämä on itse asiassa juuri se syy, miksi olen tällä hetkellä epävarma päätöksestäni. Kämppissuhteemme on ihan siedettävä sinänsä ja ero olisi jotain itsekästä. Oikeastaan tuo seksin ja " ihan oikean" parisuhteen puute on se ainut asia mikä rassaa. Koska mieheni on sinänsä " ihan kunnollinen" ei luonnollisestikaan voi olla sellainen olo että " mieluummin mitä tahansa muuta" vaan on vain sellainen olo että haluan oikean ja kunnollisen parisuhteen ja nimenomaan hyvää seksiä, en niinkään eroa nykyisestä miehestä. Niinpä en siis oikeasti kaipaa eroa miehestäni vaan parisuhdetta jota en hänen kanssaan voi saada - miksi siis haluaisin mieluummin olla yksin?
Periaatteessahan voisin tietty hankkia erikseen sen hyvän parisuhteen ja pysyä edelleen kämppiksenä mieheni kanssa ja kasvattaa lapset tällä tavoin... Koska kuitenkaan se ei nyky-yhteiskunnassa ole sosiaalisesti kovinkaan hyväksyttävää niin se ei liene realistinen vaihtoehto. Yksiavioisessa yhteiskunnassa tuskin löytäisin miestä joka tällaiseen järjestelyyn suostuisi, lapset joutuisivat kärsimään ympäristön kommenteista ja kaikinpuolin vaikuttaisin kovin omituiselta ja kummallisesta ratkaisun jälkeen, vai? Niinpä ainoat realistiset vaihtoehtoni lienevät esittelemäni: erota ja etsiä uusi tai pysytellä nykyisessä ja yrittää pärjätä.
No joo. Ehkä kaipaisin mielipiteitä sellaisilta jotka ovat joutuneet elämään oikeasti ilman seksiä vuosia (minun kohdallani kahdeksan vuotta meni kohtuudella ja sitten en enää kestänyt). Toisaalta tässäkin on se ongelma että olen huomanut että ihmiset ovat kovin erilaisia sen suhteen kuinka paljon seksi ja läheinen parisuhde heille merkitsee ja kuinka paljon he sitä tarvitsevat. Mutta eritoten tietty ihmisten jotka eivät koskaan ole joutuneet elämään vuosikausia puutteessa tai jotka eivät seksiä lainkaan kaipaa on helppo moralisoida toisten päätöksiä ja tunteita...
Hei, en valitettavasti kuulu etsimääsi ryhmään, eli eronneisiin, mutta työnnänpä lusikkani soppaan silti. Näytät saaneen vastauksia, että älä eroa vaikka mikä olisi, mutta en tiedä voinko olla heidän kanssa samaa mieltä.
Ymmärrän hyvin, että arjen pyöritys kolmen lapsen kanssa vie kaikki mehut - samassa veneessä olen minäkin ja parisuhteessakin se on rankkaa saati sitten yksin. Toisaalta kuitenkin täytyy muistaa, että lapsilla säilyy molemmat vanhemmat vielä eron jälkeenkin, joten jos vain sopua ja halua löytyy, niin kyllä niitä harrastuksia sun muita pystytään hoitelemaan vielä sittenkin.
Periaatteessa olen sitä mieltä, ettei huonossa liitossa kannata lastenkaan takia hirvittävän pitkään kitua. Yksi vastaajista sanoi ihan oikein, ettei pienten lasten kanssa romantiikasta paljon ehdi eikä jaksa nauttia, mutta sinun tapauksessasi sitä ei taida olla luvassa lasten kasvettuakaan. Ymmärrän senkin, ettet halua rikkoa lasten kotia, mutta sinullakin on vain tasan yksi elämä ja kannattaa ennemmin erota ja elää sitä ainoaa elämäänsä kuin kitua vuositolkulla ja katkeroitua. Maailma on täynnä avioerolapsia ja jos ero hoidetaan hienosti lapsetkin sopeutuvat yllättävän hyvin ja nopeasti.
En tiedä minkä ikäisiä lapsesi ovat ja kuinka vanhoiksi olet ajatellut heidät ennen eroa kasvattaa, mutta mieti oletko valmis uhraamaan vielä esim. 10 vuotta tästä ainoasta elämästäsi. Uutta rakkautta ei ehkä löydy helposti eikä nopeasti, eikä kannata sillä mielin erotakaan, että kuvittelee heti rakastuvansa, mutta pelkästään omillaan seisominenkin antaa voimia eteenpäin.
Toivotan voimia ja onnea ja toivon sinulle kaikkea hyvää.
minusta lasten kannalta huomattavasti parempi on kaksi onnellista vanhempaa erillään kuin että heidän mallinsa perheestä ja parisuhteesta on kahden kireän toisilleen katkeran ihmisen liitto. Lapset aistivat näitä asioita uskomattoman tarkasti (nimimerkillä pelännyt koko aikuisikäni joutumista vanhempieni kaltaiseen seksittömään avioliittoon..).
Seksittömyydessä sinänsä ei ole minusta mitään väärää tai pahaa tai vahingollista, mutta siinä vaiheessa kun se ahdistaa toista osapuolta huomattavasti eikä tilanteeseen ole näkyvissä korjausta niin se muuttuu ongelmalliseksi.
Toinen asia on sitten se, miten seksuaalinen tyydytys saavutetaan ja mikä on sen esteenä. Rivien välistä luin, että miehelläsi on erektio-ongelmia ja impotenssia, joka estää ainakaan pidempikestoisen (tai sinua riittävästi tyydyttävän) yhdynnän? Mutta seksuaalinen tyydytys on saavutettavissa niin monilla muillakin keinoilla, joihin sitä potenssia ei tarvita yhtään, halu ja innostus riittää. Kuten joku viisas joskus sanoi, naisen kunnolliseen tyydyttämiseen ei tarvita kuin etusormi, ja harva meistä on syntynyt ilman etusormea. :)
Minua siis ihmetyttää enemmän se, miksei miehesi ole ollut halukas antamaan sinulle orgasmia tai seksuaalista tyydytystä millään tavalla..? Onko hän niin yhdyntäfiksoitunut, ettei muu ole tullut kyseeseen? Luulisi, että pienellä kokeilunhalulla ja leikkimisellä sekä mahdollisella apuvälineostoksilla käymisellä olisi päästy jo tosi pitkälle..
Onnea valitsemallasi tiellä anyway, ymmärrän erinomaisen hyvin halusi kokea vielä joskus kunnon seksielämä!
Tarkoitus ei tosiaankaan ollut tehdä tästä mitään seksiketjua kovin tarkkoine kuvauksineen, mutta kai tätä sitten pitää vähän selittää...
Eli mieheni on kyllä ihan hyvä ns. esileikeissä, sormistaan ja kielestään jne... Hän siis saa minut ihan kiitettävästi kiihottumaan. Ongelma on se, että itse en saa orgasmia tällä tavalla vaan ainoastaan kiihotun. Ja kun sitten mieheni ei yhdyntään juurikaan kykene - kalu on siis onnettoman pieni, ei jäykisty kunnolla ja laukeaa ensimmäisellä työnnöllä - niin seuraus on se, että harrastaessamme seksiä hän kyllä saa minut kiihottuman, mutta en koskaan saa orgasmia. Itselleni tästä seuraa ihan fyysinen paha olo. Pystyn kyllä laukeamaan kun teen sen omilla käsiläni mutta pidemmän päälle se ei ihan aja samaa asiaa ja lopputulos on se että olen mielummin ilman kuin harrastan tätä surkeaa korvikeseksiä.
Mieheni ei ymmärrä ongelmaa, koska hänelle orgasmi ei koskan ole ollut mikään merkityksellinen asia. Hänelle siis sopii oikein hyvin että homma " jää aina kesken" ja hänen mielestään minä vain olen liian vaativainen enkä osaa nauttia. Hän siis lässyttää sitä samaa parisuhdesoopaa kuin niin monet muutkin tahot... keskustelkaa ja käyttäkää käsiänne ja suutanne jne...
Ehkä ongelma sitten onkin jonkun mielestä minussa mutta sitä en ihan ymärrä miksi minulla ei koskaan ole ollut mitään ongelmia seksissä kenenkään muun miehen kanssa vaan pikemminkin sillä saralla on aina sujunut kaikkein parhaiten vaikka muten olisikin ollut ongelmia. Mieheni taas ei ole koskaan harrastanut seksä kenenkän muun naisen kanssa joten hänellä ei ole vertailukohtaa (ja hän myöskin suoraan sanoo että olisi parempi jos minullakaan ei olisi kokemuksia muista niin en voisi vertailla enkä ymmärtäisi mistä jään paitsi...).
Tää nyt menee vähän aiheen viereen, mutta halusin vaan ap sanoa, että mä ymmärrän sun seksuaalisen turhautumisen. Yleisestihän puhutaan, että naiset kaipaa esileikkiä jne. ja tyydytykseen riittää " etusormi" . No, varmaan monelle sitten on näin, mutta minä lukeudun kanssa näihin " penis- ja yhdyntäfiksoituneihin" naisiin. Välillä vaihteluna voi harrastaa kaikenlaista, mutta koville ottaisi, jos pitäisi luopua " oikeasta" yhdynnästä. Jos muuten olisin todella syvästi rakastunut ja parisuhde olisi aivan 10, niin voisin ajatella, että ei niin haittaisi esim. impotenssi, mutta muuten olis kova pala.
Eli ymmärrän, että voi olla kova pala tuollainenkin asia parisuhteessa. Ja jos muutenkaan ei ole ihan huippusuhde, niin hmm...Voi olla, että parempaa parisuhdetta et löydä eroamallakaan, mutta voisin kuvitella, että parempaa seksiä on mahdollista löytää. Tyhmältähän tämä kuulostaa näin kirjoitettuna eikä mitenkään " ylevälle" eikä ollenkaan sellaiselle, mitä kokee, että pitäisi kirjoittaa ja sanoa. Mutta tosiaan kova pala mullekin olisi, jos nyt vähän alle 40- vuotiaana joutuisin toteamaan, että seksin suhteen mennään säästöliekillä loppuelämä. Ehkä parinkymmenen vuoden päästä sillä ei olisi niin väliä, mutta tällä hetkellä mulle ainakin loistava seksi on iso osa parisuhdetta ja sen voimin jaksaa suhtautua huumorilla siipan arjessa joskus rasittaviin piirteisiin.
Höh, ei tästä nyt ap:lle apua ole, mutta halusin vaan kertoa omat ajatukseni, kun monesti tuntuu, että tällästä yhdyntäkeskeistä naista pidetään jotenkin " outona" . Ja siis ehkä ollaankaan, mutta ainakin meitä on enemmän kuin yksi ;).
Suffeli72:
Seuraava mies voi olla petturi, sitä seuraava väkivaltainen jne. tai sitten täysi kymppi. Sitä ei koskaan voi tietää.
Ei " kuka tahansa" ala pettää, juoda tai hakata, eri asia on suostuuko/osaako tai haluaako noita piirteitä nähdä silloin kun on rakastunut.
Sinänsä olen samaa mieltä siitä, että eron jälkeen pitäisi seistä omilla jaloillaan, eikä laskea sen varaan että tulevaisuus olisi automaattisesti hienoa seksiä ja loistavaa parisuhdetta.
Äh, tästä kommentista ei varmaan ap:lle ollut apua.
Mutta ap: ymmärrän ongelmasi, enkä oikein tiedä, miten voisit elää suhteessa tyytyväisenä - tai miten voisit erota mahdollisimman vähin " haitoin" .
Kyllä viestistäsi oli apua, tai ainakin sellaista " vertaistukea" .
Itse näen tässä naisen seksuaalisten halujen ja tarpeiden vähättelyssä sellaista samanlaista sovinismia vähän lievemmässä muodossa kuin esim. musliminaisten ympärileikkauksissa, mutta periaatteessa mielestäni on kysymys ihan samasta asiasta.
Monesti kuulee ja lukee mielipiteitä siitä, kuinka naisen pitäisi pitää huolta ulkonäöstään, käyttää seksikkäitä alusvaatteita, " vietellä" miehensä, suostua suuseksiin, käyttää geisha-kuulia ja jumpata lantionpohjan lihaksia jne... jotta seksielämä pysyisi kunnossa ja miehen kiinnostus omaan vaimoon säilyisi ym. Sitten naisen suhteen vähätellään näitä samoja asioita täysin. Ei sillä ole väliä jos miehellä ei seiso eikä hän pysty yhdyntään, naisenhan voi tyydyttää pelkällä etusormella (tai sen puutteessa varmaan jollain muulla sormella tai vaikka varpaalla...?) ja jos nainen ei tätä ymmärrä niin vikahan on taas naisessa koska miehessä ei voi olla mitään vikaa...
Henkilökohtaisesti en siis suoraan sanottuna ymmärrä naisia joille ihan oikeasti pelkkä " suuseksi ja sormikopelointi" riittää. Minulle se on hyvää esileikkiä, mutta täydelliseen nautintoon tarvitaan kunnon yhdyntä ja jos seksielämä jää vuodesta toiseen pelkäksi esileikiksi niin siitä alkaa olla nautinto kaukana. Oikeastaan olisi mielenkiintoista selvittää ketkä tällaisen teorian ovat keksineet: miehet vai naiset ja mistä ylipäänsä on päätelty että naiset eivät tarvitse yhdyntää.
Nekku5:
mistä ylipäänsä on päätelty että naiset eivät tarvitse yhdyntää.
vaan kokevat sen naista alistavaksi ja riistäväksi parisuhteen elementiksi, ikäväksi velvollisuudeksi, jonka tulisi päättyä lasten syntymään?
Myös miehet voivat olla seksuaalisesti kylmiä, ei se ole vain naisten ongelma.
Eli varsinkin jo tässä iässä (hieman alle nelikymppisenä) on kyllä sen verran ihmistuntemusta ja järkeä tullut päähän ettei sitä ihan kenen tahansa kanssa rupea ihan mihin sattuu suhteeseen ja useimmista ikäisistäni miehistä kyllä jo ihan henkilöhistorian, aiempien suhteiden, ulkonäön, uran ja juttujen perusteella pystyy aika paljon päättelemään minkälainen mies on miehiään.
Toki yllätyksiä ja epävarmuustekijöitä siitä huolimatta tietysti on paljon suhteessa kuin suhteessa alussa koska useimmat ihmiset yrittävät tietenkin antaa itsestään alkuun paremman kuvan ja vasta ajan kanssa selviää todellisuus. Ja sitten tietysti kun on jo pitkään elänyt yhdessä suhteessa niin voi olla vaikea sopeutua uuteen erilaiseen suhteeseen (mutta jos olisi elänyt yksin voisi olla vielä vaikeampaa). En nyt kuitenkaan ihan uskoa että väkivaltaista miestä tai petturia onnistuisin saamaan, mutta toki voisi olla ongelmia sitten asioissa joissa nykyisessä suhteessa ei ole ongelmia: työnjaossa ja kotitöissä ym. tasa-arvoasioissa, lastenkasvatuksessa, harrastuksissa, oman ajan käytössä, suhtautumisessa eri sukupuolta oleviin ystäviin, sukulaisuussuhteissa, rahankäytössä jne.. Eli sitten voisin tulla tänne ruikuttamaan kuinka uusi mieheni on ihan idiootti ;) Siitä olen kuitenkin varma, että seuraavan miehen seksuaalisen kyvykkyyden tulisin testaamaan erityisen tarkasti ennen vakiintumista!
mutta kun ap sanoit että jos tämä seksiasia jotenkin ratkeaisi niin liiton voisikin pelastaa, niin jotenkin ehkä naiivisti uskon siihen, ettei seksuaalisesti " kyvytöntä" ihmistä olekaan.. Nyt mitenkään siis vähättelemättä sinun ongelmaasi, johon nyt tarkempaa tietoa saatuani uskon, että ero saattaa olla ihan perusteltu ratkaisu.
Ehkä tämä on minun outo lesbonäkökulmani, mutta minulle riittää ihan mainiosti a) etusormi, tai siis harvoin pelkkä se vaan naapurit mukaan myös, ja jos kaipaan jotain enemmän niin b) strap on tai dildo..
Mutta jos sanoisin, että kaikkien naisten " pitää" nauttia samasta kuin minun tai että nainen ei saa kaivata yhdyntää " oikean" peniksen kanssa (ja ehkä sen jatkeena myös sen miehen.. ;) niin syyllistyisin samaan kuin ne, jotka sanovat että lesbot tarvitsevat vain kunnon (heteropeniksellä suoritetun) panon niin kyllä niistä heteroita saadaan..
Eli kukin valitsemallaan tiellä ja pois se minusta että vähättelisin tai haluaisin rajoittaa naisten tai kenenkään yksittäisen naisen seksuaalista vapautta, nautintoa tai tyydytystä! Varsinkaan näin kevään ja lemmen (uus)heräämisen aikaan.. ;)
Aiheen arvostelu ei toki ollut mitenkään henkilökohtaisesti sinulle osoitettu ja toki olemme kaikki erilaisia ja nautimme ehkä vähän erilaisista asioista, mikä itse kullekin sallittakoon ;)
Ehkäpä itseäni enemmänkin ärsyttää yleisellä tasolla kaikenmoinen " lässytys" tästä asiasta. Tarkoitus lienee yleensä hyvä, mutta kun samalla tulee yleensä syyllistettyä nainen asiasta kuin asiasta ja vielä kun asialla useimmiten ovat toiset naiset niin se on väliin todella raivostuttavaa... Varsinkin kun suurin osa ei tunnut edes huomaavan asiassa mitään kummallista vaan on ihan normaalia että kaikessa seksuaalisuuteen liittyvässä naisen tulisi olla se alistuva, sopeutuva ja toista miellyttävä osapuoli ilman omia haluja tai tarpeita...
Sitäpaitsi en ylipäänsä enää jaksa edes ymmärtää miksi parisuhde (perhe) ja seksi on aina niin pakko niputtaa yhteen. Eikö olisi paljon näppärämpää kun tällaisissa tilanteissa voisi otta " puolieron" - erota seksisuhteesta ja perustaa uuden, mutta jatkaa perheen arjen ja lastenhoidon pyörittämistä yhdessä? Voisin sitten seurustella tahollani uuden poikaystävän kanssa (ja miehelläni olisi toki sama vapaus) mutta jatkaisimme talouden ja lastenhoidon pyörittämistä yhdessä? (Olen ihan tosissani)
Tuli sellainen näkökulma mieleen, kun kerroit että sinulla on ollut muita suhteita ja että miehesi todennäköisesti aavistaa sen, et uskoisin et pidemmän päälle jos olet kovin tyytymätön ei miehelläsikään ole varmaankaan helppo olla.
Seksuaalisia tarpeita lienee olevan kovin erilaisia, ei ole oikeaa tai väärää, hyvä kaiketi että suhteessa olevat kokevat tarpeensa tulevan riittävästi tyydytetyiksi. Ehkä miehesi voisi löytää myöhemmin jonkun jonka kanssa hänelläkin seksuaaliset tarpeet natsaa paremmin yhteen.
Lisäksi mua ihmetyttää et täällä usein kommentoidaan et ero on ratkaisu vasta jos suhteessa on väkivaltaa tai alkoholismia, huh huh....Toki on niin et pikkulapsivaiheessa on rankkaa ja nykyään eron saa helposti, mut toisaalta jos henkisesti vaikkapa kokee olevansa aina yksin, tai kokee et ei kertakaikkiaan tule ymmärretyksi niin en kyllä ite jaksais vuosia. ja jokaisella on vain yksi elämä. Se et kituutetaan suhteessa tyytymättömänä on lapsille paljon paljon huonompi asia kuin se et selvitetään mistä kiikastaa vaikka se sit johtais eroonkin. Onhan se puolisollekin aika kamalaa jos toinen on koko ajan tyytymätön, voisin kuvitella et vaikuttaa itsetuntoon tms.
Kiinnostaisi muuten vielä minkä ikäiset lapset teillä on ja se, et onko miehesi täysin tyytyväinen elämäänne.
Ei mies toki täysin tyytyväinen liittoon ole, mutta hänen mielestään ne vialla olevat asiat ovat kovin erilaisia kuin minun mielestäni - tai ainakin mahdolliset ratkaisut niihin. Mieheni mielestä kun korjattavaa on lähinnä minun asenteessani ;) (Kun asennoituisin kaikkiin asioihin kuten mieheni niin meillä ei olisi mitään ongelmia, ylipäänsä suurin osa ongelmista johtuu hänen mielestään siitä että minä pidän eroa yhtenä vaihtoehtona koska jos hän voisi luottaa siihen että minäkään en halua eroa missään tapauksessa niin meillä ei olisi mitään ongelmia...)
Mutta siis mieheni vastustaa jyrkästi avioeroa - sekä meidän eroamme että eroamista yleensä. Hänen mielestään eroaminen on hyväksyttävää ainoastaan äärimmäisen vaikeissa tilanteissa eli siis käytännössä vain joissain väkivalta- ja hyväksikäyttötilanteissa tms... Siksipä tämä onkin niin vaikeaa - vaikka meillä menisi kuinka huonosti tahansa niin hän ei missään tapauksessa halua eroa. En pysty siis millään keinolla vakuuttamaan häntä eron tarpeellisuudesta enkä oikein myöskään tekemään mitään minkä vuoksi hän itse haluaisi eroa ellen nyt sitten alkaisi vaikka pahoinpidellä lapsia...
Heissan Nekku5,
Ajattelin laittaa omia ajatuksiani erosta, kun siihen paadyimme exan kanssa viisi vuotta sitten.
Mina en kuuna paivana erotessa ajatellut, etta eron jalkeinen kaoottinen elama lasten sukkuloimisessa vanhemmalta toiselle - niin fyysisesti kuin henkisesti - olisi niin vaikeaa kuin se on. En liioin kuvitellut, etta joutuisin elamaan lapsistani erossa koska olosuhdesyista oikeus paatti kaikessa viisaudessaan, etta lapset asukoon isan kanssa ulkomailla (asun itsekin ulkomailla, muussa maassa kuin ex ja lapset). Naen lapsia pari kertaa vuodessa.
Lapset ovat jo oppineet valttelemaan puheenaiheita kustakin kodista mutta samaan aikaan tietenkin toivovat ettemme olisi koskaan eronneet. He eivat edelleenkaan ymmarra, miksi erosimme. Olisimme voineet vallan jatkaa avioliittoa, mutta tahto vain loppui kesken ja ajat olivat vaikeat tuolloin muutenkin. Mielestani silti ihan liian heppoinen peruste erolle. Sita oli silloin nuori ja todella typera.
Olen kylla todella onnellinen uudessa liitossani, jossa on uusia lapsia ja lisaa tulossa, mutta eron jattama tyhjio ja syyllisyydentunne, ikava lapsista eivat koskaan katoa. Jos voisin palata menneisyyteen, en satavarmasti olisi antanut avioliiton kuivua kasaan niin helposti kuin tapahtui. Jos joka tapauksessa ajallamme olisimme sitten eronneet, olisi sille antanut enemman aikaa ja ajatuksia tapahtua.
Mita ikina paatatkin, vaikutukset ovat kauaskantoiset. Seksiin en osaa kommentoida, koska se ei ole minulle tarkeiden asioiden joukossa avioliitosta puhuttaessa.
Olet oikeassa siinä, että en ymmärtänyt viestiäsi oikein. Oikeastaan suurin osa siitä unohtui jo siinä vaiheessa kun omaa naputtelin :). En ehkä tituleeraisi kuitenkaan suhdetta itse ihan ok:ksi noine ongelmineen. Nuohan ovat menko massiivisia ongelmia. No, olen edelleen sitä mieltä, että terpiassa käyti voisi auttaa. Mikä alitajuinen voima saattoi sinut valitsemaan miehen, joka ei mätsää sinulle seksuaalisesti? Koitko seksuaalisesti potentin miehen itsellesi uhkaksi silloisessa elämänvaiheessai? Olitko juuri eronnut elämäsi rakkaudesta ja otit " sen toiseksi parhaan" , riittävän kiltin, josta tulee hyvä isä lapsille. Nää nyt on tietysti aivan heittoja ja voi mennä metsäänkin. Ajan tällä takaa sitä, että sulla (ja todellakin myös miehelläsi) on edessä mieletön matka itsetuntemuksen maailmaan.
että todellakin harkitsisin itsekin eroa tilanteessasi. Tietysti sinä tarvitset seksiä.
Syy oli se, että mieheni kieltäytyi esiaviollisesta seksistä omien periaatteidensa vuoksi (Samat periaatteet mistä syystä hän niin kovasti vastustaa eroa. Hänen mielestään avioliitto on ikuinen ja seksiä voi harrastaa vain silloin kun on sitoutunut kyseiseen henkilöön lopuiäksi jotta mahdollisilla tulevilla lapsilla on turvallinen ja pysyvä koti, vahinkohan voi sattua vaikka käyttäisi minkälaista ehkäisyä).
En siis voinut aavistaa ennen avioitumistamme että mieheni ei kykene kunnolliseen yhdyntään. En tiedä kuinka tietoinen hän itse oli asiasta ja millä tavalla se vaikutti hänen kieltäytymiseensä siitä esiaviollisesta seksistä (eli aavistiko hän jollain tapaa etten huolisi häntä jos tietäisin). Uskon kuitenkin että mieheni toimi asiassa suhteellisen viattomin motiivein koska oli oikeasti kokematon.
Myönnän kyllä että suhteemme oli jollain tapaa ihan järkisuhde, löysin siis ihmisen joka hyvin monissa asioissa ajattelee kanssani samalla tavalla ja josta tiesin tulevan ihanteellinen isä lapsille (olin jo siinä iässä että halusin perustaa perheen enkä etsinyt vain sopivaa seksikumppania vaan elämänkumpania ja isää lapsilleni). Oikeasti sovimme ajatuksiltamme ja mielipiteiltämme toisillemme hyvin, edelleenkin. Toki alkuvaiheesen liittyi luonnollisesti myös ihastuminen ja rakastuminen ihan oikeasti, mutta kumpikaan meistä ei ole koskaan ollut sellaista " päättömästi rakastuvaa" tyyppiä eli jalat eivät niinsanotusti ole menneet koskaan alta miehen vuoksi, ei myöskään tämän miehen.
Tämä suhtautuminen esiaviolliseen seksiin oli oikeastaan niitä harvoja erimielisyyden aiheitamme jo alussa. Koska asia tuntui olevan miehelleni niin tärkeä niin myönnyin siihen, miksi en olisi myöntynyt? En ollut koskaan seurustellut seksiin kykenemättömän miehen kanssa eikä minulle tullut pieneen mieleenkään että suhde ei toimisi sillä saralla, olihan seksi kaikissa aiemmissa suhteissani ollut se parhaiten toiminut juttu. En siis yksinkertaisesti saattanut aavistaa, että siitä tulisi ongelma.
Naimisiinmenon jälkeenkin ensimmäisillä kerroilla ajattelin ongelmien johtuvan mieheni kokemattomuudesta, jännityksestä, tilanteen uutuudesta jne... Kun minulle selvisi että ongelma on pysyvämmänluonteinen etsimme tietysti ensin ratkaisua näistä perinteisistä keinoista: keskustelua, harjoittelua, hidasta etenemistä, virittäytymistä tunnelmaan, erilaisia asentoja, paikkoja, leluja, vaatteita, tiheää seksin harjoittamista, lyhyttä selibaattia,.... lista on loputon.
Mikään ei auttanut vaikka yritin tosissani. Lopulta pelkäsin seksiä: aina kun uskaltauduin heittäytyä leikiin seurasi siitä pettymys ja paha olo lopuksi. Seksi alkoi tuntua vastenmieliseltä ja aloin inhota miehen läheisyyttäkin mistä tietysti tunsin sitten huonoa omaatuntoa... Lopulta aloin jo epäillä omaakin kykyäni nauttia seksistä mitä sitten puutteessa päädyin testaamaan muutaman muun miehen kanssa. Ja se oli ihanaa, ihan oikeasti, olin jo unohtanut millaista se onkaan!
Eli... syynä mieheni " ottamiseen" ei siis tosiaankaan ollut sen kummemmin edelliset suhteet kuin mikään pelkokaan. Edes tuota itsetuntemuksen puutetta en suostu allekirjoittamaan, koska mielestäni olen perehtynyt omiin ajatuksiini, tunteisiini ja tarpeisiini jopa keskivertoa paremmin. Ajattelematon ehkä olin, mutta edelleenkään en ihan täysin ymmärrä mitä olisin voinut tehdä toisin? Miksi olisin jättänyt " täydellisen" miehen ottamatta vain siksi että hän ei halua harrastaa esiaviollista seksiä? Toki meillä on muitakin ongelmia mutta niistä mikään ei ole sellainen että se kaataisi avioliiton, ongelmia lienee joka suhteessa ja ne muut ongelmat nimeäisin sellaisiksi " tavallisiksi" .
Ulkoupuolisena tilanteenne kuulostaa siltä, että se on vielä muutettavissa myönteiseen suuntaan. Kolmansia osapuolia ja uskottomuutta ei kai ole kuvioissa, eli mitään peruuttamatonta ei ole tapahtunut. Aina kannattaa yrittää korjata liittoa parempaan suuntaan. Viittasit itsekin siihen riesaan ja vaivaan, joka syntyisi, jos eroaisitte eri osoitteisiin. Miksi ette näkisi edes puolta siitä vaivasta liittonne pelastamiseksi (esim. avioliittoleirit, terapia, molemmille yhteinen harrastus, yhteinen loma ilman lapsia)? Jotain ulkopuolista potkua varmasti tarvitsisitte. Eronneiden suusta kuulee lähes aina kliseen, että ei se vaihtamalla parane. Saatatte molemmat kyllästyä uusiin kumppaneihinne uudessakin liitossa: Mitäs sitten? Sittenkö toistamaan jo samaa vanhaa kaavaa, että vaihtoon vaan?
Vinkkinä: suosittelen sinulle perehtymistä parisuhdetta koskevaan tutkimukseen. Kirjoissa kuvataa loistavasti tuota teidänkin tilannetta: esim. kombinaatiota pinet lapset/seksielämä ja " kahden kaverin liitto" . Lisäksi sitä tunnettua tosiseikkaa, että ihminen tuppaa tiedostamattaan toistamaan samat virheet myös uusissa liitoissaan, ellei käsittele tietoisesti edellisen suhteensa ongelmia. (esim. Mikä on saanut teidät ajautumaan tähän tilanteeseen? Mitä oikeastaan odotitte yhteiselämältänne? jne. jne.) Sama " seksitön" kinasteleva kaveruussuhde" saattaa olla edessä myöhemminkin.
Herättäisinkin kysymyksen, että onko tämä juuri se syy, että avioliitot hajoaa, kun ne " ihan ok:tkin hajotetaan" täysin katastrofaalisten liittojen lisäksi?