Yksinäisyys ja surullisuus, avaudun

Tunnen oloni yksinäiseksi ja surukin välillä vyöryy päälle, joskus olin masentunut, en kai enää. Silti, mitä järkeä tässä kaikessa on? Muutenkin sataa vettä kokoajan tai sitten on muuten vaan pimeää ja kylmää. Yritin parantaa elämääni, lähdin opiskelemaan, valmistuin. Alalla ei ole töitä, ainakaan vakituisia paikkoja. En ole onnistunut saamaan sellaista työtä, töitä kuitenkin on jonkin verran. Oikeastaan nyt kun miettii, tilanne oli parempi, kun en vielä ollut opiskellut nykyistä ammattia ja olin vakkaritöissä.

Aikaisemmin taas mietin, että opiskelu olisi unelma ja se on tehtävä, myös oli ulkoinen paine siitä, että muut opiskelivat. Totta kai tämä työtilanne voi parantua ja löytyä jopa hyvä työpaikka, olen myös toteuttanut yhden unelmani, ehkä tämä ei siis ole mennyt hukkaan. Muitakin unelmia on vielä, mutta pelkään, että ne eivät mahdollistu ilman vakituista työtä. En ole sellainen, että ajattelisin kaiken järjestyvän ja tuntuu muutenkin että olen aina ollut väärässä paikassa väärään aikaan. Terapiasta moni on kertonut hyötyneensä, eikä enää pidetä hulluna, jos kertoo käyvänsä terapiassa. Se voisi olla vaihtoehto, mutta luulen, että menisin sinne istumaan hiljaa ja jos käynti on 100 euroa kerta, ei kiitos. Ostan mieluummin terveellistä ja ravitsevaa ruokaa tällä rahalla.