Joululahja jota lapsena toivoit mutta et koskaan saanut.

Minä myös toivoin nukenvaunuja,sain kyllä nukenrattaat.

Vierailija kirjoitti:

Minä myös toivoin nukenvaunuja,sain kyllä nukenrattaat.

Sama. 

Oliko ne Brio-nukenvaunut sitten oikeasti niin tosi kalliit, ja nukenrattaat merkittävästi halvemmat?

1) Nukenvaunut

2) Autorata

3) Jääkiekkopeli

Jääkiekkopelin ostin aikuisena itselleni. Kaveritkin tykkäsivät. Muut haaveet jäivät, joskin ehkä kerran vuosikymmenessä mietin, että olisipa kiva joskus kokeilla autorataa.

Vierailija kirjoitti:

En toivonut mitään 

Minäkään en muista, että olisin toivonut itselleni mitään erityistä. Siis esittänyt lahjatoiveita erikseen. 

Tai jos olin jotain toivonut niin se on sitten niin pienenä, että en enää muista sellaista. Sain kyllä isältä ja äidiltä aina joitain lahjoja. Äidin lahjat oli aina pehmeitä pakettaja ja joihin hän oli piilottanut jonkun pienen karamellipussin jonnekin. Isältä sain yleensä jonkun urheiiluun tai liikuntaan liittyvän asian, luistimet, sukset ja jotain niihin liittyvää tarpeellista. Muistan kun teininä sain taskulaskimen, jota ei vielä saanut käyttää ylioppilaskokeissa, mutta se oli kätevä tunnilla ja kotona tehtäviä tehdessä kun sillä sai nopeasti tarkistettua laskutikulla lasketut tulokset. 

Sisko ja veli olivat minua vanhempia ja heiltä sain jonkun pienen kirjan tai palapelin. He kuitenkin muuttivat jo ennen kuin olin 9v opiskelemaan muualle ja olivat sitten enää harvemmin jouluna meillä tai jos niin kävivät vain Tapanina syömässä.  Lahjoja ei sitten enää vaihdettu heidän kanssaan. Minä ostin pienstä kotitöistä saamillani taskurahoilla vanhemmille ja sisaruksille jotain pientä mihin rahat riittivät.

Mutta tätä kirjoittaessa taisin toivoa lähinnä Jouluksi sitä, että olisi mukavaa yhdessä ja ostamani pienet lahjat ilahduttaisivat niiden saajia. Ei minulla sen suurempia toiveita muistaakseni ollut. Äiti joka eli vielä -90 luvulla kutoi sinnikkäästi kuitenkin minulle 32v ikäiseksi yhdet villasukat jotka sain kun laitoin hänelle Joulua jota hän ei enää jaksanut itse laittaa ja kävin usein vuoden mittaan tekemässä ruokaa viikonloppuisin hänelle.

Lapsuudenkodissa meillä pienten lahjojen merkitys oli toisen muistaminen, yhdessä oleminen ja rauhoittuminen arjesta. En muista minkäänlaista yltäkyläisyyden tavoittelua tai että kaikkea pitäisi nyt olla ja saada.  Ei vain ollut mitään halua sellaiseen. Kumpikaan vanemmistani ei sellaista ollut edes kotonaan kokenut, joten siksi kai sitä eivät he sitten meille myöskään minään perittynä tapana tuoneet.

Vierailija kirjoitti:

Menee vähän ohi alkuperäisen kysymyksen, mutta tuntuu, että monessa vastauksessa on katkera sävy? Onko todella niin, että jos lapsi ei saa jouluna juuri sitä mitä toivoo, pettymys on näin suuri ja pitkäkestoinen, vaikka lapsi kuitenkin jotain saisi ja lahjoissa olisi oikeasti ajatusta? Omassa lapsuudessani toiveet oli nimenomaan toiveita, ei mitään tilauksia. Joskus saattoi saada juuri sen mitä oli toivonut, mutta melko usein lahjaksi tuli jotain muuta kivaa: askartelun ystävälle tarvikkeita, pelien ystävälle uusi lautapeli jne. Osa lahjoista oli "tylsiä" hyötylahjoja kuten vaatetta, se kuului asiaan eikä aiheuttanut katkeruutta. 

Nyt kun omat lapseni alkavat iän puolesta ymmärtää toiveiden päälle, haluaisin että HD oppisivat saman kuin minä: toiveita saa olla, ne voivat toteutua osittain, ja on kivaa että jouluna saa kivoja yllätyksiä sen sijaan että kytätään onko tilaus toimitettu kokonaisuudessaan ja onko joku nukke tismalleen se

Tässä ei ole kyse pelkästään lahjoista, vaan myös kuulluksi tulemisesta. Se, että paketista paljastuu aattoiltana jotain sellaista josta on koko syksyn haaveillut, on elämys itsessään. Mutta vielä tärkeämpää siitä tekee kokemus siitä, että vanhempi on kuunnellut toiveita, ja halunnut ne toteuttaa. Se on ihmisen psyykkiselle kasvulle ja ihmissuhteiden dynamiikalle valtavan tärkeää. 

Jos taas paketista tulee jotain aivan muuta toivottujen juttujen sijaan, on selvää, että vanhempi ei ole kuunnellut lastaan,  tai sitten hän on tietoisesti ohittanut tämän toiveet.

Toki lahjaksi saa antaa myös jotain sellaista, mitä ei ole toivottu, mutta jonka tietää olevan hyödyllinen tai mieluinen. Eikä kaikkia toiveita ole tietenkään mahdollista toteuttaa. Mutta siihen pitäisi pyrkiä, että ainakin yksi toivelahjoista hankitaan. 

Muodinmukaisia tai ainakin nättejä siistejä vaatteita, oli rumat karsean väriset rytkyt kun muilla esiteineillä oli siistit, nätti vaatteet. Olin nätti tyttö joka pukeutui rumasti. 

Pianoa.

Vierailija kirjoitti:

Nukkekoti ja nukenvaunut, en saanut kumpaakaan. Tein sitten itse nukkekodin kenkälaatikosta ja vaunut sain sitten aikuisena, kun sain lapsen.

Mä sain 1970-luvulla pahvisen koottavan nukkekodin, 

kun toivoin sitä oikeeta   :(     :(

Joulurauha. Koskaan ei tiennyt, koska isä alkoi riehua.

Sodankäynnyt mies, ei alkoholia eikä selkään saatu. Mitä nyt hankeen piti lähteä.

Koska moni toivoo raitista joulua, niin tuli mieleen, että raittius ei takaa joulurauhaa. Alkoholisti, joka pakottaa itsensä olemaan raitis, voi olla ärtynyt ja kiukkuinen.

Koiranpentu, oma huone tai edes sänky. Nukuin olohuoneen sohvalla 16 vuotiaaksi asti :/

Malibu Barbie jolla oli kauniit vaaleat hiukset. En saanut koska oli vanhempien mukaan liian kallis lahja lapselle ja turhuutta. Sain halpahallista jonkun vitosen nuken ja vaatteita sille. 

Vierailija kirjoitti:

Olimme 10 lapsinen köyhä perhe. Mitään en osannut toivoa ja ne pienet paketit joita sitten sain tuntui luksukselta. 

Minulla sama tilanne muuten, mutta meidän perheessä oli 11 lasta. Muistan sen, että saimme jotkut pienet joulupaketit, mutta en muista nyt aikuisena yhtään lahjaa mitä olisin lapsena jouluna saanut. Mitään ei oikein uskaltanut edes toivoa, kun piti olla onnellinen siitä että on edes ruokaa pöydässä. Perheessämme olisi ollut kyllä rahaa joululahjoihin, mutta sodainvalidi-isäni ryyppäsi perheen rahat. Oli arki tai juhla, niin isälläni oli aina rahaa käydä Alkossa ja vetää salassa joulukännit. Pelko ja inho kännisiä kohtaan helpottaa kohdallani varmaankin vasta taivaallisessa soittokunnassa.

Legoja. Sähköautorata. 

Vierailija kirjoitti:

Koiranpentu, oma huone tai edes sänky. Nukuin olohuoneen sohvalla 16 vuotiaaksi asti :/

 

Toivottavasti nautit 🥰🥰🥰😍😍🥰

Vierailija kirjoitti:

Oma hevonen. Ostin ekan oman hevosen 30-vuotiaana 🥳

Pennun pitää olla jotain rikasta sukua, että se voi saada joululahjaksi hevosen. 

No, lapsilla on usein utopistisia toiveita. Niinhän minäkin pentuna kuvittelin, että sitten kun minä olen iso, asun omakotitalossa ja tienaan 10000 markkaa kuukaudessa. No en tullut tienaamaan ja vuokralla kerrostaloissa asuin. Olisi silloin, kun oli tuollaiset visiot suuresta palkasta ja omasta talosta, pitänyt myös panostaa siihen koulunkäyntiin ja lukea läksynsä että myös oppii jotain, niin olisi sitten voinut olla niihin mahdollisuuskin. Kun sen koko peruskoulun veti läpi siitä mistä aita oli kulloinkin matalin, niin kutosen oppilas olin. Ei siitä hirveän suuria sitten jatkopoluille. Koulukirjat olivat auki ainoastaan tunneilla, kotona en ikinä lukenut läksyjä, tehtävät kyllä tein, mutten riviäkään kotona lukenut mitään. Tunneilla kyllä kuuntelin, että siitä opin ja osasin paremmin läksyt tehdä. Yksinään kokeisiin en ikinä lukenut. Ainoastaan kuvaamataitoa harrastin kotona. Tein mm. pilakuvan koulukaverista. 

Kyllä tässä elämässä on kuvitelmia ja toiveita riittänyt, hyvä jos prosentti on toteutunut.

Vierailija kirjoitti:

Minä myös toivoin nukenvaunuja,sain kyllä nukenrattaat.

Tuo oli se joka tytön toive, samoin kuin nukkekoti.

Samanlaisen muotokuvan, kuin Dorian Graylla. Tosin olin jo lapsena tietoinen kyseisen esineen saatavuuteen liittyvistä haasteista. 

Vierailija kirjoitti:

Toivoin aina kissanpentua, mutta koskaan en saanut. Kerran haimme eräästä paikasta muutaman pienen kissanpennun, leikin niiden kanssa autossa. Kun tultiin kotiin, kissanpennut laitettiin muovipussiin roikkumaan puun oksalle ja ammuttiin. Olin 5-vuotias ja olin niitä ammuttuja kissoja hautaamassa. Tämä näky tulee mieleen edelleen melkein joka päivä vielä 50 vuotta jälkeenkinpäin. Taas kerran kyyneleet silmissä tätä muistelen. Olen kyllä asian käsitellyt terapiassa, mutta arvet ovat ikuiset.

Mitä aktuaalista vittua, ihmishirviövanhemmat. 

Täällä on ollut monella niin   surullisia ja vaikeita kohta. Suurta myötätuntoa tunnen.  Voimia ja jaksamista teille kaikkeen.