Lue keskustelun säännöt.
Kuinka kauan harkitsit eroa ennen kuin toteutit sen?
13.11.2025 |
Olen pohtinut eroa jo varmaan kohta pari vuotta. Mitään isoa ongelmaa ei ole, parisuhde on hitaasti hiipunut siihen pisteeseen, ettei tehdä enää mitään yhdessä emmekä keskustele muusta kuin käytännön asioista. Riidellään kotitöistä, yhteisestä ajasta en enää edes aloita keskustelua. Kaipaisin sellaista, että kumppani olisi oikeasti kiinnostunut minusta ja haluaisi tehdä kanssani asioita. Yksinolokaan ei tunnu niin pahalta ajatukselta kuin totaalinen välinpitämättämyys. Olen ajatellut, että odottaisin siihen asti, kun lapset ovat aikuisia, mutta en tiedä, jaksanko enää lähes kymmentä vuotta.
Kommentit (82)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Päätöksestä meni noin kuukausi muuttoon.
Tätä ei kysytty, vaan kuinka kauan kesti että päätös syntyi.
Päätös syntyi sen enempää miettimättä.
Mäkin vaan näin mun miehen naamasta etten ollut hänelle enää se ykkönen, enkä jäänyt sen jälkeen filosofoimaan suuremmilla sfääreillä ja keksimään pirun huonoja tekosyitä miksi en voisi erota.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen eroperheestä, eikä se elämä mitään herkkua ollut vanhempien eron jälkeen. Ei ollut oikeastaan kotia enää, pelkkää ajelehtimista. Muutin siiten kotoa pois jo 16-vuotiaana, eikä se ollut helppoa.
Taloudellinen tilanne myös huononee, kun meillä molemmilla pitää olla omat kodit. Pystymme nyt tarjoamaan lapsille esim. omat huoneet ja kivoja harrastuksia, enkä usko, että noihin on eron jälkeen varaa. Sen takia yritän sietää omaa epämukavuuttani.
Ap
Lapset asuvat edelleenkin tässä asunnossa eli heidän kodissaan.
Sinä ja miehesi vuokraatte molemmat tukikohdat ja sieltä käsin vaihdatte lennossa hoitovuoroon. Lasten kotiin. Näin niin kauan, kunnes lapset ovat aikuisia.
Mikään ei muutu.
Reilua ja käytännöllistä.
Kesti useita vuosia, 3-5. Ensin siksi, että oli pahoja riitoja, tilanteen edetessä myös siksi, ettei ollut enää oikein mitään yhteistä. Eksä halusi esim isoa taloa ja että mullakin olisi parempi palkka jne, itse taas olen downshiftaaja, ei ole kunnianhimoja eikä materiaalisia himoja kunhan pärjään.
Ei se pitkä harkinta silti kaduta, kun meilläkin on lapsia ja ihan pienten kanssa en halunnut. Neuvoisin, että laske ap tarkka ja realistinen budjetti (minäkin säästäväisenä ihmisenä pärjään vaikka on pienet tulot) käy huolella läpi skenarioita, joissa tilanne jatkuu tai jossa lähdet. Miltä vaikuttaa?
Eroa kohti noin vajaa vuosi tosi ahdistuneena. Siitä sitten pariterapiaan kuukausiksi ja eropäätös. siitä meni vielä puoli vuotta, kun konkreettisesti erilleen muutto. Suosittelen pariterapiaa, siinä saa kelattua runsaasti kaikkea eikä tee hätiköityä päätöstä. Eli ajatuksesta toimeenpanoon vajaat kaksi vuotta. Hyvin meni ja olin avusta kiitollinen.
Aivan käsittämättömiä neuvoja nämä, että alaikäiset lapset pitäisi jotenkin ottaa eropäätökseen mukaan ja heidän kanssaan keskustella ja kysyä heidän mielipidettä asiaan! Kyllä se parisuhde on ihan kahden aikuisen välinen asia, eikä lapsia voi vastuuttaa ja velvoittaa päättämään tällaisesta asiasta!
Mulla on yksi tuttavaperhe, jossa miehen mielenterveys- ja alkoholiongelman takia oli todella vaikeaa vuosia. Heillä oli sellainen tilanne, että yhden kerran vanhemmat jo päättivät erota ja kertoivat siitä kaiken taiteen sääntöjen mukaan myös lapselle, joka oli pieni koululainen siihen aikaan. Lapsi otti asian tosi raskaasti, itki ja raivosi ja piilotteli esim. toisen vanhemman tavaroita, ettei tämä pystyisi lähtemään kotoa yms. Ja mitä tekivät vanhemmat: He peruivat, että ei me nyt sitten erotakaan, kun sinä RaimoKyllikki tulit siitä niin pahalle mielelle!
Mietin pitkään jälkikäteen, että minkälaiset vanhemmat tekee noin? Lapsellehan jää tuosta käsitys, että hän voi päättää, eroavatko vanhemmat vai eivät. Ja kun vanhemmat sitten kuitenkin muutama vuosi ja viinapullo myöhemmin erosivat, niin lapsi todennäköisesti ajatteli, että syy oli hänen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jahkasin vuositolkulla, kunnes tajusin että ei tule olemaan mitään selvää merkkiä oikeasta ajankohdasta ja toisaalta miettisin aina vaan eroa, ei se jäämisen päättäminen sitä muuttaisi. Tietysti yritettiin kaikenlaisia avioliitto kuntoon -kampanjoita, nehän auttoi vain just sen hetken.
Vierailija kirjoitti:
Heitin muijan muumimukeineen pihalle heti kun joku tukiasunto sille oli myönnetty.
Mikäs muija se oli ja mikä ihmeen tukiasunto? Kuka myönsi? Kerrohan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eroa kohti noin vajaa vuosi tosi ahdistuneena. Siitä sitten pariterapiaan kuukausiksi ja eropäätös. siitä meni vielä puoli vuotta, kun konkreettisesti erilleen muutto. Suosittelen pariterapiaa, siinä saa kelattua runsaasti kaikkea eikä tee hätiköityä päätöstä. Eli ajatuksesta toimeenpanoon vajaat kaksi vuotta. Hyvin meni ja olin avusta kiitollinen.
Oliko puolisosi ok ja kiitollinen? Mitä hänelle kuuluu? Onko teillä lapsia?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen eroperheestä, eikä se elämä mitään herkkua ollut vanhempien eron jälkeen. Ei ollut oikeastaan kotia enää, pelkkää ajelehtimista. Muutin siiten kotoa pois jo 16-vuotiaana, eikä se ollut helppoa.
Taloudellinen tilanne myös huononee, kun meillä molemmilla pitää olla omat kodit. Pystymme nyt tarjoamaan lapsille esim. omat huoneet ja kivoja harrastuksia, enkä usko, että noihin on eron jälkeen varaa. Sen takia yritän sietää omaa epämukavuuttani.
Ap
Lapset asuvat edelleenkin tässä asunnossa eli heidän kodissaan.
Sinä ja miehesi vuokraatte molemmat tukikohdat ja sieltä käsin vaihdatte lennossa hoitovuoroon. Lasten kotiin. Näin niin kauan, kunnes lapset ovat aikuisia.
Mikään ei muutu.
Reilua ja käytännöllistä
Kolme asuntoa? Millä rahalla jos ei ole varaa kahteenkaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä mies on sanonut kun olet tästä hänen kanssa keskustellut?
Vierailija kirjoitti:
Harkitsin eroa, kun nuorin oli 10-vuotias. Päätin odotella kun hän olisi kirjoittanut ylioppilaaksi ja päässyt opiskelemaan. Siinä vaiheessa parisuhteemme tila oli jo paljon parempi. En eronnutkaan, enkä ole katunut.
Joskus kai kunnon harkinta-aika kannattaa, jos suhteessa ei ole väkivaltaa, riitoja tai päihteitä. Kyllästyminen voi mennä ohi ja toisen voi löytää uudelleen.
Kerrankin viisauden ääni.
Tämä on niin totta. Normaalia elämää. Yksittäisiä nousuja ja laskuja, enimmäkseen kuitenkin arkea. Ihmiset eivät nykyisin ymmärrä sitoutua ja pysyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tasan sekunnin. Mies jäi kiinni itse teosta aviovuoteessamme vieraan naisen kanssa. Se oli kerrasta poikki ja en ole katunut.
Etkä kuunnellut miehen versiota tapahtuneesta? Mitä jos oli liukastunut ja heppi uponnut vahingossa vieraaseen koloon?
Olet todella ilkeä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen eroperheestä, eikä se elämä mitään herkkua ollut vanhempien eron jälkeen. Ei ollut oikeastaan kotia enää, pelkkää ajelehtimista. Muutin siiten kotoa pois jo 16-vuotiaana, eikä se ollut helppoa.
Taloudellinen tilanne myös huononee, kun meillä molemmilla pitää olla omat kodit. Pystymme nyt tarjoamaan lapsille esim. omat huoneet ja kivoja harrastuksia, enkä usko, että noihin on eron jälkeen varaa. Sen takia yritän sietää omaa epämukavuuttani.
Ap
Lapset asuvat edelleenkin tässä asunnossa eli heidän kodissaan.
Sinä ja miehesi vuokraatte molemmat tukikohdat ja sieltä käsin vaihdatte lennossa hoitovuoroon. Lasten kotiin. Näin niin kauan, kunnes lapset ovat aikuisia.
Mikään ei muutu.
Reilua ja käytännöllistä
Kolme asuntoa? Millä rahalla jos ei..
Isä ja äiti voivat elää boheemielämäänsä eli jatkettua nuoruutta esim:
- kommuunissa, yhteisasumisen jossain muodossa, oma pieni huone
- jonkun tuttavan huoneessa, piharakennuksessa tms tehden kotitöitä tai pihatöitä tai hoitaen lapsia illalla (kun omat lapset eivät ole riesana)
- talovahtina tuttavien ollessa ulkomailla osan vuotta, asuminen - vastapalvelus työnteossa palveluksena
- onhan näitä asumisjärjestelyitä
Ei asunto vaan huone. Avainkaulavanhempien hommaa. Sitähän haluttiin.
Lapsien kohtalo se ei todellakaan ole kärsiä perseilystänne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen eroperheestä, eikä se elämä mitään herkkua ollut vanhempien eron jälkeen. Ei ollut oikeastaan kotia enää, pelkkää ajelehtimista. Muutin siiten kotoa pois jo 16-vuotiaana, eikä se ollut helppoa.
Taloudellinen tilanne myös huononee, kun meillä molemmilla pitää olla omat kodit. Pystymme nyt tarjoamaan lapsille esim. omat huoneet ja kivoja harrastuksia, enkä usko, että noihin on eron jälkeen varaa. Sen takia yritän sietää omaa epämukavuuttani.
Ap
Lapset asuvat edelleenkin tässä asunnossa eli heidän kodissaan.
Sinä ja miehesi vuokraatte molemmat tukikohdat ja sieltä käsin vaihdatte lennossa hoitovuoroon. Lasten kotiin. Näin niin kauan, kunnes lapset ovat aikuisia.
Mikään ei muutu.
Reilua ja käytännöllistä.
Ei tuohon ole Hgissä varaa kellään, lainaa on paljon vielä siitä perheasunnostakin ja sen just ja just kaksin maksaa.
Heittopussilapset ovat vinksahtaneita, surullisia otuksia, juurtumattomia ja häpeävät usein vanhempiaan ja arvottomuuttaan.
Seuraukset tästä lapsen arvon laiminlyönnistä on yhteiskunnassa näkyvissä jo rankasti.
T. Opettaja/kasvatustieteilijä
Lasten ei kuulu eikä tarvitse muuttaa mihinkään. Se on lähtökohta. Piste.
Vanhemmat sukkuloikoot ja voivat lusia vuoroviikkonsa ihan missä lystäävät.
Tehkööt töitä. Tuplatöitä.
Kun ei ole ne lapsetkaan enää riesana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eroa kohti noin vajaa vuosi tosi ahdistuneena. Siitä sitten pariterapiaan kuukausiksi ja eropäätös. siitä meni vielä puoli vuotta, kun konkreettisesti erilleen muutto. Suosittelen pariterapiaa, siinä saa kelattua runsaasti kaikkea eikä tee hätiköityä päätöstä. Eli ajatuksesta toimeenpanoon vajaat kaksi vuotta. Hyvin meni ja olin avusta kiitollinen.
Oliko puolisosi ok ja kiitollinen? Mitä hänelle kuuluu? Onko teillä lapsia?
Oli kolme lasta. Puoliso ei halunnut erota, häntä kun ei ahdistanut. Hän on uusissa naimisissa ja kait vielä hengissä. Ei ollut kiitollinen vaan uhkaili väkivallalla koko perhettä. Mutta sen terapian myötä hänellekin valkeni ne niin isot ongelmat jo pitkään, etten minä enää jaksanut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen eroperheestä, eikä se elämä mitään herkkua ollut vanhempien eron jälkeen. Ei ollut oikeastaan kotia enää, pelkkää ajelehtimista. Muutin siiten kotoa pois jo 16-vuotiaana, eikä se ollut helppoa.
Taloudellinen tilanne myös huononee, kun meillä molemmilla pitää olla omat kodit. Pystymme nyt tarjoamaan lapsille esim. omat huoneet ja kivoja harrastuksia, enkä usko, että noihin on eron jälkeen varaa. Sen takia yritän sietää omaa epämukavuuttani.
Ap
Lapset asuvat edelleenkin tässä asunnossa eli heidän kodissaan.
Sinä ja miehesi vuokraatte molemmat tukikohdat ja sieltä käsin vaihdatte lennossa hoitovuoroon. Lasten kotiin. Näin niin kauan, kunnes lapset ovat aikuisia.
Mikään ei muutu.
Reilua ja käytännöllistä.
Ei tuohon ole Hgis
Sitten pysytte perheenä. Lasten koti on lasten koti.
Kasvuraha pitää lapsuuteen olla. Herrajösses sentään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Juttele lasten kanssa ensin. Minulla eron miettimiseen meni usea vuosi. Puhuin asiasta lapsille ja he hyväksyivät sen miettimisen ja keskenään puhumisen jälkeen. Se loi uskoa minun päätökseeni. Kun siihen sitten päädyin, olo muuttui helpommaksi.
Helppoa se lähtö ei silti ole, voin suoraan sanoa.
Et oo tosissas?! Minkä ikäisiä sun lapset oli?
7v, 4v ja 3v.
Kaikille oli ihan ok. ja jännää, että saivat uuden isin. Minustakin oli.
Harkitsin eroa, kun nuorin oli 10-vuotias. Päätin odotella kun hän olisi kirjoittanut ylioppilaaksi ja päässyt opiskelemaan. Siinä vaiheessa parisuhteemme tila oli jo paljon parempi. En eronnutkaan, enkä ole katunut.
Joskus kai kunnon harkinta-aika kannattaa, jos suhteessa ei ole väkivaltaa, riitoja tai päihteitä. Kyllästyminen voi mennä ohi ja toisen voi löytää uudelleen.