Mulla on joka hemmetin ryhmässä kiusattu ja ulkopuolinen olo

Meillä oli sellainen työhyvinvointi-ryhmäytyminen uudella tiimillä ja istuttiin neukkarissa ovaalin mallisessa isossa pöydässä. Mun vasemmalla puolen ollut tyyppi sai aloitusvuoron ja siitä sitten homma jatkui myötäpäivään kunnes lopulta oli mun oikealla puolen olevan vuoro. Kun olin vuorostani just kertomassa nimeäni niin esimies totesi, että no niin ja hyvä nyt saatiin tämä tutustumiskierros pakettiin ja sitten jatketaan päivän muilla aiheilla.

Varmaan olisi pitänyt tehdä / sanoa jotain, mutta jotenkin tuo tuli niin yllärinä (vaikka ei tosiaan ollut eka kerta) etten osannut kuin sulkea suuni. Eikä tuohon sanonut kukaan muukaan mitään.

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli sellainen työhyvinvointi-ryhmäytyminen uudella tiimillä ja istuttiin neukkarissa ovaalin mallisessa isossa pöydässä. Mun vasemmalla puolen ollut tyyppi sai aloitusvuoron ja siitä sitten homma jatkui myötäpäivään kunnes lopulta oli mun oikealla puolen olevan vuoro. Kun olin vuorostani just kertomassa nimeäni niin esimies totesi, että no niin ja hyvä nyt saatiin tämä tutustumiskierros pakettiin ja sitten jatketaan päivän muilla aiheilla.

Varmaan olisi pitänyt tehdä / sanoa jotain, mutta jotenkin tuo tuli niin yllärinä (vaikka ei tosiaan ollut eka kerta) etten osannut kuin sulkea suuni. Eikä tuohon sanonut kukaan muukaan mitään.

Mullekin vois käydä näin, että mut vaan tarkoituksella tai vahingossa unohdetaan. Ihan mahdollista, että vahinko tai sit esihenkilö vaan oli kusipää. Tossa tilanteessa ois joka tapauksessa tärkeetä saada suu auki. Toki se on vaikeaa enkä itsekään ole aina saanut.

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli sellainen työhyvinvointi-ryhmäytyminen uudella tiimillä ja istuttiin neukkarissa ovaalin mallisessa isossa pöydässä. Mun vasemmalla puolen ollut tyyppi sai aloitusvuoron ja siitä sitten homma jatkui myötäpäivään kunnes lopulta oli mun oikealla puolen olevan vuoro. Kun olin vuorostani just kertomassa nimeäni niin esimies totesi, että no niin ja hyvä nyt saatiin tämä tutustumiskierros pakettiin ja sitten jatketaan päivän muilla aiheilla.

Varmaan olisi pitänyt tehdä / sanoa jotain, mutta jotenkin tuo tuli niin yllärinä (vaikka ei tosiaan ollut eka kerta) etten osannut kuin sulkea suuni. Eikä tuohon sanonut kukaan muukaan mitään.

Tervetuloa näkymättömien kerhoon.

Tosi usein käy niin, että mulle puhutaan paljon töykeämmin mitä muille. Tietenkään tilanteita ei voi sinällään ihan yks yhteen verrata, mutta en ole koskaan kuullut että nämä samat ihmiset puhuisi kenellekään muulle missään tilanteessa yhtä tylysti / inhottavasti kuin mulle. Tulee tunne että jokin minussa antaisi muille oikeuden sanoa tosi rumasti ja aivan kuin mulle ei olisi tarvetta puhua kuin ihmiselle ja asiallisesti.

Olen persoonana tosi herkkä, mukautuva, arka ja kiltti mutta usein mulle puhutaan kuin olisin jotenkin kova / vahva / itsepäinen jolle sellainen normaali kommunikaatio ei menisi perille eikä sitä edes yritetä vaan ennemmin ärähdetään heti kättelyssä. Lisäksi tuollainen käytös on tehnyt minusta vielä aiempaakin aremman vaikka en nyt sitäkään tietenkään odota, että minua kohdeltaisiin silkkihansikkain vaan normaalisti. Nyt sitten olen jatkuvasti vähän varuillani ja yritän ennakoida kaiken mahdollisen ettei taas tulisi jostain asiasta huutoa.

Ei ole kerta eikä kaksi kun pikkujouluissa, häissä jne missä istutaan isommassa pöydässä käy niin, että se vastapäinen tyyppi juttelee jommankumman vieruskaverinsa kanssa ja sitten kumpainenkin omista vieruskavereistani on kääntyneenä juttelemaan sen toisen vieruskaverinsa kanssa. Siinä välissä sitten on aika orpo ja typerä olo enkä voi väittää että fiilis olisi mitenkään juhlava ja iloinen.

Ja tosiaan tuo tapahtuu ihan heti eli ei siinä kerkiä oikein edes kissaa sanoa kun huomaakin jo jääneensä yksin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet autisti.

Mulla sama kuin AP:lla, ja muutama vuosi sitten yksi päälääkäri ehdotti autismitutkimuksia. Suostuin, vaikka ajattelin, että ei minulla sitä ole. Sain diagnoosin, vaikka sanoin, että en sitä tarvitse.

Nyt olen sitten autisti, enkä yhtään ymmärrä edes hävetä sitä. Hävennyt olen tässä elämässä jo niin paljon, että enää en jaksa.

t. yksinäinen peltirumpu

Hyvä, ei pidäkään hävetä. Autismissa ei ole mitään pahaa.

Just näin!! Ja ihanko näille itse jotain voisi. 

Olen aina silloin tälläin kokenut samoja asioita kuin ap. Minussa ei mielestäni ole mitään autostisis ominaisuuksia. Tosin rakastan yksinoloa. Mutta olen myös tunneälyni vuoksi hyvää seuraa. En ole koskaan ilkeä, piikittele, olen hyvä ja syvällinen keskustelija sekä hauska, iloinen ja huumorintajuinen. Nyt olen jo  keski-iässä ja huomannut, että kyllä se riippuu porukasta, tunteeko joku itsensä yksinäiseksi. Mulla on nyt semmoinen työyhteisö (äärimmäisen harvinaista), ettei siellä kukaan  voi tuntea itseään ulkopuoliseksi. Kaikista näkee, että haluavat olla mukavia toisilleen, myös minulle ja minä heille. Joskus vaan käy semmoinen onni, että isompikin kööri on tervepäisiä. Yleensä jo muutaman hengen ryhmässä on joku kusipää, joka tarvitsee jonkun, jota syrjiä näyttääkseen omaa valtaansa. Ihan opiskeluryhmissäkin. 

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli sellainen työhyvinvointi-ryhmäytyminen uudella tiimillä ja istuttiin neukkarissa ovaalin mallisessa isossa pöydässä. Mun vasemmalla puolen ollut tyyppi sai aloitusvuoron ja siitä sitten homma jatkui myötäpäivään kunnes lopulta oli mun oikealla puolen olevan vuoro. Kun olin vuorostani just kertomassa nimeäni niin esimies totesi, että no niin ja hyvä nyt saatiin tämä tutustumiskierros pakettiin ja sitten jatketaan päivän muilla aiheilla.

Varmaan olisi pitänyt tehdä / sanoa jotain, mutta jotenkin tuo tuli niin yllärinä (vaikka ei tosiaan ollut eka kerta) etten osannut kuin sulkea suuni. Eikä tuohon sanonut kukaan muukaan mitään.

Jos sä olet haamu? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet autisti.

Mulla sama kuin AP:lla, ja muutama vuosi sitten yksi päälääkäri ehdotti autismitutkimuksia. Suostuin, vaikka ajattelin, että ei minulla sitä ole. Sain diagnoosin, vaikka sanoin, että en sitä tarvitse.

Nyt olen sitten autisti, enkä yhtään ymmärrä edes hävetä sitä. Hävennyt olen tässä elämässä jo niin paljon, että enää en jaksa.

t. yksinäinen peltirumpu

Hyvä, ei pidäkään hävetä. Autismissa ei ole mitään pahaa.

Just näin!! Ja ihanko näille itse jotain voisi. 

No nyt mä kyllä vähän torun. Mitä muiden pitäisi sille voida, jos sinä olet autisti etkä tiedä sitä itse tai jos et kerro muille, jos tiedät? Kyllä se sinusta lähtee tilanteen muuttaminen. Jos olet autisti tai lähellä sitä, niin täytyyhän sun perehtyä asiaan ja kehittää strategioita, joilla saat itsesi ymmärrettäväksi muille. 

Hiljaisia, tavallisen näköisiä hissukoita ei tarkoituksella sivuuteta, heidän olemassaolonsa vain unohtuu. Olen itsekin tuollainen, mutta monissa ryhmissä on vielä minua näkymättömämpiäkin tyyppejä ja jos joku ei sano ikinä oikein mitään, ei aloita keskustelua eikä juuri vastaa kysymyksiin niin se vaan ikään kuin unohtuu. Kyse ei ole kiusaamisesta koska aikuista ihmistä ei pitäisi joutua vetämään sosiaalisissa tilanteissa mukana kuin kiviriippaa.

Jos olisi poikkeuksellisen kaunis, niin silloin moni ehkä jaksaisi nähdä enemmän vaivaa siihen porukkaan saamiseksi, mutta harva on. 

Yleensä jos on hyvä jossain, niin saa hyväksyntää enemmän. Eli jos siinä ryhmässä osaat jotain oleellista paremmin kuin muut, niin saat kunnioitusta. Jos taas kyse on ryhmästä, jonka osaaminen on jotain ihan muuta kuin sinun, niin älä edes mene koko ryhmään.

Tämä siis sillä ajatuksella, että oma luonne on niin erilainen, ettei se yleensä toimi ryhmissä kovin hyvin. Itse olen jo hyväksynyt sen, etten ole mikään ryhmäihminen ja läpän heittäjä, enkä edes erityisen kiinnostunut ihmisistä small talk -tilanteissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet autisti.

Mulla sama kuin AP:lla, ja muutama vuosi sitten yksi päälääkäri ehdotti autismitutkimuksia. Suostuin, vaikka ajattelin, että ei minulla sitä ole. Sain diagnoosin, vaikka sanoin, että en sitä tarvitse.

Nyt olen sitten autisti, enkä yhtään ymmärrä edes hävetä sitä. Hävennyt olen tässä elämässä jo niin paljon, että enää en jaksa.

t. yksinäinen peltirumpu

Hyvä, ei pidäkään hävetä. Autismissa ei ole mitään pahaa.

Kyllä todellakin on, riippuen tietysti autismin vaikeudesta. Olen hoitanut autisteja, jotka on väkivaltaisia ja arvaamattomia, osa syvästi autistisista sottaa eritteillä jne.

Tietysti valtaosa lievästi autistisista sopeutuu aivan hyvin muiden seuraan, kun opettelee ilmaisemaan itseään ja huomioimaan muidenkin tunteet ja tarpeet.

Vierailija kirjoitti:

Mieti hetki, niin keksit joka ryhmää yhdistävän tekijän.

Psykopaattisuus, kylmäsydämisyys, ahneus, kusipäisyys, narsistisuus...?

Joka ryhmässä on joitain näkymättömiä. Tarkkailkaa ensi kerralla, millainen olemus ja käytös muilla syrjään jäävillä on, niin opitte miksi jäätte itsekin syrjään. 

Vierailija kirjoitti:

Minulla sama. Lapsuuteeni ja nuoruuteeni liittyy paljon ulossulkemista. Olenkin ajatellut, että ilmeisesti itse jotenkin tiedostamattani aiheutan nyt aikuisena sitä, että jään syrjään, siis nuorena omaksuttu rooli tuntuu tutulta, vaikkei kivalta. 

Tämähän se on. Jos ongelma seuraa joka puolelle, niin se on silloin valitettavasti itsestä lähtöisin. Terapiaan käsittelemään traumat ja tunnelukot, niin ongelma poistuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla sama. Lapsuuteeni ja nuoruuteeni liittyy paljon ulossulkemista. Olenkin ajatellut, että ilmeisesti itse jotenkin tiedostamattani aiheutan nyt aikuisena sitä, että jään syrjään, siis nuorena omaksuttu rooli tuntuu tutulta, vaikkei kivalta. 

Tämähän se on. Jos ongelma seuraa joka puolelle, niin se on silloin valitettavasti itsestä lähtöisin. Terapiaan käsittelemään traumat ja tunnelukot, niin ongelma poistuu.

Eli terapeutti eheyttää ihmisen kunnolliseksi kansalaiseksi, joka on samanlainen kuin muut? Vai pitäisikö sittenkin vain antaa ihmisten olla erilaisia ja hyväksyä se, ettei kaikki ole ryhmäihmisiä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä en saanut elämääni käyntiin ikinä näiden asioiden takia. En jaksa enää edes yrittää keski-ikäisenä.

Sama. Mitäpä se tässä iässä enää auttaisikaan koska sitä on niin pitkällä takamatkalla jo, ettei tämä yksi elämä enää riitä kaiken sen elämiseen mistä on jäänyt paitsi. Tai siis ei riittäisi, jos vaikka vielä olisikin mahdollisista ne kokea. Suurin osa asioista on kuitenkin sellaisia, että niille on elämänkaaressa aikansa ja paikkansa eikä elämä odota vaan jos ne jää aikanaan kokematta niin samalla ne menetti iäksi. Lisäksi kaikki liittyy kaikkeen eli missaamalla asian x nuorempana jää ilman asiaa y sitten vanhempana.

Olen itsekin monessa asiassa pitkällä takamatkalla lasisen lapsuuden takia. En ehkä sosiaalisesti, mutta muilla elämän. Silti aion yrittää päästä eteenpäin ja parantua niin kauan, kun mussa henki pihisee. Aina voi tehdä jotain parantaakseen omia olosuhteitaan. Ja olen luvannut itselleni, että jatkan yrittämistä. Mulla on lupa väsähtää ja lupa surra, lupa velloa itsesäälissä, kuinka en saa koskaan kokea turvallista lapsuutta tai sitä tunnetta, että mun vanhemmat rakastaisi ja hyväksyisi mut. Mutta annan itseni rypeä vain rajallisen ajan, sitten kääritään hihat ja yritetään uudestaan. Koska ansaitsen ennen kaikkea itseltäni sitä rakastavaa, hyvää ja reilua kohtelua. 

Ei koskaan ole liian myöhäistä kokea asioita. Itsekin surin 40 täytettyäni pitkään, koska tuntui siltä, että nuoruus ja sitä myötä elämäkin on ohi. Mutta tämä keski-ikähän on oikeastaan vallan mukavaa elämää. Voin henkisesti paremmin kuin koskaan, olen saanut traumojani käsiteltyä ja päässyt elämässä eteenpäin. Mitään omaisuutta mulla ei ole, eikä perhettäkään, koska itse sain niin epäterveen mallin kotoa. Moni voisi varmaan pitää mua luuserina. Kuka nyt asuu nelikymppisenä vuokralla, eikä omista oikein mitään, vai mitä? No minäpä asun ja rakennan jatkuvasti parempaa elämää. Opiskelin uupumuksesta huolimatta uuden ammatin ja sain vihdoin paremman asiantuntijatyön. Kahdeksan vuoden opiskelun ja työnhaun jälkeen. En olisi saanut, jos olisin luovuttanut. Periksi ei anneta.

Äitini oli järkyttävä ankeuttaja, mutta itse valitsin toisen tien. Minä olen nykyään järkkymätön optimismi. Aina on toivoa paremmasta. Älkää nyt puolivälissä elämää jo luovuttako! Voimia!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla sama. Lapsuuteeni ja nuoruuteeni liittyy paljon ulossulkemista. Olenkin ajatellut, että ilmeisesti itse jotenkin tiedostamattani aiheutan nyt aikuisena sitä, että jään syrjään, siis nuorena omaksuttu rooli tuntuu tutulta, vaikkei kivalta. 

Tämähän se on. Jos ongelma seuraa joka puolelle, niin se on silloin valitettavasti itsestä lähtöisin. Terapiaan käsittelemään traumat ja tunnelukot, niin ongelma poistuu.

Eli terapeutti eheyttää ihmisen kunnolliseksi kansalaiseksi, joka on samanlainen kuin muut? Vai pitäisikö sittenkin vain antaa ihmisten olla erilaisia ja hyväksyä se, ettei kaikki ole ryhmäihmisiä?

No sitten pitäisi itse hyväksyä, että muut unohtaa ja että jää itse syrjään, jos ei ole valmis muuttamaan omaa käytöstään (esim puhumaan ryhmässä niin kuin muutkin). 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla sama. Lapsuuteeni ja nuoruuteeni liittyy paljon ulossulkemista. Olenkin ajatellut, että ilmeisesti itse jotenkin tiedostamattani aiheutan nyt aikuisena sitä, että jään syrjään, siis nuorena omaksuttu rooli tuntuu tutulta, vaikkei kivalta. 

Tämähän se on. Jos ongelma seuraa joka puolelle, niin se on silloin valitettavasti itsestä lähtöisin. Terapiaan käsittelemään traumat ja tunnelukot, niin ongelma poistuu.

Eli terapeutti eheyttää ihmisen kunnolliseksi kansalaiseksi, joka on samanlainen kuin muut? Vai pitäisikö sittenkin vain antaa ihmisten olla erilaisia ja hyväksyä se, ettei kaikki ole ryhmäihmisiä?

Kiusaustaustalla itsensä parantelu varmaan parantaisi elämänlaatua. Etenkin, kun tuo ulkopuolelle jäämisen tunne tuntuu ap:ta vaivaavan. Jos asia ei vaivaa, niin eipä sille sitten tarvitse mitään tehdäkään.

Entä oletteko huomanneet, että jotkut ylikompensoi sitä, että ovat kokeneet syrjään jäämistä lapsen ja nuorena?

Aikuisena he haluavat olla kaikkien kavereita "liikaa" ja jotkut humalassa tekevät ylilyöntejä, koska eivät osaa pitää omia rajojaan. Jollain tapaa yrittävät saada takaisin sen, mitä eivät saaneet nuorena.