anoppi

Anoppini Hilkka on ihminen, joka tietää kaiken paremmin tai ainakin sanoo niin. Hänen poikansa Antti oli täydellinen ennen kuin minä tulin ja toin taloon ituhippikulttuurin ja soijapullat. Hilkka ei varmaan varsinaisesti vihaa minua hän vain pitää minua naisena, joka on pilannut hänen rakkaan poikansa ruokahalun ja elämän.

Kun hän kutsui meidät viime viikolla sunnuntaikahville, tiesin, että luvassa olisi esitystä. Hän puhui omenapiirakastaan niin kuin se olisi kansallisaarre, ja vilkaisi minua joka kerta, kun mainitsi sanan aito.

Kahvipöydässä hän ojensi piirakanpalasen minulle ja sanoi silmät suloisesti sirrillään:

Tämä on Antin lempijälkiruoka. Saa nähdä, mitä nykyajan keittiöihme pitää vanhan liiton reseptistä.

Antti ehti haukata ensimmäisen palan. Hän meni punaiseksi, hikoili ja haukkoi henkeään kuin olisi nielemässä aurinkoa. Hilkka ehti toistaa kolme kertaa: Ei se ennen ole polttanut!

Katsoin piirakkaa, haistoin maustetta ja sanoin tyynesti:

Tämä ei ole kanelia. Tämä on cayennepippuria.

Hilkka sopersi jotain purkeista, jotka olivat menneet sekaisin. Minä hymyilin niin makeasti, että hampaissa vihloi.

Niin, käy helposti, kun on kiire päteä.

Hilkan posket paloivat kilpaa Antin suun kanssa.

Tiistaina hän toi minulle lahjaksi kanelipurkin. Etiketissä luki isolla AIDOSTI MAKEAA.

Katsoin häntä silmiin ja kiitin.

Kiitos, Hilkka. Minäkin pidän makeasta, mutta ilman katkeruutta.

Nimet muutettu tunnistamisen estämiseksi.