Joudun parisuhteeni takia tapaamaan ihmistä, joka vie kaikki voimani! Olen asperger, ja tietenkin se vielä vaikeuttaa asiaa.

"Terapiaa suosittelen sinulle. Nyt on semmoiset psykoosit tulilla."

Sä kun kyökkipsykologina olet hyvä noissa kyökkidiagnooseissa, niin saisko sulta sellasta kyökkiterapiaa? Kuulostat pätevältä tyypiltä.

Vierailija kirjoitti:

Mulla vähän sama anopin kanssa. En enää vaan yksinkertaisesti kestä hänen läsnäoloaan. Ollaan oltu miehen kanssa 20 vuotta yhdessä, mutta nyt mulla on jotenkin tullut raja vastaan. Kuitenkin häntä luonnollisesti pitää tavata, enkä todellakaan voi antaa miehen vaan hoitaa tapaamisia ja olla koskaan niihin osallistumatta, sen nyt pitäisi olla ihan itse kullekin selvää.

Olen nyt joka tapauksessa jo vuosia sitten kokonaan lakannut soittamasta hänelle, enkä enää tavatessamme kuuntele häntä kuin puolella korvalla, koska en halua kannustaa häntä juttelemaan minulle. Pyrin vastaamaan hänen kysymyksiinsä kohteliaasti, mutta lyhyesti ja siirtymään sitten muihin juttuihin. 

Pahinta tässä on se, että miehen sukupuoli on tottunut viettämään osan lomista yhdessä. Minä en vaan enää pysty nukkumaan saman katon alla tuon naisen kanssa, siis en vaan yksinkertaisesti pysty. Vähän kauhulla odottelen ensi vuotta ja miten pystyn luistamaan

Voi luoja! Sinun tilanne kuulostaa kyllä moninverroin vielä pahemmalta kuin minun! Meillä on onneksi saatu nämä yhteiset yökyläilyt lopetettua. Niitäkin aikoinaan joutui kestämään.😳 Itse jos voisin vain päättää, en tapaisi ketään sukulaisia.

Vierailija kirjoitti:

Mulla vähän sama anopin kanssa. En enää vaan yksinkertaisesti kestä hänen läsnäoloaan. Ollaan oltu miehen kanssa 20 vuotta yhdessä, mutta nyt mulla on jotenkin tullut raja vastaan. Kuitenkin häntä luonnollisesti pitää tavata, enkä todellakaan voi antaa miehen vaan hoitaa tapaamisia ja olla koskaan niihin osallistumatta, sen nyt pitäisi olla ihan itse kullekin selvää.

Olen nyt joka tapauksessa jo vuosia sitten kokonaan lakannut soittamasta hänelle, enkä enää tavatessamme kuuntele häntä kuin puolella korvalla, koska en halua kannustaa häntä juttelemaan minulle. Pyrin vastaamaan hänen kysymyksiinsä kohteliaasti, mutta lyhyesti ja siirtymään sitten muihin juttuihin. 

Pahinta tässä on se, että miehen sukupuoli on tottunut viettämään osan lomista yhdessä. Minä en vaan enää pysty nukkumaan saman katon alla tuon naisen kanssa, siis en vaan yksinkertaisesti pysty. Vähän kauhulla odottelen ensi vuotta ja miten pystyn luistamaan

Onko kyseessä joku kartano, johon aikuiset lapset mahtuvat perheineen vai miten tuollainen yhteislomanvietto on edes mahdollista? 

Kyse ei ole anopista. Vanhemman ihmisen oikuttelut kyllä kestäisin. Kyse on itseni ikäisestä ihmisestä. Silloin nämä luonne-erot ja erilaiset arvomaailmat korostuvat vielä enemmän.

Minkälaisia oikutteluja hän sitten aiheuttaa? Puhut luonne-eroista ja erilaisista arvomaailmoista, minkälaisia ne erot ovat? 

Ei kenenkään ole pakko tavata yhtään toista ihmistä, ellei itse halua ja suostu.

Olen myös Asperger-nainen, ja olen päätynyt elämäään jokseenkin erakkona, kun olen todennut ihmiset liian kuormittaviksi. Viestin WhatsAppilla niiden harvojen kanssa, joihin haluan pitää yhteyttä. He tietävät, että minulla on haasteita sosiaalisissa suhteissa, ja hyväksyvät asian. Ovat ehkä jopa tyytyväisiä, ettei tarvi tavata minua f2f, Lol.

Omat aikuiset lapseni ovat myös autistipiirteisiä, vaikka heillä ei ole diagnoosia. Heille sopii myös parhaiten yhteydenpito viesteilemällä harvakseen. Tapaamme muutamia kertoja vuodessa.  

Olen adhd ja yhtä lailla sosiaaliset tilanteet ovat liian usein liian vaativia. Tiedän, mitä on käyttäytyä hyvin ja kohteliaasti, mutta tiedän myös miten sellaisen läpi myös paistavat tunteeni. Jos koen jonkun ihminen liian haastavaksi on pakko kaikkien hyvinvoinnin vuoksi rajoittaa tapaamisia etenkin, koska en myöskään halua riidellä ja heitellä ketään pihalle. Yritin aiemmin niellä ja sietää, mutta koska sain mittani aikaa myöten täyteen myös yhtä tehokkaasti tuhosin ihmissuhteita riippumatta kenestä oli kyse. Siinä mylläkässä meni anopit, kälyt, muut sukulaiset, ja loppujen lopuksi kärsin sitten siitäkin. Niinpä on ennalta viisasta kehittää hyvät syyt olla päästämättä haastavaa ihmistä liian usein kotiinsa. Jos hän on niin tyhmä, ettei ymmärrä vihjeitänne lähteä, voi suoremminkin sanoa olevansa väsynyt ja kaipaavansa omaa rauhaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voitko mennä jonnekin muualle siksi aikaa, kun puolisosi tapaa häntä? Minäkään en koskaan tapaa puolisoni sukulaisia tai kavereita, eikä ole mikään pakko.

Tätä olen miettinyt, mutta jotenkin hävettää ja tuntuu hullulta lähteä omasta kodista. En haluaisi ketään kuitenkaan loukata.

Niin, voi kauheaa kun pitäisi joustaa. Itse aiheutat ongelmasi.

"Onko kyseessä joku kartano, johon aikuiset lapset mahtuvat perheineen vai miten tuollainen yhteislomanvietto on edes mahdollista? "

Olisikin! Mutta siis todellakaan ei ole. Anopilla on mökki, jossa on kylläkin 5 makuuhuonetta, joihin kaikki sitten ahtautuvat, vaikka tilaa ei oikeasti ole. No, onneksi kesäisin vietetään päivät ulkona. 

Kaiken lisäksi anoppi on ihan siivoushullu. Hänen päivärytminsä on aina sama: aamupala koko suvun kesken (!!!), sitten keittiön siivousta ainakin puoli tuntia, jonka jälkeen hän puuteroi ja puliseeraa sitten itseään puolisen tuntia. Menee ruokaostoksille (kyllä, joka päivä). Laittaa ruoaksi höyrytettyjä kasviksia ja vihreitä linssejä (no ei ihan joka päivä samaa, mutta samaa tyyliä). Sitten pari tuntia siivousta (ihan joka halvatun päivä). Kävelyretki, jolle tarvitsee seuraa. Kotiin tultua yhdessä mietitään, mitä voitaisiin syödä. Sitten päivällinen. Sitten taas siivousta. Nukkumaan.

Se nainen siivoaa ihan koko vtun ajan. Hän ei oikeasti koskaan, ei KOSKAAN istahda sohvalle esim. lukemaan lehteä. Telkkaria voi katsoa illalla, jos joku muu katsoo, tulee siihen viereen sitten.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse aiheutatte. Sanotte ettei vierailu sovi. Röyhkeille vastataan röyhkeästi. 

Joitakin ihmisiä on vain pakko välillä tavata, vaikka ei haluaisi.

Oikeasti ei ole pakko. 

Vierailija kirjoitti:

Mulla vähän sama anopin kanssa. En enää vaan yksinkertaisesti kestä hänen läsnäoloaan. Ollaan oltu miehen kanssa 20 vuotta yhdessä, mutta nyt mulla on jotenkin tullut raja vastaan. Kuitenkin häntä luonnollisesti pitää tavata, enkä todellakaan voi antaa miehen vaan hoitaa tapaamisia ja olla koskaan niihin osallistumatta, sen nyt pitäisi olla ihan itse kullekin selvää.

Olen nyt joka tapauksessa jo vuosia sitten kokonaan lakannut soittamasta hänelle, enkä enää tavatessamme kuuntele häntä kuin puolella korvalla, koska en halua kannustaa häntä juttelemaan minulle. Pyrin vastaamaan hänen kysymyksiinsä kohteliaasti, mutta lyhyesti ja siirtymään sitten muihin juttuihin. 

Pahinta tässä on se, että miehen sukupuoli on tottunut viettämään osan lomista yhdessä. Minä en vaan enää pysty nukkumaan saman katon alla tuon naisen kanssa, siis en vaan yksinkertaisesti pysty. Vähän kauhulla odottelen ensi vuotta ja miten pystyn luistamaan

En ymmärrä miksi mies ei voi tavata äitiään yksin. Ihan käsittämättömiä rajoja ihmiset itselleen asettavat ja varmaan vääntyisivät vaikka solmuun inhottavien ihmisten sitä vaatiessa, kun ei voi kieltäytyä. 

Noita tapaamisia voi vähentää, se onnistuu helpommin kuin totaalikieltäytyminen. Puolisolleen voi sanoa vaikka joka toinen kerta että en jaksa lähteä tällä kertaa mukaan sukuloimaan,  vie terveiset ja nähdään sitten kaikki seuraavalla kerralla. Noin minun introvertti mieheni esim tekee ja on ihan ok minulle ja sukulaisilleni. 

Jonnekin mökille en suostuisi menemään kuin päivän verran käymään,  ei yötä myöten. Varsinkin jos isäntäväki on siivous- ja puuhasteluhullua. Työleirit on ihan nou nou.