Lue keskustelun säännöt.
Tutkijan ura, kannattaako?
18.10.2025 |
Opiskelen tällä hetkellä psykologiaa, ja olen alkanut pohtia, olisiko tutkijan työ minulle parempi vaihtoehto kuin perinteinen asiakastyö, joka ei tunnu omalta. Substanssi kiinnostaa, mutta jatkuva ihmisten ohjaaminen ja neuvominen tuntuvat usein kuormittavilta.
Sopiiko tutkijan ura introvertille? Pystyn kyllä satunnaiseen tiimityöhön ja esityksiin, mutta suurimman osan ajasta haluaisin työskennellä itsenäisesti. Miten työsuhteiden saaminen yliopistolla yleensä onnistuu? Entä apurahojen saaminen? Onko se realistista, jos vakituista paikkaa ei heti löydy?
Kaikki vinkit, kokemukset ja ajatukset tutkijan arjesta ovat tervetulleita.
Kommentit (66)
Rahaa vastaan tutkin vaikka kengännauhoja. Siisti sisätyö. Ei asiakkaita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Riippuu alasta. Psykologia ei ole kovin hot tutkimusrahoituksen kannalta.
Etkö sä tutki innostuksen motivaatiosta? Rahaa ja helppoa rahaa haluat kääriä.
Joo ja ei, itselle oli ihan hyvä homma kauan aikaa kun jaksoi julkaista ja sai professorin homman. Nyt toki on kaikki kipinä kadonnut, vihaan opettamista, ja odotan vain eläkkeelle jäämistä. Ei kiinnosta myöskään tutkia enää mitään.
Rehellisti kirjoitettu. Ei kiinnosta. Ei ole koskaan kiinnostanutkaan. Liksaa jostain iisisti. Tutkijat ovat ihan oma rotunsa. Löysää vetkuilua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Vastauksesi ei millään tavalla anna informaatiota ei-STEM-alan tutkijaksi pyrkivälle."
Psykologia kuuluu ainakin Helsingissä lääketieteelliseen tiedekuntaan, joten en oikein tiedä miksi nämä niin kovasti poikkeaisivat toisistaan.
Koska urakehitys on lääkäreillä aivan erilainen kuin psykologeilla. Oletko tyhmä vai teeskenteletkö sellaista?
Lääkäri, joka koko ikänsä tutkii kopissaan ilman potilastyötä, on suojatyössä. Huono lääkäri.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sivusta sanoisin, että jatkuva epävarmuuden sietäminen, apurahojen hakeminen ja pitkät työpäivät ovat kuormittavia. Psykologin työssä työpäivät pääosin alkavat ja päättyvät, ja työsuhteet ovat vakaita. Palkka on monessa paikassa ihan ok, joten vähemmälläkin työnteolla voisi pärjätä. Psykologian alalla voi myös tehdä hyvin monenlaista (asiakas)työtä.
Pahoin pelkään, että monet tutkimusalat saavat Suomessa seuraavalla hallituskaudella kuoliniskun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tutkijan työ on huonosti palkattu pätkätyö.
Jos tutkimusideasi ovat oikeasti, objektiivisesti hyviä, pystyt kyllä saamaan henkilökohtaisia apurahoja väitöstutkimukseen ja muutamalle vuodelle sen jälkeen. Sitten se on aika paljon kiinni suhteistasi, pystytkö saamaan projektirahoitusta oman tutkimuksesi jatkamiseen.
Sinulla täytyy olla uniikki ja objektiivisesti kiinnostava tutkimussuunnitelma. Mikä se on? Ei tarvitse vastata tähän viestiin, mutta vastaa siihen mielessäsi ja suunnitelmissasi. Miksi tätä asiaa täytyy tutkia juuri tällä tavalla, jolla aiot sitä tutkia?
Hyvät ideat sitten pöllitään heti ja hylätyn apurahahakemuksesi paras idea onkin äkkiä arvioijan seuraavan julkaisun aihe, etkä voi todistaa mitään, koska arviointi on anonyymiä (mutta sinun nimesi kyllä menee arvioijan tietoon). Jostain syystä tutkijaksi on päätynyt ihmisiä, joiden täytyy varastaa muiden ideoita eli eivät keksi omia kunnollisia! Todella p-ka systeemi, jossa muutenkin ennen kaikkea suhteet merkitsevät, kuka saa rahaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä miksi täällä on niin negatiivisia kommentteja. Itse tunnen viisi eri aloita väitellyttä ja jokainen heistä työllistynyt tutkijan uralla, vaikkakin yksi suurimmaksi osaksi eläkkeellä jo. Yksi superstara, toinen erittäin menestynyt, kolmas hyvässä nosteessa, neljäs lupaavassa alussa ja viides ok perusura takana. Ikää näillä henkilöillä 40-65. Eli tuo 0-5% arvio jatkomahdollisuuksista ei voi mitenkään pitää paikkaansa.
Huomaan, että et ole tutkija, jos mielestäsi oma anekdoottisi osoittaa sen, että tilastotieto ei voi mitenkään pitää paikkaansa.
Mun vaimo osoittaa sen, että kukaan vaimo ei ikinä käy vieraissa.
En tietenkään oleta oman pienen otantani olevan totuus, mutta aika paljon heittoa on, jos 0-5% muka vain onnistuu tutkijanuralla ja minun eri kautta tuntemi
Luuletko tietäväsi millä sun tuttavat elävät ja tutkivat?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nykyisin näköjään kannattaa jättää opiskelut sikseen (paitsi STEM-alat) ja keskittyä vaan meikkaamaan ja vääntelemään naamaansa somessa "influensserina". Nykyinen arvomaailma näyttää olevan se, että tietoa ja osaamista ei arvosteta vaan kaikenlaista tyhjäntoimittamista. Parhaimmillaan tekee miljoonia peli-, meikki- ja kissavideoilla jos lykästää.
STEM-aloista vetää enää vain tekniikka.
Vierailija kirjoitti:
Nykyisin näköjään kannattaa jättää opiskelut sikseen (paitsi STEM-alat) ja keskittyä vaan meikkaamaan ja vääntelemään naamaansa somessa "influensserina". Nykyinen arvomaailma näyttää olevan se, että tietoa ja osaamista ei arvosteta vaan kaikenlaista tyhjäntoimittamista. Parhaimmillaan tekee miljoonia peli-, meikki- ja kissavideoilla jos lykästää.
Päinvastoin. Influensserien työt ja tienestit on käytönnössä siirtyneet jo tekoälyllle (tai mukaälylle).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kai niitä muitakin vaihtoehtoja on kuin potilastyö ja tutkimus? Eikö yrityksissä ole usein psykologeja huolehtimassa henkilöstön hyvinvoinnista ja hyvästä ilmapiiristä? Vai millä koulutuksella noita hommia tehdään?
Sitten on kuntoutuspuoli. Vaikka joku aivoinfarktipotilaan neuropsykologinen kuntoutus tai muuten vaan nepsyn kuntoutus - ei kai tuollainen ole niin kauheaa kuin jonkun raiskausuhrin traumaterapia?
Oma nepsyterapeuttini väitteli hiljattain. Eli voihan sitä myös jatkaa niitä opintoja työn ohessa, jos se tutkimuspuoli kiinnostaa. Ei sen tarvitse olla joko tai.
Vierailija kirjoitti:
En tiedä miksi täällä on niin negatiivisia kommentteja. Itse tunnen viisi eri aloita väitellyttä ja jokainen heistä työllistynyt tutkijan uralla, vaikkakin yksi suurimmaksi osaksi eläkkeellä jo. Yksi superstara, toinen erittäin menestynyt, kolmas hyvässä nosteessa, neljäs lupaavassa alussa ja viides ok perusura takana. Ikää näillä henkilöillä 40-65. Eli tuo 0-5% arvio jatkomahdollisuuksista ei voi mitenkään pitää paikkaansa.
Ennen tohtoreita ei tehtailtu samalla tavalla kuin nykyään. Vielä parikymmentä vuotta sitten lähes jokainen väitellyt sai töitä yliopistolta.
Nykyään tohtoreita tehtaillaan ihan älytön määrä ja voi olla että vain viidesosalle tms löytyy enää väitöksen jälkeen käyttöä yliopistolta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä yhden 40+ post doc -tutkijan kokemuksia. Työskentelen isossa monitieteellisessä tutkimusryhmässä, jossa on psykologeja, lääkäreitä jne. Aloitin nämä työt 15 vuotta sitten, väittelin 3 vuotta sitten ja suurin osa ajasta omilla apurahoilla. Ollut ehkä tuuria ja sellainen aihe/ala, että rahoitusta on tullut, mutta kyllä sitä jatkuvasti saa olla hakemassakin. Mutta siitäkin tulee rutiinia ja "vain" osa työtä. Ja ollut onni olla isossa projektissa, jossa pääsee myös muiden rahoittamiin projekteihin mukaan kun omalle osaamiselle on ollut tarvetta.
Realiteetit on kuitenkin se, ettei omasta palkasta/apurahasta ole yleensä varmuutta kun ehkä 1 v eteenpäin. Joskus ei edes sitä ja joskus on vinppa rahoitettu kuukausi ollut menossa kun on kuullut seuraavan rahoituksen saamisesta. Mutta eipä nykyään edes sairaanhoitajan työt tunnu olevan ns. varma nakki, niin mieluummin teen sitä mikä on oma intohimo ja jossa koen olevani riittävän hyvä ja on mahdollisuus kehittyä ja kasvaa, kun pedata turvallinen ura. Toki jos jossain olisi tarjolla molemmat, niin minäpäs siinä.
Itse olen myös siinä mielessä introvertti, ettei esim. korona-aika etätöissä ja kotona oleminen tuntunut ylivoimaiselta. Asuin silloin sinkkuna yksin eikä kaveripiirin ole iso, kun en sellaista kaipaa. Viihdyn itsekseni. Mutta olen myös puhelias ja innostunut työstäni, joten siitä on mieluisaa pitää esityksiä ja puhua muiden kanssa enkä jännitä hirveästi tai ainakin sen kanssa oppii olemaan. Parhaimmillani olen mielestäni kuitenkin kun saan itsekseni keskittyä lukemiseen, aineiston analysoimiseen, tulosten tulkitsemiseen ja julkaisujen kirjoittamiseen ja uusien tutkimusten suunnitteluun. Itselläni ei ole perinteistä luento-opetusta ollenkaan, mutta ohjaan kanditutkielmia, graduja ja väikkäreitä. Se on myös palkitsevaa, kun antaa aiheeksi sellaista, mikä edistää omaa tutkimusta ja jossa aidosti osaa toista auttaa, ja oppii myös itse uutta samalla.
Työssä on parasta vapaus, ei ole paljoa ulkoa saneltuja työaikoja, on vain vuosittainen tuntimäärä jos on yo:lla palkalla. Käytännössä teen kuitenkin klo 9-17 toimistolla töitä ja tarvittaessa isompien kiireiden aikana illalla ja viikonloppuisin satunnaisesti. Aika harvoin tarvitsee ja sitten pidän vastaavasti vapaata kun on vähemmän kiirus. Etätyömahdollisuus on myös kiva ja mahdollistaa töiden teon vaikka reissun päällä.
Mutta en suosittele, jos ei aidosti ole itseä kiinnostavaa aihetta ja mukavaa työyhteisöä missä tehdä. On tämä sen verran haastavaa ja välillä stressaavaa, ettei siihen rinnalle kaipaa muita vaikeuksia. Kollegoiden apu ja tuki ja yhteishenki on tärkeä jaksamisessa!
Itse en ole koskaan halunnut lapsia eikä ole talo/autovelkoja ja miehen kanssa palkat riittää oikein mukavasti, niin ei se pätkätyöläisyys paljoa ahdista. Jos tätä ei eläkkeelle asti kykene tekemään, sitten keksin jotain muuta. Juuri nyt nautin kovasti!
Apurahoja saa verovapaasti noin 25000 €/v asti ja monen säätiön Post doc apurahat on noin 32 000€/v. Jos työskentelee yli 4kk pätkää, pitää maksaa noin 13% mela-maksuja eli työttömyys/sairausvakuutusmaksut ja eläke kertyy. Yliopistolla post doc bruttopalkka pyörii 3500-3900 € hujakoilla riippuen kokemuksesta.
Väitöskirjatutkijat tekevät ihan oikeaa tutkijan työtä omalta alaltaan maisteriksi tms valmistuneen tietopohjalla vaikka toki vasta-alkajina ja opetellen. Mutta ihan vastaavasti vastavalmistunut lääkäri, sairaanhoitaja, psykologi tai insinöörikin aloittaa uransa vasta-alkajana, koskemattomana ja oppii kokeneempien ohjauksessa. Vain tekemällä oppii ja tutkijan työ on selvittää tuntematonta, joten siinä ei auta muu kun ottaa asioista selvää ja tehdä parhaansa.
Varmasti jo sanottu, mutta ei kannata. Älä missään tapauksessa lähde tutkijauralle.
Itse hukkasin niissä töissä yhdeksän vuotta, vaikka jo ensimmäisen kolmen vuoden aikana kävi selväksi, että palkkaus on äärimmäisen huono ja vähäkin rahoitus oli vähenemään päin koko ajan.
Kasvat kyllä rooliisi muissa töissä.
Tutkijan työt eivät varsinaisesti ole introverttien hommaa, vaan verkostoitumista ja opiskelijoiden/ryhmän ohjaamista sekä apurahojen hakemista. Rahoituskin on siirtynyt enenevässä määrin eu:n kanaviin ja pitäisi päästä mukaan isoihin konsortioihin. Myöskään kotimaista rahoitusta ei saa ilman hyvän proffan kädessä kulkemista.
Vierailija kirjoitti:
Varmasti jo sanottu, mutta ei kannata. Älä missään tapauksessa lähde tutkijauralle.
Itse hukkasin niissä töissä yhdeksän vuotta, vaikka jo ensimmäisen kolmen vuoden aikana kävi selväksi, että palkkaus on äärimmäisen huono ja vähäkin rahoitus oli vähenemään päin koko ajan.
Kasvat kyllä rooliisi muissa töissä.
Tutkijan työt eivät varsinaisesti ole introverttien hommaa, vaan verkostoitumista ja opiskelijoiden/ryhmän ohjaamista sekä apurahojen hakemista. Rahoituskin on siirtynyt enenevässä määrin eu:n kanaviin ja pitäisi päästä mukaan isoihin konsortioihin. Myöskään kotimaista rahoitusta ei saa ilman hyvän proffan kädessä kulkemista.
Aika samanlaiset kokemukset itselläkin. Tutkimusta on Suomessa koko 2000-luvun ajan ajettu hiljalleen alas. Graduseminaarin ohjaaja kehottiaikoinaan kaikkia tutkijan urasta kiinnostuneita olemaan hakematta tohtorikoulutukseen.
Onko perheellistymissuunniitelmia? Puolisolla olisi hyvä olla vakaat hyvät tulot. Silloin pärjää.
Oma tutkijuuteni päättyi yksinhuoltajuuteen.
Voisitko puolet ajasta tehdä tutkimusta ja puolet ajasta asiakastyötä?
Sen viisi vuotta (tein opetushommia sun muuta samalla) kärvistelin, loppua kohden olin alkanut inhota koko projektia aivan silmittömästi. Mutta kun oli monen vuoden rahoitus, eikä vain apuraha, vaan työpaikka yliopistolla... Lisäksi tykkäsin vapaudesta ajoittaa lomailu ja työajat aivan oman mieleni mukaan. Näiden voimin kestin, ja väittelin loppujen lopuksi jopa aika menestyksekkäästi, sain paljon kehuja väitöstilaisuudesta.
Näin jälkikäteen fiilikseni ovat edelleen kaksijakoiset: olen ylpeä itsestäni sillä onhan tämä kuitenkin suhteellisen harvinaista, mutta samaan aikaan tuntuu että tein itselleni psykologisesti todella pahaa kun niin monta vuotta pakotin itseäni johonkin ikävään. En ole toipunut henkisesti koko prosessista. En myöskään ole vielä löytänyt työpaikkaa, ja mietin kovasti että uudelleenkouluttaisinko itseni jollekin järkevälle, käytännöllisemmälle alalle.
En tietenkään oleta oman pienen otantani olevan totuus, mutta aika paljon heittoa on, jos 0-5% muka vain onnistuu tutkijanuralla ja minun eri kautta tuntemista yli 80% on onnistunut. Toki voi olla, että jokainen heistä (paitsi se eläkeläinen) jossain vaiheessa jää ilman apurahoja ja siirtyy muihin töihin, mutta onko se sitten epäonnistuminen jos on ehtinyt 10-20 vuotta kuitenkin tehdä tutkimusta? Onko vain eläkkeelle päättyvä ura onnistunut? Eihän se ole muillakaan aloilla mikään itsestäänselvyys.