Päätin etten ota enää kehenkään yhteyttä, katsotaan ottaako kukaan minuunpäin

En suosittele. Et sinä tuossa mitään voita. Korkeintaan tulet katkeraksi.

Ota yhteyttä niihin, joista eniten pidät. Saatpahan itse valita seurasi.

Vierailija kirjoitti:

En suosittele. Et sinä tuossa mitään voita. Korkeintaan tulet katkeraksi.

Ota yhteyttä niihin, joista eniten pidät. Saatpahan itse valita seurasi.

Joo mutta ärsyttää se olo kun tuntuu ettei kukaan koskaan erityisemmin kaipaa seuraani tai ajattele minua. Niin sitten ajattelen että miksi minäkään mitään yritän jos on vähän yksipuolista kaikki.. ap

Mä tein saman vuonna -13 ja on tähän reiluun vuosikymmeneen mahtunut monenlaisia tuntemuksia niin suruineen kuin katkeruuksineenkin.

Nyt lienen jo sinut tilanteeni eli totaaliyksinäisyyden kanssa mutta ainakin sen voin rehellisesti sanoa, että kyllä tämä tuollaisen yksipuolisen yhteydenpidon ja hätävarakaverina olon voittaa milloin vaan.

Ymmärrän hyvin tuon. Itse vihaan yksipuoleista ystävyyttä. Joo, tiedän, että pitäisi ymmärtää, ettei jollain ole aikaa/energiaa olla yhteydessä. Voi olla jollain masennuskin. Mutta itse mietin aina vastavuoroisuutta. Eihän me kahvipöydässäkään yleensä istuta niin, että toinen puhuu yksistään. Muutama ystävä on jäänyt matkasta, kun lopetin yhteydenpidon. Ei voi mitään. 

Muistahan jutella muutakin kuin arkihöpinää tai nauraa rätkättää vitsejä. Kukaan ei sitä jaksa loputtomiin jos ei syvällisempiä keskusteluja käydä koskaan. Ja jos ohitat toisen vaikeat hetket ja haluut olla frendi vaan hyvissä hetkissä. 

Kokeilin samaa. Kyllä eräpäivien unohtuessa otettiin sukkelastikin yhteyttä. Kerran vouti tuli jopa käymään.

Yksikään ei ole soittanut, WhatsAppaillut, kirjoittanut tai laulanut nyt 9 vuoteen. Sairastuin ja jouduin jäämään pois työelämästä, en ole enää mitään ns. Ystäville. Hukkaan heitin aikani heihin aikoinaan. Enemmänkin vituttaa oma tyhmyys. 

Nyt olen ollut yksin ja parempi tämäkin kuin se toinen vaihtoehto.

Ei ap. 

Minä kyllästyin koska olin aina se joka ottaa yhteyttä, eikä kukaan koskaan kysellyt kuulumisia, ellen niitä itse ensin kysynyt. Ainoastaan jos jossain tarvittiin apua niin minuun oltiin yhteydessä. Vuoden vaihteessa lopetin yhteydenpidon ja jäin odottamaan. Nyt vähän jo harmittaa nähdä miten arvoton sitä on. Kesällä muutaman kerran kysytiin kuskiksi mutta siinäpä ne oli.

Vierailija kirjoitti:

En suosittele. Et sinä tuossa mitään voita. Korkeintaan tulet katkeraksi.

Ota yhteyttä niihin, joista eniten pidät. Saatpahan itse valita seurasi.

Samaa mieltä. Kokeltu on ja aiheutti masennusta. Minä tyydyn siihen että itse pidän yhteyttä koska kyllä niihin aina joku vastaa. Kaikilla ei ole sellaistakaan.

Etköhän sinä tiedä jo lopputuloksen joten ei kannata.

Taitaa olla aika yleinen ilmiö, että ystäviin ja kavereihin pidetään yhteyttä entistä harvemmin. Liekö sitten syy somen käytön yleistymisessä ?

Minä tahattomasti kokeilin tätä. Ei siis ollut tarkoitus. Kävi nimittäin niin, että perheenjäseneni kuoli yllättäen onnettomuudessa. Ja olin niin shokissa ja surun murtama, että en saanut otettua keneenkään yhteyttä sen enempää kuin laitettua kaikille viestit, että xx on kuollut onnettomuudessa tänään. Sen enempää en jaksanut ottaa yhteyttä ihmisiin muutamaan kuukauteen. Hautajaisten ja perunkirjotusten ym käytännön asioiden järjestämiset vei minulta ne loputkin voimat. Kukaan ystäväni ei ottanut minuun yhteyttä kertaakaan sen jälkeen, kun olivat laittaneet lyhyen viestin, että osanottoni. Ja kun itse en tuon kaiken keskellä pystynyt enkä jaksanut ottaa yhteyttä ystäviin, niin en sitten kuullut heistä moneen kuukauteen mitään. Jossain kohdin havahduin tähän ja tajusin, että ei minulla enää tainnut ystäviä ollakaan, jos kerran tällaisenakin hetkenä kaikki yhteydenpito oli vain yksin minun varassa.

Älä mene tuohon systeemiin! Tuttavuuksissa ja ystävyyksissä usein rakentuu kuvio sen suhteen kuka ottaa yhteyttä keneenkin. Ja siihen sitten totutaan. Jatka itse aktiivista yhteydenpitoa ihmisiin, jotka ovat sulle merkityksellisiä. Moni heitä varmasti toivoo ja kaipaa sitä, eivät vain ole tottuneet olemaan aloittellisia. Älä heittäydy marttyriksi, vaan jatka yhteydenpitoa.

Mä kokeilin, enkä ole kuullut kenestäkään paitsi esimiehestäni ja äidistäni neljään kuukauteen. Vähän masentavaa.

Vierailija kirjoitti:

Minä kyllästyin koska olin aina se joka ottaa yhteyttä, eikä kukaan koskaan kysellyt kuulumisia, ellen niitä itse ensin kysynyt. Ainoastaan jos jossain tarvittiin apua niin minuun oltiin yhteydessä. Vuoden vaihteessa lopetin yhteydenpidon ja jäin odottamaan. Nyt vähän jo harmittaa nähdä miten arvoton sitä on. Kesällä muutaman kerran kysytiin kuskiksi mutta siinäpä ne oli.

Miksi määritätte arvomme toisten ihmisten kautta? Oma valinta. 

Sinä odotat yhteyttä toisilta ja muut odottavat yhteyttä sinulta. Pattitilanne jossa ei voita kukaan.

Aiemmin tuo ahdisti, nykyään olen todennut etten edes tunne juuri ketään kehen haluan pitää yhteyttä. Ihmiset eivät ole niin sanoakseni helmiä, joten mielummin omassa seurassa kunnes löytyy parempaa seuraa. Parisuhde riittää siihen saakka, vaikka olisi se kiva löytää muutakin samanhenkistä seuraa. 

Vierailija kirjoitti:

Minä tahattomasti kokeilin tätä. Ei siis ollut tarkoitus. Kävi nimittäin niin, että perheenjäseneni kuoli yllättäen onnettomuudessa. Ja olin niin shokissa ja surun murtama, että en saanut otettua keneenkään yhteyttä sen enempää kuin laitettua kaikille viestit, että xx on kuollut onnettomuudessa tänään. Sen enempää en jaksanut ottaa yhteyttä ihmisiin muutamaan kuukauteen. Hautajaisten ja perunkirjotusten ym käytännön asioiden järjestämiset vei minulta ne loputkin voimat. Kukaan ystäväni ei ottanut minuun yhteyttä kertaakaan sen jälkeen, kun olivat laittaneet lyhyen viestin, että osanottoni. Ja kun itse en tuon kaiken keskellä pystynyt enkä jaksanut ottaa yhteyttä ystäviin, niin en sitten kuullut heistä moneen kuukauteen mitään. Jossain kohdin havahduin tähän ja tajusin, että ei minulla enää tainnut ystäviä ollakaan, jos kerran tällaisenakin hetkenä kaikki yhteydenpito oli vain yksin minun varassa.

Samanlainen kokemus, mutta oman sairastumisen kanssa. Kerroin sairastuneeni syöpään, ja ensimmäisten voivotteluiden jälkeen kukaan ei ollut yhteydessä yli puoleen vuoteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä tahattomasti kokeilin tätä. Ei siis ollut tarkoitus. Kävi nimittäin niin, että perheenjäseneni kuoli yllättäen onnettomuudessa. Ja olin niin shokissa ja surun murtama, että en saanut otettua keneenkään yhteyttä sen enempää kuin laitettua kaikille viestit, että xx on kuollut onnettomuudessa tänään. Sen enempää en jaksanut ottaa yhteyttä ihmisiin muutamaan kuukauteen. Hautajaisten ja perunkirjotusten ym käytännön asioiden järjestämiset vei minulta ne loputkin voimat. Kukaan ystäväni ei ottanut minuun yhteyttä kertaakaan sen jälkeen, kun olivat laittaneet lyhyen viestin, että osanottoni. Ja kun itse en tuon kaiken keskellä pystynyt enkä jaksanut ottaa yhteyttä ystäviin, niin en sitten kuullut heistä moneen kuukauteen mitään. Jossain kohdin havahduin tähän ja tajusin, että ei minulla enää tainnut ystäviä ollakaan, jos kerran tällaisenakin hetkenä kaikki yhteydenpito oli vain yksin mi

Samanlainen kokemus, mutta oman sairastumisen kanssa. Kerroin sairastuneeni syöpään, ja ensimmäisten voivotteluiden jälkeen kukaan ei ollut yhteydessä yli puoleen vuoteen.

Ainakin itse antaisin rauhaa parantua enkä kyselisi jatkuvasti kuinka menee. 

Näissä asioissa helposti tuomitaan muut kun eivät pidä yhteyttä. Jostainhan se johtuu etteivät erityisemmin pidä yhteyttä vaan korkeintaan vastailevat. Miettiikö kukaan sitä omaa osuutta tilanteeseen? Oletteko itse olleet hyviä ja muistamisen arvoisia kavereita? Tarkemmin kun ajattelen nyt, niin itse en oikein ollut ja tuskailin kun ketään ei enää kiinnostanut oma olemassaoloni. Olin ihan hirveä energiavamppyyri ja valitin aina ongelmistani, enkä sitten tarpeeksi ollut muiden kavereiden tukena. Nyt kun asun toisella paikkakunnalla niin pyrin olemaan parempi ja huomioivampi kaveri kuin kotiseudullani.