Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kun ystävät hylkäävät kriisissä
10.10.2025 |
Syöpädiagnoosi tuli ja samantien ystävät hylkäsivät. Olen kysellyt perään ja kertoivat minun olleen liian raskasta seuraa. Olen tietenkin halunnut puhua hoidoista, kuolemanpelosta ja muista aiheista, halunnut käsitellä näitä ystävien kanssa sen sijaan että olisin jäänyt yksin ajatusteni kanssa.
Tuntuu todella pahalta. Olen käymässä läpi kriisiä ja ne ystävät, joihin luotin, eivät halua olla tekemisissä enää. Ymmärrän että olen ollut raskasta seuraa ja heillä on varmasti omia ongelmia, lapset, työt, parisuhteet jne. Mutta olisin odottanut jotain tukea, sillä olisin itse valmis auttamaan raskaissa tilanteissa ja olen auttanutkin, mm. avioeron aikana hoitanut lapsia ja tarjonnut yösijaa.
Onneksi vähemmän tutut ihmiset ovat tarjonneet apua. Etäisempi työkaveri tarjosi keskusteluapua ja naapuri kaupassakäynti ja siivousapua. Terapiaan sain myös varattua ajan. En vain jaksaisi, käyn läpi raskasta elämänvaihetta ja samalla joudun kokemaan hylkäämisen tunnetta. Yritän mielessäni kuitenkin ajatella, että ystävillä on omat ongelmansa ja heille on liian raskasta tukea minua. Tämän viestinkin perusteella kuulostan raskaalta.
Kokemuksia?
Kommentit (82)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onpa huonoja ystäviä sinulla
Minulla oli aivan samanlaisia kun sairastuin syöpään. En edes puhunut heille syövästä muuta kuin kerroin syyn kun ihmettelivät ja osa onnitteli laihtumiseni vuoksi. Siitä alkoi väistely ja lopulta he eivät halunneet olla missään tekemissä kanssani. Vasta parannuttani yksi lähetti tekstiviestin ja kysyi, olenko elossa ja parantunut. Minä totesin käyväni jälkitarkastuksissa enkä jatkanut juttua. Ei tullut mieleen yhtään asiaa, jota olisin halunnut kysyä häneltä.
"Oletko elossa ja parantunut?" Miten edes kehtaa? :( Mistä tällaisia ihmisiä sikiää...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap sun tapauksessa sinä tarvitse ihan oikean terapeutin jolle puhua asiasta. Ystävältä ei voi olettaa tälläistä palvelua. Ensin puhut asiasi läpi terapeutin kanssa ja sitten asiasta voi puhua kevyesti ystävien kanssa niin ettei heidän tule kannatella sinua ja kokea itseään terapeutiksi. Syöpä on vaikea aihe, täysin eri kuin avioero jne. Siinä on kyse kaikesta mitä liittyy kuolemaan. Eivät sinun ystäväsi välttämättä halua keskustella kuolemaan liittyvistä asioista, ihmiset eivät yleensä halua kuin vasta kun ovat pakon saattelemina näin tekemään. Tästä syystä tarvitse terapeutin, ammattiauttajan jonka kanssa asiasta keskustella. Oletan että käytit ystäviäsi terapeuttina ja siksi he katosivat. Ei tavallisella pulliaisella ole kapasiteettia olla terapeutin roolissa. T. Syöpäsairaalle läheiselle omaishoitajaa toiminut.
Suurin osa syöpään sairastuneista jää eloon hoitojen ansiota. Kaikki ihmiset eivät ole niin kuolemanpelkoisia kuin sinä luulet. Minusta avioero olisi paljon pahempi juttu. Itse kokisin sen varmasti epäonnistumisena.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap sun tapauksessa sinä tarvitse ihan oikean terapeutin jolle puhua asiasta. Ystävältä ei voi olettaa tälläistä palvelua. Ensin puhut asiasi läpi terapeutin kanssa ja sitten asiasta voi puhua kevyesti ystävien kanssa niin ettei heidän tule kannatella sinua ja kokea itseään terapeutiksi. Syöpä on vaikea aihe, täysin eri kuin avioero jne. Siinä on kyse kaikesta mitä liittyy kuolemaan. Eivät sinun ystäväsi välttämättä halua keskustella kuolemaan liittyvistä asioista, ihmiset eivät yleensä halua kuin vasta kun ovat pakon saattelemina näin tekemään. Tästä syystä tarvitse terapeutin, ammattiauttajan jonka kanssa asiasta keskustella. Oletan että käytit ystäviäsi terapeuttina ja siksi he katosivat. Ei tavallisella pulliaisella ole kapasiteettia olla terapeutin roolissa. T. Syöpäsairaalle läheiselle omaishoitajaa toiminut.
Mitähän maailmassa tehtiin ennen kuin oli terapeutte
Me olemme aikamme lapsia; individualismilla ja hedonismilla kyllästettyjä pölkkypäitä. Ei turhaan ole ilmestynyt terapiavastaisia opuksia. Nykyihminen on ihan oikeasti tuollainen omassa kuplassaan runkkaava good vibes only-hyypiö, joka ei kestä käytännössä mitään.
Vierailija kirjoitti:
Entä suku. Syöpäsäätiö tms. Onneksi on apua muista.
Vertaistuki, paras tuki.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin kuulostat! Sairastuin itse vakavasti yli vuosi sitten ja minulla on ihana ystävä, joka ulkoilutti minua usein. Mutta emme puhuneet sairaudestani, itseasiassa en jaksanut juurikaan puhua mitään näillä kävelylenkeillä, koska olin niin poikki. Mutta kuuntelin mielelläni hänen juttujaan ja nautin ihanasta syyskesän säästä. En edes halunnut puhua sairaudestani, halusin hetken olla normaali. Sain mielestäni ihan tarpeeksi puhua lääkäreiden ja hoitajien kanssa, ystävien kanssa halusin puhua muusta.
En mäkään ole halunnut puhua sairaudestani, en edes kertonut kuin muutamille ihmisille asiasta. Jos joku kysyy niin tietysti kerron. Me ollaan erilaisia, mä tykkään olla rauhassa yksin ja "nuolla haavojani".
Sen kyllä sanon aplle, että kuolemanpelko on tosi raskas asia jaettavaksi muille kuin terapeutille/sielunhoido
Ei pidä käydä asiaa läpi yksin, muttei ystävien kuormitustakaan voi viedä liiallisuuksiin.
Ystävien lisäksi suosittelisin sypäyhdistysten vertaistukea ja terapeuttia, niin etteivät ystävät kanna ihan kaikkea. Lisäksi vertaistuen kautta ja terapeutilta saa erilaisia näkökulmia ja voimaa kuin ystäviltä joilla ei ole syöpäkokemusta tai psykologista ammattitaitoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onpa huonoja ystäviä sinulla
Minulla oli aivan samanlaisia kun sairastuin syöpään. En edes puhunut heille syövästä muuta kuin kerroin syyn kun ihmettelivät ja osa onnitteli laihtumiseni vuoksi. Siitä alkoi väistely ja lopulta he eivät halunneet olla missään tekemissä kanssani. Vasta parannuttani yksi lähetti tekstiviestin ja kysyi, olenko elossa ja parantunut. Minä totesin käyväni jälkitarkastuksissa enkä jatkanut juttua. Ei tullut mieleen yhtään asiaa, jota olisin halunnut kysyä häneltä."Oletko elossa ja parantunut?" Miten edes kehtaa? :( Mistä tällaisia ihmisiä sikiää...
Ensin tuli kyllä tekstaria katsoessa mieleen, etten vastaa ollenkaan. Sitten join lasin vettä ja laitoin suhtkoht sivistyneen vastauksen.
Paras tuki on tullut niissä hoidoissa. Syöpähoitaja sanoi, että kun teet kuten neuvotaan niin kaikki menee hyvin. Ja oikeassahan hän oli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin kuulostat! Sairastuin itse vakavasti yli vuosi sitten ja minulla on ihana ystävä, joka ulkoilutti minua usein. Mutta emme puhuneet sairaudestani, itseasiassa en jaksanut juurikaan puhua mitään näillä kävelylenkeillä, koska olin niin poikki. Mutta kuuntelin mielelläni hänen juttujaan ja nautin ihanasta syyskesän säästä. En edes halunnut puhua sairaudestani, halusin hetken olla normaali. Sain mielestäni ihan tarpeeksi puhua lääkäreiden ja hoitajien kanssa, ystävien kanssa halusin puhua muusta.
En mäkään ole halunnut puhua sairaudestani, en edes kertonut kuin muutamille ihmisille asiasta. Jos joku kysyy niin tietysti kerron. Me ollaan erilaisia, mä tykkään olla rauhassa yksin ja "nuolla haavojani".
Sen kyllä sanon aplle, että kuolemanpelko on tosi raskas a
Kukaan ei odota toiselta terapeutin ammattitaitoa. Ihan normaalilla empatialla pääsisi jo helvetin pitkälle. Sillä, että malttaisi edes kuunnella kun toinen kertoo kuulumisistaan.
Yhtä tärkeää olisi, että se terve kertoisi mitä terveiden maailmassa tapahtuu, tapaisi silloin kun se on mahdollista (immuniteettia heikentävät hoidot sallivat esimerkiksi yhdessä ulkoilun kuten käytiin korona-aikoina muiden kanssa kävelylenkeillä. Ei syöpään sairastunut muutu taikaiskusta persoonallisuudeltaan tai menetä mielenkiintoaan kaikkiin aiemmin kiinnostaneisiin asioihin. Joka humppaan ei tietenkään kesken hoitojen jaksa, eikä ole edes tarkoituskaan jaksaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin kuulostat! Sairastuin itse vakavasti yli vuosi sitten ja minulla on ihana ystävä, joka ulkoilutti minua usein. Mutta emme puhuneet sairaudestani, itseasiassa en jaksanut juurikaan puhua mitään näillä kävelylenkeillä, koska olin niin poikki. Mutta kuuntelin mielelläni hänen juttujaan ja nautin ihanasta syyskesän säästä. En edes halunnut puhua sairaudestani, halusin hetken olla normaali. Sain mielestäni ihan tarpeeksi puhua lääkäreiden ja hoitajien kanssa, ystävien kanssa halusin puhua muusta.
En mäkään ole halunnut puhua sairaudestani, en edes kertonut kuin muutamille ihmisille asiasta. Jos joku kysyy niin tietysti kerron. Me ollaan erilaisia, mä tykkään olla rauhassa yksin ja "nuolla haavojani".
Sen kyllä sanon aplle, että kuolemanpelko on tosi raskas a
On onnekas sairastuessaan syöpään, jolle on olemassa oma vertaistukiryhmänsä myös netissä. Harvinaisten syöpien sairastuneet eivät pääse edes niihin, koska he eivät voi diagnoositeknisen syyn vuoksi liittyä syöpäyhdistykseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minun puolestani te saatte kaikki kuolla rinta- ja pillusyöpiin! 👍
nyt penska iltapalalle. Äiti jo laittanut. Sitten kasilta nukkumaan. Äiti peittelee.
Voimia ap! 🤗 Itse sain toivottavasti syöpähoidot päätökseen, mutta eipä sitä vielä tiedä onnistuivatko 100% tai uusiiko. Kontrolli ensi kuussa.
Olen tullut vaan siihen tulokseen, että ihmiset ovat hirveitä. Itseäni on ennen edes koko syöpää haukuttu joskus marttyyriksi, kun olen vihdoin nostanut kissan pöydälle, kun nuorena lapsettomana aikuisena ystävyyssuhde ei ollut vastavuoroinen.
Minulla oli olemassa jo onneksi valmiiksi terapeutti, jolla itselläänkin on sattunut olemaan syöpä. Itse säästän kaikki pahimmat jutut terapeutille kerrottavaksi, ettei lähipiiri kuormitu liikaa jutuistani. Lähipiiriltä toivon empaattista suhtautumista ja välillä jotain konkreettista apua arjessa, mutta en voi kaataa kaikkia synkimpiä ajatuksiani heidän niskaansa, vaan siihen pitää hyödyntää tuota ammattiapua. Olin koko ikäni pelännyt mielialalääkitystä, mutta olen ottanut nyt senkin avun vastaan syövän aikana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jokainen voi tehdä seuraavan ajatusharjoituksen vaikka heti.
Tukisitko a) puolisoasi, b) lastasi, c) vanhempaasi, d) ystävääsi, e) työkaveriasi ja e) tuttavaasi, joka olisi sairastunut syöpään?
Vierailija kirjoitti:
Jokainen voi tehdä seuraavan ajatusharjoituksen vaikka heti.
Tukisitko a) puolisoasi, b) lastasi, c) vanhempaasi, d) ystävääsi, e) työkaveriasi ja e) tuttavaasi, joka olisi sairastunut syöpään?
Miettiikö joku ihan todella tässä kohtaa? Jos suinkin oma terveyteni kestää - se on paska - niin en miettisi sekuntiakaan, tietysti tuen! Olen ollut jopa ystäväni saattohoidossa (syöpä) mukana, eikä minulla ole todellakaan mitään hoitoalan kokemusta tai koulutusta. Ja täällä jengi parkuu, kuinka niille ei saa edes _puhua_ kärsimyksestä/pelosta/kivusta koska kuormitus 😳 Mikä vttu teitä vaivaa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Raskaalta tosiaan kuulostat.
Idiootti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onpa huonoja ystäviä sinulla
Minulla oli aivan samanlaisia kun sairastuin syöpään. En edes puhunut heille syövästä muuta kuin kerroin syyn kun ihmettelivät ja osa onnitteli laihtumiseni vuoksi. Siitä alkoi väistely ja lopulta he eivät halunneet olla missään tekemissä kanssani. Vasta parannuttani yksi lähetti tekstiviestin ja kysyi, olenko elossa ja parantunut. Minä totesin käyväni jälkitarkastuksissa enkä jatkanut juttua. Ei tullut mieleen yhtään asiaa, jota olisin halunnut kysyä häneltä."Oletko elossa ja parantunut?" Miten edes kehtaa? :( Mistä tällaisia ihmisiä sikiää...
Ensin tuli kyllä tekstaria katsoessa mieleen, etten vastaa ollenkaan. Sitten join lasin vettä ja laitoin suhtkoht sivistyneen vastauksen.
Olet 'bigger person' kuin minä x) En olisi vastannut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jokainen voi tehdä seuraavan ajatusharjoituksen vaikka heti.
Tukisitko a) puolisoasi, b) lastasi, c) vanhempaasi, d) ystävääsi, e) työkaveriasi ja e) tuttavaasi, joka olisi sairastunut syöpään?
Miettiikö joku ihan todella tässä kohtaa? Jos suinkin oma terveyteni kestää - se on paska - niin en miettisi sekuntiakaan, tietysti tuen! Olen ollut jopa ystäväni saattohoidossa (syöpä) mukana, eikä minulla ole todellakaan mitään hoitoalan kokemusta tai koulutusta. Ja täällä jengi parkuu, kuinka niille ei saa edes _puhua_ kärsimyksestä/pelosta/kivusta koska kuormitus 😳 Mikä vttu teitä vaivaa!
Ei taida Buddhaa tulla tästä porukasta eikä valaistuminen näille koittaa. Siddharta eli suojattua elämää, kun isänsä ei hennonut alistaa poikaansa kärsimyksen näkemiselle. Palatsiin ei ollut asiaa kuin terveillä. Nyt meillä on iso liuta porukkaa, joita on kasvatettu samaan tyyliin, paitsi että päähän kuuluu potkia jos joku vähemmän terve eteen osuu. Ja niinhän sitten toimitaan. Mitä suurempi suojelu, sitä pelokkaampia sen kohteet.
Vertaistuessa ei ole noita ongelmia ja vertaistuki on parasta ikinä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Raskaalta tosiaan kuulostat.
Idiootti.
Minulla on se yli 20 vuotta kokemusta oman perheen eri syövistä. Diagnoosit eivät valitettavasti vielä tähän mennessä ole koskaan parantuneet niiden märehtimisellä tai vatvomisella, yksin tai yhdessä.
- se jota lainasit
Ymmärrän täysin halun käsitellä asiaa, mutta kyllä siihen väsyy, jos ystävä haluaa käyttää sua terapeuttina 24/7. Vaikea tosin kommentoida, kun ei ole tietoa, että miten paljon sitä asiaa on käyty läpi. Jos tulisi joka päivä viestejä ja puheluita kaverilta, niin en minäkään siihen kykenisi ihan vaan sen takia, että on itselläkin vaikeahko elämäntilanne ja sata rautaa tulessa. Oma jaksaminenkin on hemmetin kovilla.
Hienoa, että olet menossa terapiaan. Saat sieltä tukea ja ammattilaisen johdolla käsiteltyä asiaa. Voimia ja toivottavasti vointisi kääntyy parempaan!
Alue: Aihe vapaa
Minulla oli aivan samanlaisia kun sairastuin syöpään. En edes puhunut heille syövästä muuta kuin kerroin syyn kun ihmettelivät ja osa onnitteli laihtumiseni vuoksi. Siitä alkoi väistely ja lopulta he eivät halunneet olla missään tekemissä kanssani. Vasta parannuttani yksi lähetti tekstiviestin ja kysyi, olenko elossa ja parantunut. Minä totesin käyväni jälkitarkastuksissa enkä jatkanut juttua. Ei tullut mieleen yhtään asiaa, jota olisin halunnut kysyä häneltä.