Lue keskustelun säännöt.
Miten jaksaa nepsylapsen raivokohtauksia?
06.10.2025 |
Antakaa viisaammat neuvoja. Miten äitinä jaksaa nepsylapsen saamia raivokohtauksia? Joita tapahtuu siis lähes päivittäin. Lapsi osaa käyttäytyä oikein hyvin, siitä ei ole kyse. Siis kunhan asiat menee hänen ympärillään hyvin. Niin silloin raivareita ei tule ikinä. Mutta jos hänen ympärillä tapahtuu jotain ikävää tai kamalaa, menee hänen kuppi nurin sekunnissa. Jos vaikka hänen selatessa kirjahyllyä kirja vahingossa putoaa hänen varpaille (ja sattuu vähän, mutta ei pahasti), on puolessa sekunnissa kamala raivari päällä, ja se kohdistuu käytännössä aina minuun, lapsi huutaa minulla ja yrittää satuttaa. Vaikka olisin ollut eri huoneessa tekemässä jotain ihan muuta, lapsi syöksyy sinne sitten. Tai jos joku muu ihminen toimii häntä kohtaan ikävällä tavalla (satuttaa, kiusaa, huutaa tms.), on sekunnissa hirveä raivari päällä, ja taas yleensä minuun kohdistuen. Jos asia on tapahtunut siten, että en ole ollut ollenkaan paikalla, niin lapsi odottaa vaikka tunteja, että olen paikalla ja heti silloin alkaa raivarit. Näitä ei voi millään ennakoida, koska ei kukaan voi ennakoida sitä milloin joku vaikka satuttaa varpaansa tai että onko päivän aikana joku toinen lapsi kiusannut. Eikä näitä oikein kasvattamalla saa pois, koska niissä tilanteissa kun lasta sattuu, niin kaikki opetettu katoaa hänen päästä, vaikka muulloin hän ne asiat osaa oikein hyvin. Niitä on aika vaikea jaksaa näin äitinä. Pahimpina aikoina raivareita on pari päivässä. Ja lapsi kun aikansa raivoaa, niin sen hän on taas ok ja rauhallinen ja kaikki hyvin, mutta minuun nämä jäävät vaikuttamaan pidempään, välillä pidättelen vain itkua koko päivän, kun tunnen että en pysty yhtään vaikuttamaan siihen, alkaako aivan yllättäen ja yhtäkkiä taas minuun kohdistuva raivari siksi, että lapsi satutti yllättäen varpaansa. En myöskään pääse koskaan näistä tilanteista sivuun, koska olen ainoa vanhempi, joka lapsesta ja arjesta huolehtii.
Kommentit (79)
Vierailija kirjoitti:
Kysyttiin lapsen ikää. Lapsi on 6, täyttää parin viikon päästä seitsemän. Ap
Hän kohdistaa sinuun tunteita paljon koska olet hänen turvansa. Se väsyttää, minäkin tiedän. Lapsessasi ei ole mitään vikaa ja kaikki työ jonka teet hänen hyväkseen on teille vain valoisampaa tulevaisuutta. Älä luovuta! Muista huumorintaju myös ja juttele vain lapsen kanssa kaikesta. Voit jutella myös omista tunteistasi ja fiiliksistäsi, joskus lapsiakin naurattaa kun äiti laittaa vähän teatteria ja kertoo kuinka rankkaa on olla lapsen äitinä ja rakastaa lasta kaikilla voimillaan. Pilkettä silmäkulmaan aina kun on mahdollista, sinä teet hyvää työtä. Kaikkea hyvää sinulle ja lapsellesi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mua auttaa se, kun tiedän, ettei lapsi tarkoita oikeasti mitään pahaa, hän ei haluaisi raivota, hän ei tarkoita mitä sanoo silloin, kyseessä on vain hermostollinen reaktio.
Toki meillä tähän ei liity mitään fyysistä. Lapsen ei tietenkään voi antaa satuttaa ketään, ja sen estämiseen mulla ei ole neuvoja.
Kyseessä ovat tunnepuuskat eikä mikään aivo-ongelma. Kun puhuu normaalilla tavalla asioista niin kaikki on paljon selkeämpää. Lapsi kohdistaa tunteensa minne kohdistaa ja meidän aikuisten tehtävä on valvoa ja varmistaa että lapsi ei satuta itseään tai muita. Lapsille tulee useasti hallitsemattomia raivokohtauksia ja tuleehan niitä joillekin aikuisillekin, ei sellaisille vaan mahda mitään.
Ei ole autistin meltdowneissa kyse tun
Se tunnepuuska on sama asia.
Käsittääkseni tunnepuuskalla viitataan ihan neurotyypillisten ihmisten normaaleihin reaktioihinkin. Autistin meltdown on eri asia.
Vierailija kirjoitti:
Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee. Tämän tiesivät tolkun ihmiset ennenkin, eivätkä kersat hyppineet nenille.
Tässä tapauksessa ei ole kyse nenille hyppimisestä joka todellakin on eri asia ja erikseen huomioitava asia.
Minkä ikäinen lapsi?
Kun saatte diagnoosin, lääkäri voi ehdottaa toimintaterapiaa, ota kaikki vastaan ja maksimimäärät. Kerro tutkimusjakson sairaanhoitajille rehellisesti ettet jaksa etkä enää pärjää. Sanoita paljon omia tunteitasi lapselle, kaikki tunteet hyvät ja huonot, jotta hän näkee toisen vaihtoehdon raivoamiselle. Älä ainakaan itse raivoa hänelle, jos on pakko päästellä niin mene yksin johonkin huoneeseen tai ulos. Jos lapsi on varhaiskasvatuksen piirissä, kysy hoitajilta miten he pärjäävät vastaavissa tilanteissa sinun tai muiden vastaavien lasten kanssa, jos lapsi raivoaa vain kotona. Jos on jo koululainen, kuraattoriin tai kouluterveydenhuoltoon yhteys, kerrot että tutkimusjakso meneillään mutta tarvitset nyt apua kotona, etkä pärjää yksin raivoamisen kanssa.
Se että myönnät asian muille, ei vähennä rakkautta eikä tee sinusta huonoa vanhempaa, mutta uupuneena et voi myöskään tukea lastasi.
Omalla lapsella raivokohtaukset tulee vain kuormittuneena, selvitä mikä lasta kuormittaa ja rakenna kodista nepsy-ystävällinen, rajoita esimerkiksi: Äänet, valot, ruudut, vieraat, kaaos, omat vaatimukset lasta kohtaan, tarkista ruoka-ajat, vaatteiden mukavuus jne
Käsittääkseni tunnepuuskalla viitataan ihan neurotyypillisten ihmisten normaaleihin reaktioihinkin. Autistin meltdown on eri asia.
Tässä erona on vain autismi. Autisti on ihminen eikä poikkea sillä tavalla muista ihmisistä että hän toimisi eri tavalla kuitenkaan. Lisäksi kaikki on autisteillakin yksilöllistä ja työhön vaikuttaa myös se puhuuko lapsi. Minulla on itselläni autistinen sisarus joten tiedän raivokohtaukset jotka raastavat koko perhettä välillä ja on rankkaa jos lapsi ei puhu mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap tsemppiä olen samanlaisessa tilanteessa. Lisäksi ilman tukiverkkoja yai ystäviä ja työtön ilman rahaa.im mielessä päivittäin.
Meidänkin lapsen isä ei enää jaksanut vaikka halusi perheen ja lapsen enemmän kuln minä. Ja isällä itsellään on Asperger että reilu peli.
Tässä näkee ettei miehiä kiinnosta se perhe ja isyys jos tulee ongelmia. Naisen päälle kaikki kaatuu lopulta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kysyttiin lapsen ikää. Lapsi on 6, täyttää parin viikon päästä seitsemän. Ap
Asiat helpottunee lapsen kasvaessa, noin pienen on vielä vaikea hillitä omia reaktioita. Meillä on tuota raivoamista yhä satunnaisesti, mutta mitään väkivaltaa siihen ei ole liittynyt enää vuosiin, ja lapsi on nyt 13.
Se on silti lapsikohtaista helpottuuko oireilu tai koska. Meillä väkivaltaisuus oli melkeinpä pahimmillaan noin 12-14 -haarukassa ja lapsi fyysisesti jo aikuisen kokoinen vahva ja kookas. Todella vaarallista kaikille ja moni saikin vammoja. Lapsi itsekin kun häntä oli pakko pidellä väkisin. Mutta vielä ainakin 16:een ikävuoteen saakka esineiden heittelyä ja särkemistä yms väkivaltaista ilmeni. Jonkin lääkärin arvion mukaan lapsen tunnetaidot olivat noin seitsemän vuotta jälkijunassa, mikä tietysti selittää paljon, mutta siis tällaistakin voi olla. Sivusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun mielestä sun pitää uskaltaa itkeä lapsen nähden. Ei saa elää tunnetyhjiössä. Lapsi ei siis lainkaan tiedä, millaista surua hän aiheutta käytöksellään
Vierailija kirjoitti:
Käsittääkseni tunnepuuskalla viitataan ihan neurotyypillisten ihmisten normaaleihin reaktioihinkin. Autistin meltdown on eri asia.
Tässä erona on vain autismi. Autisti on ihminen eikä poikkea sillä tavalla muista ihmisistä että hän toimisi eri tavalla kuitenkaan. Lisäksi kaikki on autisteillakin yksilöllistä ja työhön vaikuttaa myös se puhuuko lapsi. Minulla on itselläni autistinen sisarus joten tiedän raivokohtaukset jotka raastavat koko perhettä välillä ja on rankkaa jos lapsi ei puhu mitään.
Mä olen autisti. Ja autistin äiti, autistin tytär, autistin sisar ja autistin vaimo.
Me nimenoman poiketaan sillä tavalla muista ihmisistä, että meidän hermosto toimii erilailla. Jos meidän toimintaa ja reaktioita tulkitsee samoin, kuin neurotyypillisten, niin usein menee vikaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Muista pyytää isääkin avuksi ihan reilusti"
------
Se isä ei oikein kuulosta sellaiselta tyypiltä, joka rientäisi avuksi, jos ap muistaa avuksi häntä reilusti pyytää.
Ensin nainen hutiloi tahallaan pillereittensä kanssa hankkiutuen raskaaksi. Kun ihana vauvaaika loppuu ja kehittyessään lapsi muuttuukin rasitteeksi aletaan osoittelemaan syyttävällä sormella miesten suuntaan kuinka nautinnonhakuisia sikoja he ovatkaan.
Olisiko nyt peiliinkatsomisen paikka?
Ei kai tämä ole taas allun juttuja, kun hallitsematonta raivokohtausta voidaan pidätellä tunteja ja nainen ihan avuton eikä sekään eikä sekään eikä sekään ole mahdollista kun mies/lapsi ei halua jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mene vessaan turvaan ja anna lapsen raivota itsekseen. Tuo kuulostaa oudolta, että hän säästää raivoaan sinulle kaikissa tilanteissa, jopa ajan kanssa.
Kaikenlaisia rakkauden hedelmiä sitä on tehtykin, kohta saat äitinä pelätä henkesi puolesta. Lapsen paikka on hoitolaitoksessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kaikenlaisia rakkauden hedelmiä sitä on tehtykin, kohta saat äitinä pelätä henkesi puolesta. Lapsen paikka on hoitolaitoksessa.
Tuollaisia viestejä kirjoittavan ihmisen paikka olis hoitolaitoksessa. Et varmaan edes ymmärrä hävetä?
Vierailija kirjoitti:
Mene vessaan turvaan ja anna lapsen raivota itsekseen. Tuo kuulostaa oudolta, että hän säästää raivoaan sinulle kaikissa tilanteissa, jopa ajan kanssa.
Ei lapsi varmaan tarkoituksella säästä raivoaan. Vaan hän varmaan pystyy pidättelemään sitä turvalliseen hetkeen saakka ja sitten on sokka irti,
Vierailija kirjoitti:
Ap tsemppiä olen samanlaisessa tilanteessa. Lisäksi ilman tukiverkkoja yai ystäviä ja työtön ilman rahaa.im mielessä päivittäin.
Meidänkin lapsen isä ei enää jaksanut vaikka halusi perheen ja lapsen enemmän kuln minä. Ja isällä itsellään on Asperger että reilu peli.
Tässä näkee ettei miehiä kiinnosta se perhe ja isyys jos tulee ongelmia. Naisen päälle kaikki kaatuu lopulta.
Menit sitten autistin kanssa puuhaamaan perheen ja ihmettelet, että miehesi autismoi?
Hyvin sä vedät, ei voi muuta sanoa.
Sanon heti, että en ole asiantuntija ja arvelen, ettei keskusteluun kommentoijista muutkaan ole, joten ota nämä kommentit sellaisina.
Kuitenkin: lapsesi odottaa joskus tunteja, että pääsee raivoamaan sinulle. Teet mielestäni väärin kun oletat, että hän ei voi raivareilleen mitään. Hän pystyy niitä hillitsemään koulussa, hän ei vain halua hillitä niitä kotona. Hän raivoaa sinulle, koska saa siitä hyvän tunteen. Hän tarvitsee keinoja saada tuo hyvä tunne itselleen muilla keinoin. Terapia auttaa tässä.
Älä suostu olemaan se likasäkki, johon voi kaiken pahan olon oksentaa. Lapsesi kasvaa kohta teiniksi ja sitten aikuiseksi. Soittaako hän vielä 25-vuotiaana sinulle raivotakseen, koska pomo sanoi poikkipuoleisen sanan? Pistä tuolle stoppi nyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap tsemppiä olen samanlaisessa tilanteessa. Lisäksi ilman tukiverkkoja yai ystäviä ja työtön ilman rahaa.im mielessä päivittäin.
Meidänkin lapsen isä ei enää jaksanut vaikka halusi perheen ja lapsen enemmän kuln minä. Ja isällä itsellään on Asperger että reilu peli.
Tässä näkee ettei miehiä kiinnosta se perhe ja isyys jos tulee ongelmia. Naisen päälle kaikki kaatuu lopulta.
Menit sitten autistin kanssa puuhaamaan perheen ja ihmettelet, että miehesi autismoi?
Hyvin sä vedät, ei voi muuta sanoa.
Eihän tuollainen käytös mieheltä liity mitenkään autismiin. Tuollaisia isiähän on pilvin pimein ihan neurotyypillisissä miehissä. Ja moni autisti on rakastava ja läsnäoleva vanhempi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käsittääkseni tunnepuuskalla viitataan ihan neurotyypillisten ihmisten normaaleihin reaktioihinkin. Autistin meltdown on eri asia.
Tässä erona on vain autismi. Autisti on ihminen eikä poikkea sillä tavalla muista ihmisistä että hän toimisi eri tavalla kuitenkaan. Lisäksi kaikki on autisteillakin yksilöllistä ja työhön vaikuttaa myös se puhuuko lapsi. Minulla on itselläni autistinen sisarus joten tiedän raivokohtaukset jotka raastavat koko perhettä välillä ja on rankkaa jos lapsi ei puhu mitään.
Mä olen autisti. Ja autistin äiti, autistin tytär, autistin sisar ja autistin vaimo.
Me nimenoman poiketaan sillä tavalla muista ihmisistä, että meidän hermosto toimii erilailla. Jos meidän toimintaa ja reaktioita tulkitsee samoin, kuin neurotyypillisten, niin usein menee vikaan.
Siksi tuleekin ymmärtää jos kyseessä on autisti ja jokainen on kuitenkin aina yksilö. Yleinen ymmärrys erilaisuudesta auttaa ja hyvä tilannetaju sekä suhtautuminen. Monille on vaikeaa kestää muiden ihmisten tunteita tai olemusta esimerkiksi. Autistienkin tulee osata toimia muiden kanssa yhtäkailla arvostavalla tavalla.
Asiat helpottunee lapsen kasvaessa, noin pienen on vielä vaikea hillitä omia reaktioita. Meillä on tuota raivoamista yhä satunnaisesti, mutta mitään väkivaltaa siihen ei ole liittynyt enää vuosiin, ja lapsi on nyt 13.