Lue keskustelun säännöt.
Ristiriitaiset tunteet omiin ikääntyneisiin (n. 80 v) vanhempiin. Onko muilla samanlaisia tunteita?
25.09.2025 |
Olen 50-vuotias nainen ja ollut koko ikäni hyvin läheinen vanhempieni kanssa. Poislukien parinkymmentä pääkaupunkiseudulla vietettyä vuotta olen myös asunut heidän kanssaan samalla paikkakunnalla suurimman osan elämästäni ja näin ollen ollut tekemisissä heidän kanssa paljon. Rakastan heitä paljon ja arvostan heitä monissa asioissa - erityisesti siinä, miten he ovat olleet läsnä lasteni elämässä - kovasti.
Valitettavasti on kuitenkin todettava, että he eivät mielestäni ole ikääntyneet erityisen arvokkaasti ja tähän liittyen minulla on alkanut tulla myös hieman negatiivisia tunteita heitä kohtaa, ja tämä aiheuttaa itselle jopa vähän syyllisyyttä.
Tässä syitä:
1. Huolimatta siitä, että vanhempani ovat vielä ikäisekseen hyvinkin toimintakykyisiä ja terveitä, pyörii heidän elämänsä hyvin pitkälti sairauksien (omat ja tuttavien), niiden pelkäämisen ja niiden tutkimisen ympärillä. Joka ikisellä tapaamisella keskustelut pyörivät suurelta osin näissä teemoissa.
2. Edelliseen liittyen, mielestäni vanhemmillani ei ole kykyä hyväksyä vanhenemisen tuomia muutoksia / rajoitteita, vaan he haikailevat jatkuvasti nuoruuden perään ja toisaalta voivottelevat omaa kohtaloaan. Tässä on mielestäni jäänyt joku elämän keskeisistä kehitystehtävistä saavuttamatta.
3. Vanhempieni maailmankuva on kaventunut kapenemistaan viime vuodet eivätkä he enää ole millään tavalla kiinnostuneita, mitä maailmassa tapahtuu saatika että siitä jotain ymmärtäisivät. Näin ollen esim. ajankohtaisista asioista keskusteleminen heidän kanssaan on mahdotonta.
4. Vanhempani hyvin mielellään tuovat esille mielipiteensä siitä, miten muiden (erityisesti me lapset ja lapsenlapset) tulisi elää ja millaisia ratkaisuja tehdä elämässä eivätkä myöskään malta olla arvostelematta ja päivittelemättä ratkaisuja, jotka eivät sovi heidän näkemyksiinsä.
Edellä kuvatut esimerkit ovat johtaneet siihen, että en nykyisin erityisen mielelläni enää vietä aikaa heidän kanssaan, koska se on jollakin tavalla kuormittavaa. Tästä puolestaan tulee syyllisyys ja suru, koska tietää ettei yhteisiä vuosia nyt niin kovin paljon enää voi mitenkään olla. Olisi kiva kuulla, jos jollakulla muulla on samanlaisia tunteita omia vanhempia kohtaan. Ovat yhtä aikaa äärimmäisen rakkaita ja äärimmäisen rasittavia :)
Kommentit (75)
Jotkut tuon ikäiset ovat vielä töissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No jo on aikakin aloittaa tuon ikäisillä pyörimään oman navan ympärillä. Vai pitäisikö vielä 50 vuotiasta paapoa ?
Vanhempasi kuulosta normaaleilta vanhuksilta. Ikä ei tule yksinään. Siinä vaiheessa olet vaikeuksissa, kun vanhuksille tulee psykiatrisia ongelmia, harhaluloiduutta ja psykooseja.
Kuuntelemalla siitä selviää. Keskityn enemmän siihen, että näytän empaattisista kuin todella olemaan empaattinen. Ja sitten takaisin sen oman elämän pariin. Muiden muuttamisen sijaan siis elän omaa elämääni ja olen jo luopunun vanhemmistani. Aika entinen ei enää palaa.
Tyypillistä narsistisen itsekeskeistä toimintaa tuon ikäluokan ihmisille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ovat ilmeisesti käyttäytyneet ap:tä kohtaan kuten vanhempien kuuluukin, koska ovat ap:lle rakkaita.
Kukas nyt haaveilee siitä, että lapsuus jatkuisi ikuisesti? Vanhempiesi pitäisi olla sinua varten sellaisena kuin sinä haluaisit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa vähän liiankin tutulta. Omat vanhempani ovat jo 85 vuotta ja olen noita kuvaamisia juttuja kuunnellut/kokenut ian kyllästymiseen asti. Lisäksi vanhempani asuvat härkäpäisesti omakotitalossa vaikka eivät kykene enää pitämään paikkuja kunnossa ei pihalla eikä talossa, vaan minun ja lasteni pitäisi ne hoitaa ja naputusta tulee jos joku ei ole käynyt jotain hoitamassa. Koen tuon aika itsekkääksi, eli jos ei kykene omakotitalossa asumaan ilman jatkuvaa apua olisi mielestäni aika muuttaa muualle eikä vaatia työssä ja lapsiarjessa raatavia lapsiani tai minua 63 vuotiasta miestä jolla jo täysi työ selvitä päivätyöstä ja omien nurkkien kunnossapidosta ramppaamaan monta kertaa viikossa heidän nurkkia hoitamaan. Olen aina pitänyt vanhemmistani mutta nyt se alkaa olemaan vaikeaa.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa vähän liiankin tutulta. Omat vanhempani ovat jo 85 vuotta ja olen noita kuvaamisia juttuja kuunnellut/kokenut ian kyllästymiseen asti. Lisäksi vanhempani asuvat härkäpäisesti omakotitalossa vaikka eivät kykene enää pitämään paikkuja kunnossa ei pihalla eikä talossa, vaan minun ja lasteni pitäisi ne hoitaa ja naputusta tulee jos joku ei ole käynyt jotain hoitamassa. Koen tuon aika itsekkääksi, eli jos ei kykene omakotitalossa asumaan ilman jatkuvaa apua olisi mielestäni aika muuttaa muualle eikä vaatia työssä ja lapsiarjessa raatavia lapsiani tai minua 63 vuotiasta miestä jolla jo täysi työ selvitä päivätyöstä ja omien nurkkien kunnossapidosta ramppaamaan monta kertaa viikossa heidän nurkkia hoitamaan. Olen aina pitänyt vanhemmistani mutta nyt se alkaa olemaan vaikeaa.
Lopetat auttamisen seinään. Tuo on törkeää. Sano, että muuttavat kerrostaloon ja seuraavan kerran autat muutossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se on juurikin niin Ap. Samojen tunteiden kanssa painin. Tuollaista se on täälläkin elämä. Tasapainottelua, yritystä olla liikaa kuormittumatta itse, mutta kuitenkin olla vanhuksen tukena ja apuna tarpeellisilta osin. Ja tosiaankin tarpeellisilta osin, vanhuksella kun niitä tarpeita riittää vaikka kokonaan sinut läkähdyttämiseen asti. Mielipahalta ei voi säästyä, ei omalta eikä vanhuksen.
Raastavaa ja raskasta aikaa, kun on itsekin kuuskymppinen eikä enää itsekään terve.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa vähän liiankin tutulta. Omat vanhempani ovat jo 85 vuotta ja olen noita kuvaamisia juttuja kuunnellut/kokenut ian kyllästymiseen asti. Lisäksi vanhempani asuvat härkäpäisesti omakotitalossa vaikka eivät kykene enää pitämään paikkuja kunnossa ei pihalla eikä talossa, vaan minun ja lasteni pitäisi ne hoitaa ja naputusta tulee jos joku ei ole käynyt jotain hoitamassa. Koen tuon aika itsekkääksi, eli jos ei kykene omakotitalossa asumaan ilman jatkuvaa apua olisi mielestäni aika muuttaa muualle eikä vaatia työssä ja lapsiarjessa raatavia lapsiani tai minua 63 vuotiasta miestä jolla jo täysi työ selvitä päivätyöstä ja omien nurkkien kunnossapidosta ramppaamaan monta kertaa viikossa heidän nurkkia hoitamaan. Olen aina pitänyt vanhemmistani mutta nyt se alkaa olemaan vaikeaa.
Itse taas koen, että on täysin luonnollista, että roolit kääntyy toisin päin, auttajista tulee autettavia. Omat lapsetkin ovat saneet, että mamma ja pappa oli silloin läsnä, kun he esim pääsivtä koulusta ja nyt on heidän vuoro. Ja yritä edes asettua heidän asemaan, miltä sinusta tuntuisi joutua lähtemään omasta kodistasi.
Mutta silti sanon, että opettele vetämään rajasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kohta 4 on niin tuttua! Jotenkin vanhemmilleni ei mene perille, että asioita voi tehdä eri tavalla kuin he ovat tehneet. Esim. kilpailutin vakuutuksia > ei näin voi tehdä kun ollaan vuosikymmeniä oltu yhtiö X:n asiakkaita. Pankkia ei voi vaihtaa > ei näin voi tehdä kun ollaan vuosikymmeniä oltu pankki Y:n asiakkaita. Mitään mobiilisovelluksia ei voi asentaa (osaavat kyllä käyttää älypuhelimia), koska ennenkin pärjättiin ilman. Olen opetellut sulkemaan korvat kun aiheesta saarnaaminen alkaa.
Tuo on ihan ymmärrettävää että he pelkäävät sairauksia ja rajoitteita. Mutta jatkuvat tutkimukset eivät ehkä hyvä, jos alkaa olemaan liikaakin. Ehkä toivovat lohdutusta ja ymmärrystä, tukea. Ja nuoruuden sekä terveyden toive on normaali. Ehkä me kaikki pelkäämme jotain, ettemme kelpaa ja haluamme nuoruuden takaisin. -Normaalia elämää silti olisi parempi elää kuin pelkkä pelko, pelko rajoittaa myös ajattelua hieman. Osa iäkkäistä ei halua asua laitoksessa yhden hengen huoneessa, komenneltavana tai kommuunissa. Saati sairaalassa. Ehkä voitaisi kehittää asioita niin, että kaikille on vammoista huolimatta kodikasta ja oma rauha.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhus on kuin 4-vuotias lapsenlapsi. Sanon, että mummia nyt vähän väsyttää. Lapsenlapsi toteaa iloisena, ei se haittaa, voidaan silti pelata.
Sanon vanhukselle, että nyt vähän väsyttää. Vanhus sanoo, ettei haittaa, tulet vain äkkiä käväisemään.
Omat vanhempiani kuolivat 6 vuotta sitten 3 kuukauden sisällä toisistaan, molemmat yllättäen. Vaikka tuo oli tietysti aivan järkyttävä shokki tuolloin ja toipumisessa meni itsellä useampi vuosi, olen jälkeenpäin ajatellut, että toisaalta säästyin asioilta, joita monet ikäiseni suhteessa omien vanhempien rappeutumiseen joutuvat kohtaamaan.
Ristiriitaiset tunteet ikääntyneisiin vanhempiin on luonnollista. Kaikki, minkä varassa nykyään elämme, on rakentunut menneisyyden pohjalle, ja nyt se turvallinen perusta on murenemassa. Ne turvalliset ja vakaat vanhemmat taantuu lapsentasolle.
Mun vanhemmat ovat olleet Ap:n kuvauksen mukaisia koko ikänsä. Kehitystehtävät jääneet tekemättä koko elämän ajalta, eikä kukaan muukaan olisi saanut kasvaa ja kehittyä elämässään.
Ymmärsin nelikymppisenä antaa periksi. Kaikkihan haluavat hyvät vanhemmat, toivovat tätä vastoin kaikkea kokemaansa ja vaikka tietävät ettei toivoa oikeastaan olekaan.
Luopuminen oli kuitenkin helpotus lopulta. Loukkaukset, pettymykset, hyppyytettävänä oleminen ja likasankona toimiminen loppui ja sain viimeinkin olla oma itseni. Tai edes yrittää löytää oman itseni.
Ymmärrän, että hyvien vanhempien kohdalla tietynlainen luopuminen on vielä vaikeampaa. Silti se täytyy jossain määrin tehdä, omien rajojen hukkaaminen ikääntyessään lapsellistuvien vanhempien vuoksi ei ole hyväksi kenellekään osapuolelle.
Vierailija kirjoitti:
Vanhus on kuin 4-vuotias lapsenlapsi. Sanon, että mummia nyt vähän väsyttää. Lapsenlapsi toteaa iloisena, ei se haittaa, voidaan silti pelata.
Sanon vanhukselle, että nyt vähän väsyttää. Vanhus sanoo, ettei haittaa, tulet vain äkkiä käväisemään.
Käyt jouluna ja juhannuksena, JOS siitä on sovittu hyvissä ajoin. Ja se joulu on joku välipäivä, varsinaisia joulupäiviä ei siihen tuhlata.
Vierailija kirjoitti:
No jo on aikakin aloittaa tuon ikäisillä pyörimään oman navan ympärillä. Vai pitäisikö vielä 50 vuotiasta paapoa ?
Ehottomasti vanhusten ajatusten pitää pyöriä viiskymppisen ympärillä. Mitä sitä nyt omia vaivojaan miettimään, sehän olisi itsekästä.
Hei! Omien kokemusteni perusteella tunnistan hyvin. Arvelisin että osaksi on osa ihan vanhenemista sinänsä - valitettavasti iän ja sairauksien vaikutus ei aina ole jalostava, vaan ihmiset kokevat tässäkin elämänvaiheessa katkeruutta, kaipausta, pettymystä yms. ja muiden kontaktien vähentyessä helposti purkavat näitä tunteita lähimpiinsä eivätkä edes huomaa, että oma tapa puhua, ajatella ja asettua toisen asemaan on muuttunut rajustikin. Usein taustalla voi olla myös alkavia muisti- ja muita sairauksia, jotka muuttavat ihmisten persoonaa ja kapeuttavat kiinnostuksen kohteita. Olisiko apua suhteeseenne, jos ehdottaisit heille erilaisia senioriryhmiä, joissa tapaisi ikätovereita ja voisi purkaa ajatuksia ja sinä saisit olla enemmän vain tytär? Sanon silti kokemuksesta, että kannattaa tehdä myös omaa surutyötä siitä, että ihan sitä skarppia, myötäelävää ja viisasta omaa vanhempaa ei saa enää koskaan välttämättä takaisin.