Muita yksinäisiä? Arkisten asioiden jutteluketju.

Kävelemisestä. Itse tykkään täällä maaseudulla siitä, ettei oikein ketään tule vastaan. Näin se on melko sama missä vaatteissa tuolla kuljet. Toki iltaisin lamppu ja heijastin mukaan, kun pimeää on, mutta on kiva tunne, että tuo maalaistie on kuin oma tie olisi, kun tyhjyyttä täynnä. Tämäkin auttaa itseäni aina lähtemään kävelylle. Olen kävellyt iltaisin myöhäänkin ja rauhallista on. Tässä lähellä on ihan hyvät reitit ja kauempana käyn välillä eri maisemissa. Jos joskus pitäisi kaupunkiin muuttaa niin en tiedä tulisiko niin paljon käveltyä.Toisaalta kävely on ollut itselleni keino pitää itseni kunnossa kaikin tavoin ja en voi luopua siitä.

Joskus vuosia sitten muistan tapauksen, kun eräät ihmiset (eivät mitkään kovin nuoret) ikävästi pilkkasivat kävelytyyliäni. Itsellä on melko ns vinot polvet ja näin keikkuva kävelytyyli mikä vielä korostuu jos kengissä on vähänkään korkeutta. Näin luulivat etten kuule ja huomaa, mutta katsoin taakseni ja näin kuinka toinen oikein matki kävelyäni. Sillloin mietin vaan sitä, että mitä joku oikeasti cp-vammainen yms liikuntakykyä haittaavan sairauksen omaava saa kokea jos minäkin vielä kävelen hyvinkin tavallisesti. Ei tämä myöskään ole ainoa kerta, kun vastaavaa tapahtuu, vaikka eri ihmiset silloin kyseessä. Toisaalta mitäpä tästä. Vähän aikaa sitten videoita katsoessa mietin, että huippumallit kävelevät ehkä vähän samoin kuin minä ja jos se on jopa arvostettua ja hienoa niin kai minäkin saan edetä niinkuin tahdon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ärsyttää olla tämmöinen kuin mä oon. Itsetunto on alamaissa. Välillä tulee olo etten osaa mitään vaikkei se pidä paikkaansa.

Tiedän niin tuon tunteen ja siinä ei auta yhtään vaikka kuinka itselleen vakuuttelisi, että olen ihan hyvä ja osaan sitä ja tätä sekä myös opin uusia asioita. Siis sekään ei aina auta että oikeasti oppii jonkun uuden asian vaan sitä on silti omasta mielestään ihan huono. Jos ei muuta keksi niin ainakin siitä syyllistää itseään kuinka olisi pitänyt oppia nopeammin & helpommin eikä joutua tahkoamaan sillä tavoin.

Jotenkin hirveän hankalaa olla itseä kohtaan armollinen, hyväksyvä ja tsemppaava. Se myötätunto ja kannustus ei tosiaan tule mitenkään "tehdasasetuksena" vaan päinvastoin sitä saa oikein erikseen muistutella että itselleen voisi puhua vähän nätimminkin ja etenkin

 

Mitä jos ei osaa eikä pärjää? Tuntuu älyllisesti epärehelliseltä toistella valheita itsestään itselleen peilin edessä. Sama kuin hokisin peilille että sinä olet laiha ja nuori ja kaunis.  

Vierailija kirjoitti:

Aiemmin joku mainitsi, ettei uskalla ottaa mitään riskejä missään asiassa. Voisiko se johtua siitä, että aidosti yksinäisten ihmisten elämä on täysin oman toimintakyvyn varassa? Jos se häiriintyy jostain syystä, niin ei ole ketään auttamassa. Tämä asia käy itsellänikin usein mielessä ja varsinkin näin syyspimeiden aikaan yksin lenkille lähtökin voi tuntua liian suurelta riskiltä. 

Ainakin mulla se on just noin. Olen siis kirjoittanut jo aiemmin ketjuun siitä etten uskalla enää juuri mitään ja perusturvallisuudentunne on heikentynyt oikeastaan koko tämän 2020-luvun ajan. Sitä tekee koko ajan ja aivan kaiken suhteen jatkuvaa riskianalyysia ja on tietynlaisessa katastrofivalmiudessa 24/7 ja ainakin minulle tuo on todella raskasta vaikka olen suht turvallisuushakuinen luonne muutenkin. Liika vaan liikaa kun pitää varautua kaikkeen yllättävään ja arvattavaan sekä olla ainakin sen askeleen edellä enkä voi sietää enää minkäänlaisia yllätyksiä edes esim vallitsevan sään suhteen vaan jos on ennustettu sadetta, olen varautunut sateeseen ja sitten ei sadakaan niin ärsyynnyn käsittämättömän paljon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ärsyttää olla tämmöinen kuin mä oon. Itsetunto on alamaissa. Välillä tulee olo etten osaa mitään vaikkei se pidä paikkaansa.

Tiedän niin tuon tunteen ja siinä ei auta yhtään vaikka kuinka itselleen vakuuttelisi, että olen ihan hyvä ja osaan sitä ja tätä sekä myös opin uusia asioita. Siis sekään ei aina auta että oikeasti oppii jonkun uuden asian vaan sitä on silti omasta mielestään ihan huono. Jos ei muuta keksi niin ainakin siitä syyllistää itseään kuinka olisi pitänyt oppia nopeammin & helpommin eikä joutua tahkoamaan sillä tavoin.

Jotenkin hirveän hankalaa olla itseä kohtaan armollinen, hyväksyvä ja tsemppaava. Se myötätunto ja kannustus ei tosiaan tule mitenkään "tehdasasetuksena" vaan päinvastoin sitä saa oikein erikseen muistutella että it

 

Se siinä niin outoa onkin, että kun on kuukausia sanonut itselleen, että pärjäät ja osaat ja olet hyvä tyyppi, niin sitten uskoo siihen ja silloin tuntuukin siltä, vaikka olisi ihan sama tilanne kuin alussa. Se asenne itseen on muuttunut. Ja silloin on saanut itseluottamsuta tehdä uusia asioita. 

Jos on vanha, ruma ja sairas, pitää sanoa: -Hyvin sä vedät näin vanhaksi tyypiksi, sulla on kaikki elimet paikoillaan, ja osa niistä toimii hyvin! Olipa hyvä, kun sain näin kauan olla terve. Näin vanhaksi ei eläkään kaikki. Minä elän! Huipputyyppi olen! Tykkään susta siellä peilissä!

Taas myöhään aamusta koirien kanssa kävelylle, kello jo yli kahdeksan. Kun herää klo 4 aamulla ja ei heti uni tule ja sitten nukahtaa, niin sitten ollaan myöhässä. Ei mistään tärkeästä, vain aamusta.

Katsoin ikkunasta, sataa. Kiva, laitan uuden takkini päälle ja kirkuvanväriset saappaat jalkaani. Ylä- ja alaosani ihan eri maailmasta, mitä siitä, ulos vaan odottavien tassujen kanssa. Olin hyvin varustautunut lyhyeen kävelyyni, koirat ja varsinkin toinen saattaa tehdä stopin, kun huomaa sadetta. Reippaasti mentiin ja hetken käveltyämme sade yllättäin alkoikin laantua ja loppuikin. Kahden vaiheilla mietin, mennäänkö pitkän lenkin mukaan vai lyhyen. Koirat tassuttelivat niin innokkaina joten asia ratkesi ja niin kävelimme kunnon lenkin. Matkalla tapasimme liiskautuneita vaahteranlehtiä maassa, ajattelin, nämä ovat kuolleita lehtiä, ei väriä, ei loistetta, ei kahinaa, vain kuolleita lehtiä. Surullista. Pohdin pitkään kuolleita lehtiä, puhutaan kuolleista lehdistä jotka ovat vain maahan pudonneita. Minusta lehdet vasta sitten ovat kuolleita kun ne ovat liiskautuneita, värittömiä, ikään kuin jo maatuneita, kuolleita.

Ajatukseni keskeytti jokin kiiltävä tien laidassa, mikä se on? Katselin sitä ja yritin arvuutella, mikä noin sininen, noin värikkään sininen kaikessa harmaudessa. Tulimme kohdalle ja iloni oli suuri, löysin tölkin. Kaivoin pussin taskusta ja tölkki siihen. Olin niin iloinen etten muistanut enää kuolleita lehtiäkään. Tällä kertaa löysin vain yhden tölkin, joskus ei ole ollut riemulla rajoja kun olen löytänyt monta. Tämä on yksinkertaista aarteenetsintää ja saan siitä iloa. Kauppaan vietyäni kerätyn saaliini, saan siitä toisen ilon kauppalaskun miinuksena. Iloni ovat kovin pieniä mutta toisinaan niistä pienistä iloista kasvaa isopuro joka antaa hyvän mielen koko päivälle.

Ajattelin lähteä tänään toiselle aarteenetsintä matkalleni? Ajatus on mutta toteuttaminen, katsotaan salliiko tämä päivä.  Arvaisikohan joku, mikä se olisi??

Näin otsikon 21 ihmistyypistä ja kuinka tällaisia löytyy sinunkin ystäväpiiristä. Tuli taas kerran paha mieli tuosta aseenteellisuudesta kuinka kaikilla olisi ystäväpiiri, mutta kai tähän vielä joku päivä turtuu niin ettei enää edes huomaa kuinka sitä hierotaan naamaan joka käänteessä kuinka kummallinen, poikkeava ja vääränlainen yksinäinen on.

Luin silti jutun ja kun sitten mietin niitä aiempia kavereitani ja muita tuttuja niin en mä oikein tunnistanut heistäkään muita kuin kriiseilijän, telenovela-tuulan ja kaiken nähneen, joka aina on kokenut jotain vastaavaa mutta paljon pahemmin / paremmin / isommin mitä kukaan muu. Työkavereissa on ollut myös näitä pätijöitä ja juoruilijoita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aiemmin joku mainitsi, ettei uskalla ottaa mitään riskejä missään asiassa. Voisiko se johtua siitä, että aidosti yksinäisten ihmisten elämä on täysin oman toimintakyvyn varassa? Jos se häiriintyy jostain syystä, niin ei ole ketään auttamassa. Tämä asia käy itsellänikin usein mielessä ja varsinkin näin syyspimeiden aikaan yksin lenkille lähtökin voi tuntua liian suurelta riskiltä. 

Ainakin mulla se on just noin. Olen siis kirjoittanut jo aiemmin ketjuun siitä etten uskalla enää juuri mitään ja perusturvallisuudentunne on heikentynyt oikeastaan koko tämän 2020-luvun ajan. Sitä tekee koko ajan ja aivan kaiken suhteen jatkuvaa riskianalyysia ja on tietynlaisessa katastrofivalmiudessa 24/7 ja ainakin minulle tuo on todella raskasta vaikka olen suht turvallisuushakuinen luonne muutenkin. Liika vaan liikaa kun pitää varautua kaikkeen yllättävään ja arvattavaan sekä olla

Olen itse ollut niin monenlaisissa elämäntilanteissa ja totean että mitä vain voi tapahtua itsestä riippumatta. Jokaisella päivällä on omat murheensa ja ilonsa. Eikä niihin voi varautua oikein muuten kuin elämällä tulossa oleva hetki, sen hetken mukaan. Kaikkea voi tapahtua, eikä niihin voi varautua mitenkään. Hyvä tässä mun on sanoa, kun elämää on takana ja kaikesta selvitty. Ajan kanssa kanssa kaikesta voi selvitä jokatapauksessa. Murehtimalla ei kylläkään lisää yhtään elinpäiväänsä pikemminkin lyhentää. Jos haluaa lähteä lenkille, niin voihan sitä miettiä mitä reittiä kulkee tai sellaiseen aikaan että muita liikkeellä. Vaihtoehtoisia tilanteita omalle kohdalle. Kyllä ihmisten pahuus ja sitä myötä turvattomuus on lisääntynyt mutta voihan sitä ihminen sairastuakin vakavasti, kaikkihan on mahdollista. Pelolle ei kannata antaa valtaa, miettiä vain sopivia vaihtoehtoja itselle. 

Sivusta tuohon peilikuva-keskusteluun. En minä ainakaan erityisemmin tykkää siitä tyypistä jonka peilistä näen enkä tietyllä tapaa edes tunnista sitä. En ymmärrä kuinka voin olla jo niin vanha enkä sitäkään kuinka oudolta näytän verrattuna entiseen ja omiin mielikuviin koska masennus, yksinäisyys ja työttömyys on ajan lisäksi jättäneet valitettavasti jälkensä. Enkä tunnista itseäni mistään noista edellä mainituista asioistakaan vaan nekin tuntuu ihan vierailta kun mietin yhtään sitä ihmistä millainen olen ja millaisen ihmisen identiteetti mulla on.

Ei mun elämä ole miltään osin sellaista millaiseksi sen aina oletin ja kuvittelin eikä toisaalta tämä mitenkään omalta tunnukaan vaan sitä on kuin vankina ihan vääränlaisessa elämässä. Sitä vaan odottaa, että joku päivä se oman näköinen elämä alkaa eikä se enää ole sen varassa, että vain jotkut pikkujutut on itselle mieleisiä kuten nyt.

Kaipaan aivan älyttömän isoa muutosta ja sellaista puhtaalta pöydältä aloittamista vaikka tiedostankin (aina välillä) ettei se ole mahdollista koska ei aikaa saa takaisin. Mulla on siis joku denialismi päällä enkä kykene sisäistämään ja hyväksymään että elämäni meni aivan keturalleen eikä siitä enää mieleistä saa mitenkään. Vuosia oli niin, että ulkoistin itseni ihan tyystin ja lähinnä ajattelin elämän olevan pausella sen aikaa kun se on vääränlaista ja oli melko järkytys sitten ymmärtää (tai no jaa..) että ne vuodet oli ja meni enkä mä niitä saa elää enää uudelleen sitten kun elämäni on omannäköistä.

Nuorena sitä vielä luotti siihen, että elämä kantaa ja elämästä saa perushyvän ja omannäköisen kunhan vaan jaksaa tehdä asioita ja malttaa odottaa. Ei sitä voinut kuvitellakaan että elämä voi mennä pieleen ja kuinka siinä on lopulta vaan kaikkea vääränlaista vaikka niitä ei siihen missään vaiheessa ole halunnut eikä niiden ilmaantumisen eteen ole todellakaan tehnyt mitään. Samaan aikaan sitten kaikki se kiva ja omannäköinen loistaa poissaolollaan vaikka niiden eteen on tehnyt vaikka mitä.

Moni on kirjoittanut niin paljon asiaa mistä tunnistan itseni myös etten tiedä mistä aloittaa. Minäkään en uskalla ottaa kovin riskejä. Kai minä sillä yritän säilyttää voimani ja pitää itseni varsinkin mielenterveyden puolelta kunnossa. Minulla on vanhempani, mutta elämäni on osoittanut sen etten saa edes ymmärrystä heiltä jos mielenterveys aiheuttaa haasteita. Näin siinä mielessä olen omillani. Tuo välillä pyörii mielessäni, että pitäisi pysyä kunnossa ja pystyä pitämään huolta itsestäni. Samalla elämäni on ihmisten osalta ollut oikea sotku ja olen kokenut niin paljon pahaa, että kyllä se vaikuttaa edelleen siihen miten koen elämän muiden kanssa.

Olen luonteeltani perustyytyväinen ihminen ja melko iloinenkin monesti. Joskus mietin missä olisin nyt jos elämäni olisi olltu ihmisten osalta edes inhimillistä. Näin välillä se tuo surua, kun olen kokenut niin paljon kaikkea ikävää, että se on ns muuttanut sitä miten käsittelen maailmaa ja muuttanut minua ihmisenä. Minun on aina ollut hyvin vaikeaa ymmärtää sitä miksi joku tahtoo satuttaa toista ja nuorempana en voinut oikein ymmärtää sitä miksi minulle joku tahtoi niin paljon pahaa. En ymmärtänyt sitä, kun en itse kohdellut muita huonosti ja jossain kuvitelmissani halusin uskoa siihen, että "saan sen mitä ansaitsen" ja jos olen hyvä ihminen saan hyvää. No, tämä ei nyt mennytkään niin. Minulle pahin riski on se, että ylitän voimani ja tämä sitten heijastuu vointiini. Vaikeaa toisaalta kirjoittaa tästä kaikesta.

osa 1

osa 2

Minäkään en tietyllä tavalla tunnista peilikuvaani. Minulla on ollut nuoresta välillä epätodellista oloa yms mikä korostuu jos olen stressaantunut. Yhdistän tuon kaiken tiettyyn traumaan ja uskon, että olen tietyllä tavalla traumatisoitunut. Se sitten näkyy siinä, että kun katson itseäni peilistä niin mietin, että tuoltako näytän yms. Tiedän kyllä, että se on oma kuvani ja ei kenenkään tarivtse huolestua tästä. Silti tuo kaikki aiheuttaa sen, etten mielelläni katso itseäni ja kun teen jonkun ihonhoitorutiinin yms niin mahdollisimman nopeasti vaan se alta pois. Asiaa helpottaa ehkä hieman se, etten edes näe kasvojani kovin hyvin huonon näen vuoksi. Näin tämä lasipää minä olkoon sitten se "oikea" minä josta kuitenkin pidän enemmän kuin tuosta "lasittomasta" oikeasta kuvastani. Samalla en tykkää olla kuvissa ja esim passikuvaan menoa siirrän. Minusta on kuvia vain koirani kanssa jos lasketa muutamia juhlissa yms otettuja ja niihin liittyviä kuvia. Ystäviä ja esim mediassa esiintyvää ystävistä kirjoittamista en osaa oikein edes miettiä, kun ei minulla ole ollut ketäään ystävää lapsuuden jälkeen.

Edellä kirjoitettiin identiteetistä ja minulta jotenkin puuttuu sekin ainakin osittain. Voin sanoa, että pidän jostain jutusta, mutta pidemmän päälle on vaikeaa elämän isoissa asiossa tietää mitä tahtoo. Ehkä vähitellen alan jotenkin edes tajuaamaan mitä toivon ja mikä minulle on tärkeää. Tällä hetkellä esim luonto on minulle tärkeää ja opinnoissa tiedän, että tekisin mitä vaan jos maailman luonto voisi paremmin. Se olkoon minulle nyt tämänhetkinen mielenkiinnon ja energian kohde, josta voi jollakin hyvällä tavalla olla minulle hyötyä joskus.

Elämässäni olen monesti vaan sinnitellyt eteenpäin. Hoitanut aikoinaan koirani ja huolehtinut sen asiat ja omana siinä sivussa sitten niin kuin olen pystynyt. Ehkä muutin tänne maalla ajatuksella, että jaksan eteenpäin ja päästiin elämään parempaa elämää. Toisaalta ei tämäkään asia sitten vienyt elämääni eteenpäin ja vuodet meneivät lähinnä siinä, että kasasin itseäni kuntoon. Elin ja elän vieläkin vähän kuin piilossa ja arvostan rauhaa ja rauhallisuutta, vaikka mikään näsitä jutuista ei ole sitten se ihmekeino, jolla minäkin pääsen elämässä hienosti eteenpäin ja saavutan jotain.

Mutta ehkä se ei olekaan enää tarkoitus ja minun täytyy hyväksyä, että tuo juna on mennyt jo vuosia sitten ja minä jäin laiturille. Näin pitää kursia elämääni kokoon ja yrittää tehdä edes jotain hyvää' ja oikein ja ehkä joskus vuosien päästä edes johonkin toiseen junaan,joka odottaa meitä myöhästyneitä. Kirjoitan paljon, kun en ole paljon tännekään kirjoittanut viime aikoina. Ehkä senkin vuoksi, että olen voinut oikein hyvin jos miettii fiilistä. Hyvinvointia lisää se jos elämässä näyttää sujuvan monet jutut juuri nyt jos vertaa kokonaisuuteen. Kun istutun ison puun pihaan niin jälkeenpäin mietin. että ihmisen elämä on niin lyhyt. En osannut miettiä, että jos tuo puu on tuossa vielä sen 200 vuoden päästä niin se on varmasti väärässä paikassa, eikä mahdu tuohon. Näin jos se yleensäkin elää ensi keväänä niin pitää yrittää siirtää se parempaan paikkaan. Kun kirjoitan paljon tunnen vieväni tilaa muilta.

NACHTBLUT - Das Leben Der Anderen      (yksinäisyyteenkin liittyvä biisi, josta pidän nyt)

"Ja kaikilla on joku, jonka kanssa puhua

paitsi minulla"

Vierailija kirjoitti:

Sivusta tuohon peilikuva-keskusteluun. En minä ainakaan erityisemmin tykkää siitä tyypistä jonka peilistä näen enkä tietyllä tapaa edes tunnista sitä. En ymmärrä kuinka voin olla jo niin vanha enkä sitäkään kuinka oudolta näytän verrattuna entiseen ja omiin mielikuviin koska masennus, yksinäisyys ja työttömyys on ajan lisäksi jättäneet valitettavasti jälkensä. Enkä tunnista itseäni mistään noista edellä mainituista asioistakaan vaan nekin tuntuu ihan vierailta kun mietin yhtään sitä ihmistä millainen olen ja millaisen ihmisen identiteetti mulla on.

Ei mun elämä ole miltään osin sellaista millaiseksi sen aina oletin ja kuvittelin eikä toisaalta tämä mitenkään omalta tunnukaan vaan sitä on kuin vankina ihan vääränlaisessa elämässä. Sitä vaan odottaa, että joku päivä se oman näköinen elämä alkaa eikä se enää ole sen varassa, että vain jotkut pikkujutut on itselle mieleisiä kuten nyt.

Kaipaan aivan älyt

Kirjoitat kyllä todella hyvin! Voitko antaa esimerkin vaikka yhdestä asiasta minkä eteen teit paljon työtä mutta et koskaan saavuttanut sitä? Tai mitä tämä vääränlainen elämä on? Tai mikä olisi se omannäköinen asia elämässä joka nyt loistaa poissa olollaan?

🤔🤔🤔

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aiemmin joku mainitsi, ettei uskalla ottaa mitään riskejä missään asiassa. Voisiko se johtua siitä, että aidosti yksinäisten ihmisten elämä on täysin oman toimintakyvyn varassa? Jos se häiriintyy jostain syystä, niin ei ole ketään auttamassa. Tämä asia käy itsellänikin usein mielessä ja varsinkin näin syyspimeiden aikaan yksin lenkille lähtökin voi tuntua liian suurelta riskiltä. 

Ainakin mulla se on just noin. Olen siis kirjoittanut jo aiemmin ketjuun siitä etten uskalla enää juuri mitään ja perusturvallisuudentunne on heikentynyt oikeastaan koko tämän 2020-luvun ajan. Sitä tekee koko ajan ja aivan kaiken suhteen jatkuvaa riskianalyysia ja on tietynlaisessa katastrofivalmiudessa 24/7 ja ainakin minulle tuo on todella raskasta vaikka olen suht turvallisuushakuinen luonne muutenkin. Liika vaan liikaa kun pitää varautua kaikkeen yllättävään ja arvattavaan sekä olla

Mulla oli muuten tuollainen olo koko ajan yhdessä vaiheessa. Kävi ilmi, että kyseessä oli kilpirauhasen liikatoiminta. Helpotti, kun sai lääkkeillä arvot kuntoon. Suosittelen tsekkaamaan.

Vastaus tuohon vääränlaiseen elämään eli omalla kohdallani tämä tarkoittaa sitä (tai pikemminkin tätä, mutta näin sitä ulkoistaa itsensä automaattisesti) että olen lapseton ja perheetön. Sen lisäksi siis että olen myös totaaliyksinäinen. En nimittäin ole lainkaan erakkoluonteinen ihminen vaikka sitä usein kyllä toivoisin olevani, koska silloinhan tällainen yksinäinen erakko-elämä olisi varmaankin melko mieluisaa tai no, ainakin oma valinta.

Enkä edes ymmärrä kuinka olen voinut päätyä tähän tilanteeseen muuten kuin sen osalta, että olen ainoa lapsi eikä vanhempani olleet ollenkaan sukurakkaita vaan se yhteydenpito oli tasoa pakolliset joulukortit puolin ja toisin. Oma suku on siis tyystin vieras serkkujen osalta ja tädit, enot ja sedät on luonnollisesti jo poisnukkuneita kuten myös omat vanhempani. 

Ehkä juuri tuon takia olen aina ollut aktiivinen tutustumaan vaikka myönnettäköön että myös siksi, etten ole koskaan ollut mitenkään suosittu tai edes se tyyppi johon erityisemmin tykätään tutustua. Omalla aktiivisuudella sain kuitenkin nuorena aikaan jonkinlaisia kaveri- ja jopa seurustelusuhteitakin sekä ihan mukavan sosiaalisen elämän, mutta tietynlainen yksipuolisuus niissä oli aina läsnä. Sitten tapahtui se mikä monesti siinä 25 ikävuoden jälkeen tapahtuu eli kaverit alkoi vakiintumaan ja perheellistymään ja yhtäkkiä olinkin jäänyt yksin ja sellaiseksi ylimääräiseksi pyöräksi jonka seuraa ei kaivattu enää entistäkään vähää. Tuntui niin epäoikeudenmukaiselta, että toiset löysi ihan tuosta noin vaan ihmisen, johon sitoutua ja alkaa pesänrakennuspuuhiin kun itse oli yrittänyt jo vuosia kohdata oman elämänkumppaninsa mutta kukaan ei tuntunut jakavan samanlaisia tulevaisuudensuunnitelmia ja arvomaailmaa. Tai jos jakoi niin kiinnostus ei ollut molemminpuolista :( Sitten yhtäkkiä kaikki tuntui haluavan samaa kuin minäkin, mutta kukaan ei halunnut sitä minun kanssani.

Myöhemmin olen tietenkin yhä tutustunut uusiin ihmisiin niin töissä kuin harrastuksissakin, mutta ei niistä työkaveruutta tai moikkaus-tuttuutta enempää ole seurannut. Aikuisena on ilmeisesti suurimmalla osalla se kaverikiintiö täynnä sekä perhe-elämässä tarpeeksi tekemistä ja niitä eritasoisia sosiaalisia suhteitakin ihan omiksi tarpeiksi. Etenkin siis niillä omanlaisilla / samanlaisilla ihmisillä mitä itse olen, koska niinhän se olisi minullakin jos elämäni olisi omannäköistä ja sellaista kuin sen haluaisin olevan. 

Valitettavasti en ole mikään villi bilesinkkuihminen yhtään sen enempää kuin erakkoluonteinenkaan eli kenties seuraa voisin löytää esim matkailuun ja muuhun menemiseen mieltyneistä ihmisistä, mutta ei se (tämä!) elämä sillä muuttuisi yhtään nykyistä enempää omannäköiseksi. Se olisi vain eri tavalla vääränlaista.

Onko muilla yksinäisillä tätä, että sitä on hankkinut vuosien varrella yhtä ja toista kivaa vaatetta ja erilaista kippoa ja kuppia, servettejä ja pöytäliinaa ym jotta sitten on kiva mekko ja voi kattaa kivasti, kun tulee vieraita iltaa istumaan tai viettämään oikein synttäreitä, halloweenia tai vaikka uutta vuotta?

Ja nyt sitten nuo kaikki vaatteet ja tavarat tuottaa vaan pahaa mieltä kun ei niille olekaan ikinä sellaista käyttöä mitä silmällä pitäen ne aikanaan hankki. Lisäksi nyt on nurkat pyöreänä tuota sitku-tavaraa eli oikein tupla-ketutus.

Vierailija kirjoitti:

Vastaus tuohon vääränlaiseen elämään eli omalla kohdallani tämä tarkoittaa sitä (tai pikemminkin tätä, mutta näin sitä ulkoistaa itsensä automaattisesti) että olen lapseton ja perheetön. Sen lisäksi siis että olen myös totaaliyksinäinen. En nimittäin ole lainkaan erakkoluonteinen ihminen vaikka sitä usein kyllä toivoisin olevani, koska silloinhan tällainen yksinäinen erakko-elämä olisi varmaankin melko mieluisaa tai no, ainakin oma valinta.

Enkä edes ymmärrä kuinka olen voinut päätyä tähän tilanteeseen muuten kuin sen osalta, että olen ainoa lapsi eikä vanhempani olleet ollenkaan sukurakkaita vaan se yhteydenpito oli tasoa pakolliset joulukortit puolin ja toisin. Oma suku on siis tyystin vieras serkkujen osalta ja tädit, enot ja sedät on luonnollisesti jo poisnukkuneita kuten myös omat vanhempani. 

Ehkä juuri tuon takia olen aina ollut aktiivinen tutustumaan vaikka myönnettäköön että myös siksi, etten o

Kiitos että avasit tarinaasi 🙏

Mulla on myös kaveripuute vaikka lapsi ja mies onkin. En silti koe heitä kumpaakaan ns omaksi ihmisekseni. T;kysyjä

Vierailija kirjoitti:

Onko muilla yksinäisillä tätä, että sitä on hankkinut vuosien varrella yhtä ja toista kivaa vaatetta ja erilaista kippoa ja kuppia, servettejä ja pöytäliinaa ym jotta sitten on kiva mekko ja voi kattaa kivasti, kun tulee vieraita iltaa istumaan tai viettämään oikein synttäreitä, halloweenia tai vaikka uutta vuotta?

Ja nyt sitten nuo kaikki vaatteet ja tavarat tuottaa vaan pahaa mieltä kun ei niille olekaan ikinä sellaista käyttöä mitä silmällä pitäen ne aikanaan hankki. Lisäksi nyt on nurkat pyöreänä tuota sitku-tavaraa eli oikein tupla-ketutus.

On. Ei nyt pahaa mieltä tuota mutta käyttöä ei ole millekään oikein. Kerran vuodessa tulee miehen sukua kylään ja silloin lainataannyksi patja että kaikki mahtuu nukkumaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sivusta tuohon peilikuva-keskusteluun. En minä ainakaan erityisemmin tykkää siitä tyypistä jonka peilistä näen enkä tietyllä tapaa edes tunnista sitä. En ymmärrä kuinka voin olla jo niin vanha enkä sitäkään kuinka oudolta näytän verrattuna entiseen ja omiin mielikuviin koska masennus, yksinäisyys ja työttömyys on ajan lisäksi jättäneet valitettavasti jälkensä. Enkä tunnista itseäni mistään noista edellä mainituista asioistakaan vaan nekin tuntuu ihan vierailta kun mietin yhtään sitä ihmistä millainen olen ja millaisen ihmisen identiteetti mulla on.

Ei mun elämä ole miltään osin sellaista millaiseksi sen aina oletin ja kuvittelin eikä toisaalta tämä mitenkään omalta tunnukaan vaan sitä on kuin vankina ihan vääränlaisessa elämässä. Sitä vaan odottaa, että joku päivä se oman näköinen elämä alkaa eikä se enää ole sen varassa, että vain jotkut pikkujutut on itselle

Minä tulin myös sanomaan, että kirjoittamisen taito sinulla ainakin on. Sekä kykyä oivaltavaan itsehavainnointiin. 

Vierailija kirjoitti:

Vastaus tuohon vääränlaiseen elämään eli omalla kohdallani tämä tarkoittaa sitä (tai pikemminkin tätä, mutta näin sitä ulkoistaa itsensä automaattisesti) että olen lapseton ja perheetön. Sen lisäksi siis että olen myös totaaliyksinäinen. En nimittäin ole lainkaan erakkoluonteinen ihminen vaikka sitä usein kyllä toivoisin olevani, koska silloinhan tällainen yksinäinen erakko-elämä olisi varmaankin melko mieluisaa tai no, ainakin oma valinta.

Enkä edes ymmärrä kuinka olen voinut päätyä tähän tilanteeseen muuten kuin sen osalta, että olen ainoa lapsi eikä vanhempani olleet ollenkaan sukurakkaita vaan se yhteydenpito oli tasoa pakolliset joulukortit puolin ja toisin. Oma suku on siis tyystin vieras serkkujen osalta ja tädit, enot ja sedät on luonnollisesti jo poisnukkuneita kuten myös omat vanhempani. 

Ehkä juuri tuon takia olen aina ollut aktiivinen tutustumaan vaikka myönnettäköön että myös siksi, etten o

Huh, kun kuulostaa tutulta! Kiitos, kun kirjoitit tämän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ärsyttää olla tämmöinen kuin mä oon. Itsetunto on alamaissa. Välillä tulee olo etten osaa mitään vaikkei se pidä paikkaansa.

Tiedän niin tuon tunteen ja siinä ei auta yhtään vaikka kuinka itselleen vakuuttelisi, että olen ihan hyvä ja osaan sitä ja tätä sekä myös opin uusia asioita. Siis sekään ei aina auta että oikeasti oppii jonkun uuden asian vaan sitä on silti omasta mielestään ihan huono. Jos ei muuta keksi niin ainakin siitä syyllistää itseään kuinka olisi pitänyt oppia nopeammin & helpommin eikä joutua tahkoamaan sillä tavoin.

Jotenkin hirveän hankalaa olla itseä kohtaan armollinen, hyväksyvä ja tsemppaava. Se myötätunto ja kannustus ei tosiaan tule mitenkään "tehdasasetuksena" vaan päinvastoin sitä saa oikein erikseen muistutella että it

Jos on tunne, ettei ole osaava tai pärjäävä, silloin on ihan turha itselleen toitottaa sellaista. Silloin voi itselleen puhua toiveensa mukaan:

"Toivon, että osaisin puhua itsestäni nätimmin".

"Toivon, että oppisin olemaan itselleni myötätuntoinen".

"Toivon, että voin kokea iloa siitä kun  onnistun jossain asiassa".

Toivon, että opin riittämään itselleni ja opin arvostamaan itseäni".

"Toivon, että opin antamaan itselleni ihmisarvon, enhän arvota muitakaan ihmisiä pystyvyyden mukaan, vaan sen pohjalta millaisia he ovat ihmisinä ". 

Pikkuhiljaa se menee perille.