Muita yksinäisiä? Arkisten asioiden jutteluketju.

Vierailija kirjoitti:

Kuntouttava työtoiminta loppui minulta, vaikka se ei ollut kun yhtenä päivänä viikossa, niin tuntu, että kuuluu johonkin ryhmään. Nyt ei ole mitään eikä ketään, yksin asun, ei enää ketään. 

Ei sitä tosiaan ymmärrä ennen kuin itse sen kokee, että ihan vaan kerran viikkoonkin on kiva mennä johonkin mihin on tervetullut ja tavallaan odotettukin, koska sanktiotahan siitä yleensä tulee jos ei paikalle ilmaannu. Surullista tämä kyllä on, että mitään muuta ei ole. Olispa edes työpaikka.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuntouttava työtoiminta loppui minulta, vaikka se ei ollut kun yhtenä päivänä viikossa, niin tuntu, että kuuluu johonkin ryhmään. Nyt ei ole mitään eikä ketään, yksin asun, ei enää ketään. 

Ei sitä tosiaan ymmärrä ennen kuin itse sen kokee, että ihan vaan kerran viikkoonkin on kiva mennä johonkin mihin on tervetullut ja tavallaan odotettukin, koska sanktiotahan siitä yleensä tulee jos ei paikalle ilmaannu. Surullista tämä kyllä on, että mitään muuta ei ole. Olispa edes työpaikka.

Tosin eihän kenenkään elämä saisi tällaiseksi päästä vaan suunta olisi saatava kääntymään jo kauan ennen kun lopulta on ihan yksin. Harmi vain, että sitä ei voi tehdä yksin eikä se ole ainoastaan omissa käsissä vaan siihen tarvitsee toista ihmistä tai mieluummin ehkä useampiakin ihmisiä, jotka tulee puolitiehen vastaan. Tietysti yksikin riittää, ainakin aluksi. Silti just se "yhden kortin" varaan jääminen kasvattaa riskin totaaliyksinäisyydelle melko isoksi. Mitä vaan kun elämässä voi tulla eteen ja tapahtua. Pitäisi olla ihan reilun kokoinen sosiaalinen verkosto joka saisi vielä ihan luonnostaan kasvaakin koska sitä luonnollista poistumaakin yleensä on. Monella on vähän erikoisesti sellainen "elämä on valmis" -asenne eikä uusia tuttavia eikä ainakaan kavereita edes haluta "sotkemaan" sitä mikä on. Sitä ei useinkaan osata ajatella, että se voi yksi kaunis päivä olla muisto vain koko valmis paketti ja niitä ihmisiä ei elämässä olekaan enää yhtään liikaa.

Vierailija kirjoitti:

Sain itseni vähän pakotettuakin melko hyvään lenkkimoodiin joskus heinäkuun puolivälin jälkeen ja nyt sitten ketuttaa, että aamut alkaakin yhtäkkiä olla jo melko hämäriä. Ei siitä kesästä sitten saanut nauttia kuin pikkuhetken ja se jäi kokonaan pois, että aamut olisi aina olleet aiempaa valoisampia. Tuo alkukesä olisi ollut niin ihanaa kokea vaikka ehkä sitten tämä aamujen hämärtyminen olisi tuntunut vielä kurjemmalta. Silti kaipaan aurinkoa, lämpöä ja valoa aivan kauheasti eli tuleva syksy ja talvi suorastaan kauhistuttaa kun olen jo nyt niin väsynyt eikä energiaa ole yhtään ylimääräistä eikä ainakaan varastossa. Mä en edes tajua miten se alkupuoli kesästä vaan katosi johonkin ja samoin katosi keväästäkin iso osa.

Aika kuluu hirveän nopeasti eikä siihen vauhtiin pääse mukaan mitenkään. Ainakaan minä en pääse vaan tällä viikollakin elin ihan tiistaissa kunnes yhtäkkiä paljastui että onkin jo keskiviikko. Pitkään sitä ihmettelin ja varmistelin kunnes sitten oli vaan hyväksyttävä, että näemmä se yksi päivä sitten vaan katosi johonkin. Ei ollut eka kerta, mutta ei se näin iso järkytys vielä aiemmin ole ollut että elää ihan väärässä päivässä.

Mietin usein sitä, että olenko ihmisenä jo niin "pilalla", etten osaa enää lainkaan tutustua muihin ja olla toisten seurassa. Monesti tämä ajatus on mielessä, ettei minusta vaan enää ole siihen kaikkeen. Joskus oli jotenkin, mutta nyt kaikkien kokemusten ja vuosien jälkeen loppukin on mennyt. 

Se toisaalta tuo surua ja huolta miten täällä tavallaan pystyy oikeasti elämään jos on minunlaiseni ihminen, joka miettii ihmisiä tavatessaan, ettei tästä vaan tule mitään tai ainakin olo on sellainen, että haluaisin vaan pois. Tämä yhdistelmä yhdistettynä ajatukseen tavallisesta elämästä ei oikein ole samalla viivalla. Ihminen, kun harvoin pystyy mitään erakkoelämää oikeasti viettämään ja ihmisten kanssa pitäisi kuitenkin viettää aikaa jonkin verran (työpaikat, oppilaitokset jne) ja samalla jos tuollainen elämä ei kuitenkaan oikeasti edes ole se mitä toivoisin vaan jokin muu kuitenkin "ihmisten seurassa" vietetty elämä olisi se mitä toivoisin. Silti tunnen etten enää lainkaan pysty sellaiseen enää. 

Voin käydä jossain ostoksilla tms käynneillä, mutta sitten jos oikeasti pitäisi viettää samojen ihmisten kanssa aikaa ja puhua asioista ja tutustua heihin niin tulee se olo, että peli on menetetty. En edes halua puhua esim itsestäni tai elämästäni muille oikein mitään. Liikaa asioita mitä en halua mainita. Niin paljon, että mietin monesti mitä puhua ja kertoa. En pysty juttelemaan monestakaan asiasta ilman, että haluan jättää kertomatta asioita. Se taas aiheuttaa sen etten halua päästää muita lähelleni. En luota oikein lainkaan. En haluaisi olla tälläinen ihminen, mutta en tiedä miten enää muutan itseäni. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ketju täyttää kohta vuoden!

Aika rientää. Pitäisikö meidän viettää oikein 1-vuotissynttärit? Jokainen vaikka varaisi jotain mieleistä juhlaevästä ja -juomaa ja sitten höpöteltäisiin oikein porukalla ja vaikka kuunneltaisiin jokainen tykönämme samoja kappaleita? Oltaisiin melkein kuin samassa juhlapaikassa yhdessä vaikka kaikki oltaisiinkin yksin.

Tai ehkä ihan tyhmä idea. En tiedä. Sanokaa te.

Mikä se oli se läppä, jolle viime syksynä naurettiin? Jotain ruokaan liittyvää? Kaalireseptejäkö me vaihdeltiin vai mitä? Mietin jo juhlaillan menua täällä ;)

Mä ostin eilen paketin noita pirkan rommikeksejä. Ei ole siis niitä rommileivoskeksejä mitä joskus ysärillä oli, mutta jokin variaatio kuitenkin niistä. Vielä on paketti avaamatta joten en osaa sanoa onko sitten sinnepäinkään mitä ne aiemmat, mutta nuohan voisi olla vaikka sellainen kakun korvike. Jos siis säästyy sinne asti. Toki jos on hyviä niin sitten täytyy ostaa toistekin ja ketjun synttärithän on mitä paras syy.

Syntymäpäivän pohtialle, vietin 60 v synttärit yksin kotona ja katoin telkkaria. En odottanut ketään enkä haluakkaan kotiini ketään. Ei noista kannata välittää, monet tuttavani eivät edes halua eivätkä kerro milloin täyttivät 70v.

Vierailija kirjoitti:

Syntymäpäivän pohtialle, vietin 60 v synttärit yksin kotona ja katoin telkkaria. En odottanut ketään enkä haluakkaan kotiini ketään. Ei noista kannata välittää, monet tuttavani eivät edes halua eivätkä kerro milloin täyttivät 70v.

Onnekkaita on kaikki he, jotka saa itse valita juhliiko vaiko eikö ja jopa senkin kertooko merkkipäivästään. Kaikilla meillä ei ole tuota vaihtoehtoa ja osa ei ole saanut juhlia ainuttakaan syntymäpäiväänsä vaikka melko perustavallista se suurimmalle osalle ihmisiä on. Tuollainen asia olisi kiva kokea edes kerran ja sittenhän sen tietäisi haluaako juhlia toistekin vai riittikö se kerta. Ihan se jo tekisi päivästä erilaisen, että joku muistaisi ja laittaisi onnitteluviestin.

Monessakaan asiassa ei ole vain yhtä oikeaa tapaa ja se mikä sopii yhdelle ei automaattisesti sovikaan toiselle. Lisäksi siinä se vasta ero onkin, että onko se oma valinta vai onko se tasan ainoa vaihtoehto jota ei itse voi eikä saa valita. Yksinolokin on aivan erilaista ja ihanaa kun sitä saa itselleen sopivina annoksina, mutta pakon sanelemana ja ainaisena se harvemmalle on mikään nautinto.

Yksinolo on sillon siedettävää jos se ei ole pakollista, jos on vaikkapa sisaruksia tai vanhemmat elossa ja tietää, että niille voi mennä käymään tai soittaa, se tekisi jo turvallisuuden tunnetta minulle. Valitettavasti minulla ei kyllä ole näin, siksi ykdinäisyys tuntuu orvolta ololta.

Tämä yksinäisyys tylsistyttää ihmisen, oon tehnyt suihkuun menoakin pari päivää, mut ei oo intoa mennä. Katellu vaan suorantoistopslvelusta ohjelmia koko päivän, mikään ei huvita enää.

Tee haiku päivästäsi.

5-7-5 tavua

Tänään töissä taas.

Yksin lounaspöydässä

jotain ikävöin.

Olen livenä ihmisten joukossa yleensä ihan suosittu ja sosiaalista kanssakäymistä on. Työelämässä riittää mukavia kohtaamisia, lounaitakin. Vapaa-ajalla ja somessa olen ihan yksin kuitenkin. Tuntuu ettei ketään tuttua ja kaveria kiinnosta olla yhteyksissä. Tutut ei harrasta liikuntaa ja ulkoilua, kun taas minä harrastan. En saa lähtemään seuraksi. Jos kuitenkin jotain pyydän lounaalle, kahville, niin aina saan seuraa. Somessa moni seuraa passiivisesti, mutta ei juttele, kommentoi tai reagoi mitenkään. Ois vaan niin ihana saada kivoja kavereita vapaa-ajalle, semmoista molemminpuolista vuorovaikutusta, mutta kaikki ketä tunnen on tosi passiivisia. Missä muut kaltaiseni luuraa?

Mulle tuli juuri mainos biond.appista. Se on joku ilmainen juttu, missä voi etsiä vaikka lautapeli- tai lenkkiseuraa. Näytti äkkiseltään ihan hyvältä. Onko joku jo kokeillut?

Vierailija kirjoitti:

Tee haiku päivästäsi.

5-7-5 tavua

 

Tänään töissä taas.

Yksin lounaspöydässä

jotain ikävöin.

Syksy tulossa

Lempivuodenaikani

Tervetuloa

Jeesus on ainut joka jaksaa kuunnella mun juttuja. Ja hän on ainut joka jaksaa hengata mun kanssa siellä kuopan pohjalla vaikka kuinka kauan.

Vierailija kirjoitti:

Jeesus on ainut joka jaksaa kuunnella mun juttuja. Ja hän on ainut joka jaksaa hengata mun kanssa siellä kuopan pohjalla vaikka kuinka kauan.

Ihan uteliaisuuttani asiaa tuntemattomana kysyn, että eikös kirkolla olis uskovaisille kaikenlaisia tekemisiä? Voisko sieltä löytää ihmisiä elämäänsä? Kirkko ei ole mun juttu, mutta vilkaisin tänä kesänä huvikseni paikallisen srk:n tarjontaa, ja näytti olevan vaikka minkälaista retkeä ja vapaaehtoishommaa ja rukousta ja keskustelukerhoa ja sielunhoitoa ja diakoniaa.

Onpa pimeetä ulkona jo, minä.pidän syksystä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jeesus on ainut joka jaksaa kuunnella mun juttuja. Ja hän on ainut joka jaksaa hengata mun kanssa siellä kuopan pohjalla vaikka kuinka kauan.

Ihan uteliaisuuttani asiaa tuntemattomana kysyn, että eikös kirkolla olis uskovaisille kaikenlaisia tekemisiä? Voisko sieltä löytää ihmisiä elämäänsä? Kirkko ei ole mun juttu, mutta vilkaisin tänä kesänä huvikseni paikallisen srk:n tarjontaa, ja näytti olevan vaikka minkälaista retkeä ja vapaaehtoishommaa ja rukousta ja keskustelukerhoa ja sielunhoitoa ja diakoniaa.

Hyvä juttu niille jotka tykkää.

Vierailija kirjoitti:

Tämä yksinäisyys tylsistyttää ihmisen, oon tehnyt suihkuun menoakin pari päivää, mut ei oo intoa mennä. Katellu vaan suorantoistopslvelusta ohjelmia koko päivän, mikään ei huvita enää.

Ei se ole yksinäisyys, vaan masennus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä yksinäisyys tylsistyttää ihmisen, oon tehnyt suihkuun menoakin pari päivää, mut ei oo intoa mennä. Katellu vaan suorantoistopslvelusta ohjelmia koko päivän, mikään ei huvita enää.

Ei se ole yksinäisyys, vaan masennus.

Mietin ihan samaa. Tämähän on vähän sellainen muna vai kana -kysymys toki, mutta kyllä yksinäiset käyvät suihkussa. Toivon, että saisit apua mielialaan sinä, joka kirjoitit, ettet jaksa suihkuun. Voisitko ottaa yhteyttä johonkin? Mitään häpeää asiassa ei ole, lähes jokainen ihminen täyttää elämänsä jossain vaiheessa kliinisen masennuksen diagnostiset kriteerit. Sinne on vaan aika vaarallista jäädä yksin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jeesus on ainut joka jaksaa kuunnella mun juttuja. Ja hän on ainut joka jaksaa hengata mun kanssa siellä kuopan pohjalla vaikka kuinka kauan.

Ihan uteliaisuuttani asiaa tuntemattomana kysyn, että eikös kirkolla olis uskovaisille kaikenlaisia tekemisiä? Voisko sieltä löytää ihmisiä elämäänsä? Kirkko ei ole mun juttu, mutta vilkaisin tänä kesänä huvikseni paikallisen srk:n tarjontaa, ja näytti olevan vaikka minkälaista retkeä ja vapaaehtoishommaa ja rukousta ja keskustelukerhoa ja sielunhoitoa ja diakoniaa.

Kurkko tarjoaa paljon hyvää. Olen vuosien varrella turvautunut monasti eri ryhmiin. Ohjaajat ihania, eivät tuputa  vaan tukevat! Maksan mielellään kirkollisveron😊