Muita yksinäisiä? Arkisten asioiden jutteluketju.

Jos jäät ystävyydessä ”ulkokehälle”, saatat olla tärkeämpi kuin tajuatkaan

https://www.is.fi/menaiset/ihmiset-ja-suhteet/art-2000012251686.html

Mitäpä sitten, jos itselle olisi tärkeää, että olisi edes joku syvällisempi ystävyyssuhde, mutta päätyy aina olemaan kaikille se ulkokehän ystävä?

Vierailija kirjoitti:

Jos jäät ystävyydessä ”ulkokehälle”, saatat olla tärkeämpi kuin tajuatkaan

 

https://www.is.fi/menaiset/ihmiset-ja-suhteet/art-2000012251686.html

 

Mitäpä sitten, jos itselle olisi tärkeää, että olisi edes joku syvällisempi ystävyyssuhde, mutta päätyy aina olemaan kaikille se ulkokehän ystävä?

En jaksa nyt enää alkaa lukea juttua (huomenna ehkä) eli voin olla tyystin väärässä, mutta heti tuli mieleen, että on tärkeä sellaisena muiden elämän (väliaikaisena) cheerleedaajana ja mahdollistajana. Se hätävarojen hätävara joka kelpaa seuraksi paremman puutteessa vain jos kenellekään muulle ei sovi.

No, ainakin itse olen tuon jo kokenut niin monta kertaa, että vaikka se tekisi minusta kuinka tärkeä niin ei kiitos. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos jäät ystävyydessä ”ulkokehälle”, saatat olla tärkeämpi kuin tajuatkaan

 

https://www.is.fi/menaiset/ihmiset-ja-suhteet/art-2000012251686.html

 

Mitäpä sitten, jos itselle olisi tärkeää, että olisi edes joku syvällisempi ystävyyssuhde, mutta päätyy aina olemaan kaikille se ulkokehän ystävä?

En jaksa nyt enää alkaa lukea juttua (huomenna ehkä) eli voin olla tyystin väärässä, mutta heti tuli mieleen, että on tärkeä sellaisena muiden elämän (väliaikaisena) cheerleedaajana ja mahdollistajana. Se hätävarojen hätävara joka kelpaa seuraksi paremman puutteessa vain jos kenellekään muulle ei sovi.

No, ainakin itse olen tuon jo kokenut niin monta kertaa, että vaikka se tekisi minusta kuinka tärkeä niin ei kiitos. 

Luin jutun, ja juuri tämä fiilis mullekin siitä jäi. Että ei mua lohduta se, että tällainenkin ihmissuhde voi olla hyvä ja kiva, sillä se on vain loukkaavaa, jos ei koskaan ole kenellekään yhtään tätä enempää. Niille ehkä, joilla on riittävä määrä läheisiä suhteita, tällainen kevyempikin juttu on vain mukava lisä.

Vierailija kirjoitti:

Onpa pimeetä ulkona jo, minä.pidän syksystä.

Ja yllättävänkin viileää. Itsekin pidän syksystä, tai ainakin tähän asti olen pitänyt mutta nyt on jo pari viikkoa harmittanut ja hieman jopa ihmetyttänytkin että se on syksy eikä kesä mikä on tulossa seuraavaksi. Missä vaiheessa se kevät ja kesä oikein oli? Ja menikin jo. Ei mulla mitään hellemenemisiä olisi ollut vaan ihan normaaleita kesäjuttuja joita ei sitten ehtinyt toteuttaa yhtään mitään. En käyttänyt kertaakaan mitään kivoja kesävaatteitani enkä uusia sandaaleita jotka ostin jo viime syksynä tätä kesää varten. En ehtinyt edes tehdä jalkahoitoa ja lakata varpaankynsiä. Enkä sheivata.

Joskus mietin esim sisustamista, mutta toisaalta on melkein sama millaiset huonekakut yms minulla on, kun kämpässäni ei käy kuin vanhemmat välillä. Näin aikuisuudessa luonani ei ole käynyt muutamaa nouhoajaa tai vastaavaa lukuunottamatta ketään ihmistä kylässä kuin vanhempani. Näin, vaikka tietysti jokainen itseään varten sisustaa niin silti se minusta hieman turhaa miettiä millaiset taulut on seinillä tai onko matot samaa paria jne. Ei niitä kukaan ulkopuolinen ihminen näe ja siinä mielessä ei tarvitse miettiä esim vanhoja kuluneita huonekaluja tai muuta sisustuksen ristiriitaa. Ehkä tämä on myös tekosyy olla laittamatta mitään sisustuksen eteen, kun mietin että mitä väliä sillä toisaalta on. 

Tähän liittyen mietin onko muillakin sama ja kämppää ei ole nähnyt juuri kukaan ihminen. Joskus nuoruudessa perheemme kodissa kävi joskus sukulaisia kylässä. Silloin tällöin. Ystäviä minulla ei ollut niin en tottunut edes silloin siihen, että joku kaveri käy kylässä. 

Samalla mietin, että monille varmaan vieläkin on ihan tavallinen asia, että on ihmisiä joita kutsua kylään ja että kotonaan käy ihmistä kuitenkin. Siitäkin huolimatta, että kyläily on varmaan vähentynyt nykyaikana. Minulle taas jos olisi ystäviä niin heidän tulonsa tänne olisi ihan vieras ajatus ja alkaisi varmaan miettiä viimein, että miltä täällä näyttää. Sisustus kun sitä, että täällä on sekalaisia huonekaluja ja mattoja. 

En tiedä mikä on kun ei enää yksinäisyyskään haittaa, väsyttää vaan, katellut tv; tä päivät ja jotain pientä siivoilua. En kait enää odotakkaan elämältä mitään, tällästä se vaan on ja tulee olemaan.

Tähän päivään vähän iloa toivat parvekekasvit ja Ttk.  Vähän hampaat irvessä mennään, mutta mennään kuitenkin. En luovuta.

Joskus ärsyttää jotkut hesarin kirjoitukset parisuhteisiin liittyen. Tässäkin jutussa miehet etsivät kokematonta tms naista ja heille kelpaa vain sellainen. Minä olen kokematon, mutta sitten itsestäni puhutaan mitä sattuu ja olen muiden silmissä se kaikkien kanssa ollut h niin mitä väliä minulla sitten on. Joku tuomitsee minut muiden puheiden mukaan. 

Parempi ehkä unohtaa viimeisetkin toiveet parisuhteesta sillä en ikinä alkaisi alentamaan itseäni näiden juttujen myötä enää lisää ja jos toinen uskoisi kaiken ja menisi muiden puheisiin mukaan niin se olisi sitten siinä. Se olisi minulle liikaa.

Toisaalta nyt eletään vuotta 2026 ja esim se kuinka paljon nainen seksiä harrastaa on ehkä jo vähän vanhoollinen aihe muutenkin. Minä en itse tuomitse muita, vaikka olen kokematon ja minä en puhuisi muista pahaa olo heille sitten kokemusta tai ei. 

No voi kauheeta, viimeisin kirjoitus tähän ketjuun on eiliseltä illalta. Tänään tiistaina ei ole kukaan vielä käynyt täällä. Ajattelin siis tulla kyläilemään ja moikkaamaan. - Yksinäisyydestäni sinänsä olen ajatellut, että koska jo olen eläkeläinenkin, niin eipä kai tilanne tästä muutu. Olen pyrkinyt lähinnä sitä ratkomaan, että millä pidän mielenterveyteni jotensakin tasapainossa tässä tilanteessani. Olen sen huomannut, että yhä pienemmät asiat auttavat liikaan yksin ja puhumattomana olemiseen, mikä on hyvä, sillä kovin suuria seurassa olon rupeamia en voi odottaakaan. Yritän treenata nykyään siis pienempiä helpotuksia ja vaihteluita päivään. On se jännä, että yksikin puhelinsoitto jonakin päivänä murtaa yksinäisyyden kuplani ainakin vuorokaudeksi. Ja näin olen taas päässyt eteenpäin. Nykyäänhän kuitenkaan puheluita ei enää kanssakäymiseen niinkään käytetä, en itsekään käytä, eikä oikein ole soittamisen kohteitakaan. 

Samoissa ajatuksissa kuin edellinen kirjoittaja. Minä saan pientä iloa ehkä, kun näen ihmisiä esim ostoksilla ollessa. En silti silloinkaan viihdy ruuhkassa vaan mieluiten aamulla käyn, kun hiljaisempaa. Kuitenkin mukava on edes pienen hetken seurata ihmisten tekemisiä ja nähdä vähän "elämää" jossain määrin. Nytkin oli ihan kiva kuunnella ihmisten tavallisia juttuja. Se ehkä muistuttaa elämästä mikä on itselleni vierasta. Olen silti aina hieman jännittynyt kaikessa toisten kanssa toimimisessa. Tänäänkin eräs minua nuorempi myyjä katsoi vielä, kun lähdin minua niin minä vain silmäkulmastani vilkaisin ja mietin etten viitsi edes sinnepäin katsoa sen enempää. Helposti nolostun kaikesta. Eräs suomalainen urheilija totesi, että tulee monesti ihmisten kanssa toimeen, mutta ok ujo eikä uskalla aloittaa juttelua muiden kanssa. Minä totean samoin. 

Yksinäisyyteen näköjään tottuu tai sit olen niin masentunut, että se ei enää häiritse. Täyä on kestänyt jo vuosikausia. Oottelen innolla millon laitan ksusivalot päälle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onpa pimeetä ulkona jo, minä.pidän syksystä.

Ja yllättävänkin viileää. Itsekin pidän syksystä, tai ainakin tähän asti olen pitänyt mutta nyt on jo pari viikkoa harmittanut ja hieman jopa ihmetyttänytkin että se on syksy eikä kesä mikä on tulossa seuraavaksi. Missä vaiheessa se kevät ja kesä oikein oli? Ja menikin jo. Ei mulla mitään hellemenemisiä olisi ollut vaan ihan normaaleita kesäjuttuja joita ei sitten ehtinyt toteuttaa yhtään mitään. En käyttänyt kertaakaan mitään kivoja kesävaatteitani enkä uusia sandaaleita jotka ostin jo viime syksynä tätä kesää varten. En ehtinyt edes tehdä jalkahoitoa ja lakata varpaankynsiä. Enkä sheivata.

Täällä on 17 C, lämmintä siis, vaikka kaatosade. Jos ennustus toimii, lauantaina on pilvetön taivas ja 16C. Yöhalloja ei näkyvissä, lämpötilat kymmenen paikkeilla öisinkin.

En edes muista mitä telkkarista katsoin parisen viikkoa sitten kun mainostauolla tuli mainos kiusaamisesta johon oli saatu sitten vangittua se tosi ahdistavan tuttu tunnelma vuosikymmenten takaa. Etenkin se yksi lause iski taas niin pahasti ja niin syvälle etten edes tiedä mitä edes tapahtui, mutta sen jälkeen en ole ollut sitäkään vähää oma itseni mitä ennen. Jotain meni kuin uudelleen rikki.

Tuohon aiempaan viestiin. Minullekin tuttua se, että joku pienikin tapahtuma saattaa muistuttaa menneestä. Muistan hetkessä kaiken mitä tapahtui ja palaan niihin tunnelmiin. Se lähtee joskus ihan pienistäkin jutuista. Saatan pohtia, vaikka vaatteiden väriä ja hetkessä olen koulussa missä jotkut huutavat toisten "vääränvärisistä ja rumista" vaatteista. Tai mietin esim Halloweenia ja noitia ja olenkin sitten itse se "ruma noita" mitä saakin pilkata niin kuin silloin. Tai kokeilen uutta hajuvettä ja muistan, kun koukussa oli tosi vaikeaa käydä edes vessassa. Jos halusi käydä siinä lähellä niin aina joku odotti vuoroa oven takana. Erään kerran joku toinen oli käynyt vessassa ennen minua ja vessa haisi. Sille nyt ei voinut mitään ja ymmärrettävää. En minä siitä juurikaan piitannut. Se mikä oli kamalaa oli jonkun pahimman tyypin tuleminen sinun jälkeesi vessaan ja hänen huutonsa muille, kuinka olen pilannut koko vessan, kun se haisee niin. Eli minä sain huudot, vaikka en ollut edes "syyllinen" siihen. Silloinkin aavistin tuon kaiken jo etukäteen ja suihkutin hajuvettä peittääkseni hajun, mutta ei auttanut. Ehkä pahensi vaan kaikkea ja lavasti minut syylliseksi. Näitä vastaavia juttuja on lukemattomia eri asioihin liittyen. Jatkuvaa kiusaa kaikesta vuosien (oikeastaan vuosikymmenen) ajan. Päivittäistä juttua. Ei ihme, että olen sellainen kuin olen nyt. Jotain vaikutusta kaikella on. 

Korjaus edelliseen eli Koulussa oli vaikeaa käydä  vessassa. 

Vierailija kirjoitti:

Joskus mietin esim sisustamista, mutta toisaalta on melkein sama millaiset huonekakut yms minulla on, kun kämpässäni ei käy kuin vanhemmat välillä. Näin aikuisuudessa luonani ei ole käynyt muutamaa nouhoajaa tai vastaavaa lukuunottamatta ketään ihmistä kylässä kuin vanhempani. Näin, vaikka tietysti jokainen itseään varten sisustaa niin silti se minusta hieman turhaa miettiä millaiset taulut on seinillä tai onko matot samaa paria jne. Ei niitä kukaan ulkopuolinen ihminen näe ja siinä mielessä ei tarvitse miettiä esim vanhoja kuluneita huonekaluja tai muuta sisustuksen ristiriitaa. Ehkä tämä on myös tekosyy olla laittamatta mitään sisustuksen eteen, kun mietin että mitä väliä sillä toisaalta on. 

Tähän liittyen mietin onko muillakin sama ja kämppää ei ole nähnyt juuri kukaan ihminen. Joskus nuoruudessa perheemme kodissa kävi joskus sukulaisia kylässä. Silloin tällöin. Ystäviä minulla ei ollut niin en tottunut edes silloin siihen, että joku kaveri käy kylässä. 

Samalla mietin, että monille varmaan vieläkin on ihan tavallinen asia, että on ihmisiä joita kutsua kylään ja että kotonaan käy ihmistä kuitenkin. Siitäkin huolimatta, että kyläily on varmaan vähentynyt nykyaikana. Minulle taas jos olisi ystäviä niin heidän tulonsa tänne olisi ihan vieras ajatus ja alkaisi varmaan miettiä viimein, että miltä täällä näyttää. Sisustus kun sitä, että täällä on sekalaisia huonekaluja ja mattoja. 

Mulla on yksinäisyys tehnyt kaikesta jotenkin yhdentekevää ja turhaa. Jossain vaiheessa sitä vielä luotti siihen, ettei tämä olisi pysyvää ja sen ajan peruina onkin sitten vaikka ja mitä tavaraa ja vaatetta joille kuvittelin olevan käyttöä. Ei ollut. Yksinään ei vaan lopulta jaksa mitään eikä mikään hotsita vaan kotona on kaaos ja kaikki vähän sinnepäin, koska kyllä se välttää ja kukaan ei ole näkemässä. Sitä vaan ei osaa arvostaa yksinään itseään sillä tavalla kuin varmasti pitäisi pystyä. Olisi nättejä astioita jotka sopisi yhteen, mutta sitä käyttää just niitä mitkä ei sovi yhteen mitenkään. Sama juttu sitten vaatteissa ja kaikessa. Olisi ja voisi laittaa jotain kivaa ja nättiäkin päälle, mutta kun aivan sama mennä niissä karmeissa ainaisissa rytkyissä se vähä mitä missään liikkuu. Voisi nyppiä kulmat ja laittaa ripsiin kestovärin, mutta aivan sama. Voisi lakata kynnet ja laittaa kynsinauhavoidetta yöksi, mutta aivan sama. Ihan kaikesta on mennyt into ja kiinnostus. Itkettää ja harmittaa kaikki ja tekisi mieli vaan mennä peiton alle piiloon vaikka ei edes enää oikein ole mitään miltä voisi piiloutua. Ei jaksa enää laskuja eikä pakollisia asioita ja muutapa sitten ei olekaan. Mä olen aivan loppu.

Minulla taas, ollut sellainen päivä tahtoisin vaan puhua kaikesta jonkun kanssa. Minulla on vanhempani, mutta heidän kanssaan puhutaan heidän jutuistaan monesti ja eivät oikein tiedä mikä minua kiinnostaa ja emme puhu niistä jutuista. Näin joskus haluaisin puhua jostain jutuista mitkä saisivat minut tavallaan olemaan olemassa eli jotain itseä kiinnostavaa ja iloista sekä mielenkiintoista juttua. Sellaista, että voisi kerrankin miettiä kuinka oli mukavaa jutella ja joku kuunteli oli kiinnostunut kaikesta. Tämä molemmin puolin. 

Joskus niin kuin eilen ostoksilla ollessani (tästä jo kirjoitin) niin eräs kassa katsoi minua vielä, kun lähdin ja minä jotenkin mielessäni mietin, että miksi se tosi kivannäköinen ja kassana oleva mukavan oloinen nuori mies katsoo minua. Toki ihminen nyt katsoo monesta syystä, mutta minä en koe "naisena" olevani mitään. En koe olevani kaunis tai yhtään mitään muutakaan. 

Näin mietin, että kenenkään ei tarvisi katsoa "roskaa" joka ei ole mitään. En koe olevani sen arvoinen, että minua kannattaa katsoa etenkään sillä silmällä varsinkaan jos on itse tosi hyvännäköinen ihminen. Sitten joku sellainen hetki pyörii mielessä ja en voi edes miettiä enempää häntä, kun joku tuollainen hetki herättää toivoa liikaakin. Mukava hetki, mutta itselleni samalla kuin hetkeksi avattu ovi toiseen maailmaan. Tai sitten jokin harha-ajatus otti vaan vallan ja hän katsoi minua ihan tavallisesti ilman mitään sen enempää. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos jäät ystävyydessä ”ulkokehälle”, saatat olla tärkeämpi kuin tajuatkaan

 

https://www.is.fi/menaiset/ihmiset-ja-suhteet/art-2000012251686.html

 

Mitäpä sitten, jos itselle olisi tärkeää, että olisi edes joku syvällisempi ystävyyssuhde, mutta päätyy aina olemaan kaikille se ulkokehän ystävä?

En jaksa nyt enää alkaa lukea juttua (huomenna ehkä) eli voin olla tyystin väärässä, mutta heti tuli mieleen, että on tärkeä sellaisena muiden elämän (väliaikaisena) cheerleedaajana ja mahdollistajana. Se hätävarojen hätävara joka kelpaa seuraksi paremman puutteessa vain jos kenellekään muulle ei sovi.

No, ainakin itse olen tuon jo kokenut niin monta kertaa, että vaikka se tekisi minusta kuinka tärkeä niin ei kiitos. 

Luin jutun, ja juuri tämä fiilis mullekin siitä jäi. Että ei mua lohduta se, että tällainenkin ihmissuhde voi olla hyvä ja kiva, sillä se on vain loukkaavaa, jos ei koskaan ole kenellekään yhtään tätä enempää. Niille ehkä, joilla on riittävä määrä läheisiä suhteita, tällainen kevyempikin juttu on vain mukava lisä.

Niinpä. Tuollainen "ulkokehän ystävä" ei ole mikään ystävä vaan tuttu, ehkä ihan parhaassakin tapauksessa joku kaveri vaan ja tuollaista tuttavuutta on aika hölmöä kutsuakaan ystävyydeksi kun sitähän se ei ole millään mittarilla. Tosin nykyisin ei taida enää mikään olla ns kiveen hakattua vaan mitä vaan voi kutsua miksi vain ihan oman maun mukaan. Sellainen tahallinen asioiden sotkeminen ja ihmisten hämmentäminen on jostain syystä ihan ok, mutta se on oma keskustelunsa se.

Tuollaiset "ulkokehän ystävyydet" on lähinnä sellaisten pintaliitäjien ja muiden verkostoitujien juttuja joissa tarkoituksena on vain hyötyä itse jollain tapaa siitä tuttavasta eli käyttää häntä omien tavoitteiden saavuttamiseen. Tuollainen ei yleensä onnistu edes vastavuoroisesti vaan nämä muista hyötyjä-verkostoitujat on sen verran itsekkäitä että kahta samanlaista ei siihen "ulkokehän ystävyyteen" sovi kun sellaiset on heti sotajalalla toisiaan kohtaan.

Vierailija kirjoitti:

Minulla taas, ollut sellainen päivä tahtoisin vaan puhua kaikesta jonkun kanssa. Minulla on vanhempani, mutta heidän kanssaan puhutaan heidän jutuistaan monesti ja eivät oikein tiedä mikä minua kiinnostaa ja emme puhu niistä jutuista. Näin joskus haluaisin puhua jostain jutuista mitkä saisivat minut tavallaan olemaan olemassa eli jotain itseä kiinnostavaa ja iloista sekä mielenkiintoista juttua. Sellaista, että voisi kerrankin miettiä kuinka oli mukavaa jutella ja joku kuunteli oli kiinnostunut kaikesta. Tämä molemmin puolin. 

Joskus niin kuin eilen ostoksilla ollessani (tästä jo kirjoitin) niin eräs kassa katsoi minua vielä, kun lähdin ja minä jotenkin mielessäni mietin, että miksi se tosi kivannäköinen ja kassana oleva mukavan oloinen nuori mies katsoo minua. Toki ihminen nyt katsoo monesta syystä, mutta minä en koe "naisena" olevani mitään. En koe olevani kaunis tai yhtään mitään muutakaan. 

Näin mietin, että kenenkään ei tarvisi katsoa "roskaa" joka ei ole mitään. En koe olevani sen arvoinen, että minua kannattaa katsoa etenkään sillä silmällä varsinkaan jos on itse tosi hyvännäköinen ihminen. Sitten joku sellainen hetki pyörii mielessä ja en voi edes miettiä enempää häntä, kun joku tuollainen hetki herättää toivoa liikaakin. Mukava hetki, mutta itselleni samalla kuin hetkeksi avattu ovi toiseen maailmaan. Tai sitten jokin harha-ajatus otti vaan vallan ja hän katsoi minua ihan tavallisesti ilman mitään sen enempää. 

Tutulta kuulostaa. Yksinäisyys saa jotenkin sekaisin ja sekoamaan eikä enää osaa tai uskalla luottaa siihen, että tajuaisi sosiaalisesta kanssakäymisestä edes sitä mitä ehkä joskus tajusi. Ei osaa enää jutella vaan menee ihan lukkoon jos tilaisuus tulee tai sitten sanoo jotain täysin älytöntä. Tai siltä se ainakin tuntuu kun itsekseen pyörittelee. Samoin sitä ei enää tiedä miten ihmiset katsoo normaalisti toisiaan tai katsooko ne edes ja sitten kun huomaa jonkun katsovan niin tuntuu oudolta ja on varma, että joku vaate on nurinpäin päällä tai tukassa on linnunpaska kun toinen noin kiinnitti huomiota ja katsoi. Toinen on sitten tuo, että typeryyksissään kuvittelee toisen katsovan pitkään, vähän liian pitkään ja alkaa kuvitella että olisiko se kiinnostunut vaikka järki sanoo, että miksi kukaan olisi missään tilanteessa kiinnostunut sillä tavalla. Ainakaan siis kukaan normaali ihminen koska eihän sitä itsekään ole enää mikään normaali eikä todellakaan osaisi olla normaali jos tulisi jokin tilaisuus tutustua. 

Areenassa on taas katsottavissa se ruotsalaisen toimittajan Claes Elfsbergin tekemä dokkari "sorgen och jag" ja vaikka en ehkä niinkään ole osannut ajatella surevani ja olevani surullinen niin tuo jotenkin selitti paljon siitä miksi olen millainen olen ja miksi tunnen miten tunnen. Olen siis katsonut tuon tuoreeltaan silloin 2020 mutta ilman tällaista havahtumista ja toisaalta vasta sen jälkeen onkin nämä pari uusinta, ja kaiketi myös viimeisintä, menetystä ollut. Enää ei ole mitään menetettävää. Lisäksi sitten on maailmakin aivan merkillinen ja ehkä sitäkin voi surra vaikka ei edes tajuaisi surevansa. Yhtäkaikki tuo dokkari jotenkin pisti ajattelemaan ja ehkä selittikin jotain vaikka mitäpä väliä silläkään on. Mikään ei muutu vaikka ymmärtäisi ja hoksaisi mitä itsestään, mutta olipahan pariksi tunniksi jotain katsottavaa ja sai itkeä ihan kunnolla.