Miksi traumatisoituneet käyttäytyvät niin vaikeasti myöhemmin elämässään?

Juuri lueskelin tuota "haluatko kysyä entiseltä huumenuorelta" ketjua ja kyllä siinä aika selväksi tuli, että mikäli se traumatisoituminen on tapahtunut lapsuudesta lähtien, jo pelkästään se avuntarpeen tunnistaminen on vaikeaa. Ei ole yhtään mitään kokemusta siitä millainen pitäisi olla jos on "normaali". Siihen päälle vielä perusturvallisuuden puutteen aiheuttama kyvyttömyys luottaa kehenkään ja sen jälkeen jatkuva uudelleen traumatisoituminen kun pakenet niitä ongelmiasi vielä suurempiin ongelmiin.

Lisäksi samasta ketjusta käy hyvin ilmi se, kuinka traumoista selvityminen vaatii myös sen, että sinulla on läheisiä ja vakautta elämässäsi. 

Eli tuollainen "hoidata itsesi" on vähän kuin kuvittelisi ihmisen fiksattua kuin auton korjaamolla.

Osin varmaan senkin takia, että uudelleentraumatisoituminen on niin yleistä. Oirehdin itse esim. tällä hetkellä hyvin voimakkaasti, koska olin kesällä jo taas aika hyvässä kunnossa, ja se, miten yhtäkkiä kohdattu mies sai minua kuukauden verran pyöritettyä ja manipuloitua vei todellakin mielen matalaksi. 

Vierailija kirjoitti:

Osin varmaan senkin takia, että uudelleentraumatisoituminen on niin yleistä. Oirehdin itse esim. tällä hetkellä hyvin voimakkaasti, koska olin kesällä jo taas aika hyvässä kunnossa, ja se, miten yhtäkkiä kohdattu mies sai minua kuukauden verran pyöritettyä ja manipuloitua vei todellakin mielen matalaksi. 

Ja aina tulee jotain. Aina. Siltä se tuntuu. Vaikka kuinka potkit vastaan. Sitten joku sanoo, että mikset hoida päätä kuntoon, ettei niin kävisi. 

eräälle traumatisoituneelle tutulleni tapahtui kännissä ollessaan jotain traumaattista, jota sitten hoitaa kännäämällä, tai kuten hän itselleen uskottelee, että "juhlimalla". Kun hällä niin laaja sosiaalinen piiri, että koko ajan on jotain juhlia ja eihän siellä voi olla juomatta, koska katsotaan pahalla, ei hän muuten alkoa... Kaikki nämä siis tekosyitä sille, että pääsee käyttämään alkoholia. In käynyt useaan eri kertaa eri terapioissa, mutta lopettaa ne aina siinä vaiheessa, kun pitäisi alkaa itse ottaa vastuuta tekemisistään ja tunnekäsittelystä. Sitten itkee hysteerisenä sitä miten kukaan ei voi häntä auttaa ja muistot traumaattisesta tapahtumasta piinaavat. Hänelle sopisi parhaiten sellainen hyvin jämäkkä terapeutti ja sellainen terapiamuoto, jota ei yksinkertaisesti saa lopettaa kesken. Sanomattakin on selvää ettei sellaista terapiaa ole olemassa. Olen itse päätynyt siihen lopputulemaan, että hän ei haluakaan parantua traumastaan, koska saa joiltakin kavereiltaan sitten huomiota ja pääsee huomion keskpisteeksi, jota käsitellään kuin silkkihansikkain ja jossa ei kukaan huomauta hänelle hänen päihteidenkäytöstään, koska häntä pitää ymmärtää, koska trauma. 

Yhtään en väheksy hänen traumaansa tai sitä, että sen käsittely taatusti on vaikeaa ja sattuu, mutta jokaisen tulisi ymmärtää ja etenkin terapeuttien pitäisi kertoa potilaille, että terapia sattuu ja aiheuttaa jossain vaiheessa ehkä pahojakin tunteita, mutta ne pitää käydä läpi, jotta niihin saisi otteen ja niistä voisi sitten päästä irti ja siirtyä takaisin nykyaikaan ja tähän hetkeen. 

Jos alkaa sota, niin unohtuu pienemmät traumat, kun alkaa tulla vertaistukea isommista ja tajuaa, että joku lapsuuden hyväksikäyttö on pientä verrattuna moniin sodan tapahtumiin. 

Ymmärrän, jos joku on traagisesti kuollut, niin sitä ei unohda tai jos son jäänyt vamma. Mutta muista pitäisi päästä yli. 

Vierailija kirjoitti:

Jos alkaa sota, niin unohtuu pienemmät traumat, kun alkaa tulla vertaistukea isommista ja tajuaa, että joku lapsuuden hyväksikäyttö on pientä verrattuna moniin sodan tapahtumiin. 

Ymmärrän, jos joku on traagisesti kuollut, niin sitä ei unohda tai jos son jäänyt vamma. Mutta muista pitäisi päästä yli. 

Mun lapsuudessa oli sota 15 vuoden ajan. Siinä vanhemmat uhkasivat tappaa meidät lapset, toisensa tai koko perheen useita kertoja viikossa. Päällisin puolin olivat erittäin menestyneitä, kävivät viikottain kokouksissa Valtiovarainministeriössä ja muissakin ministeriöissä. Tämä 80-ja 90-luvuilla.

Sotatilanteissa olisin hyvin rauhallinen, koska se on minulle se normaali, johon olen kasvanut.

Vierailija kirjoitti:

eräälle traumatisoituneelle tutulleni tapahtui kännissä ollessaan jotain traumaattista, jota sitten hoitaa kännäämällä, tai kuten hän itselleen uskottelee, että "juhlimalla". Kun hällä niin laaja sosiaalinen piiri, että koko ajan on jotain juhlia ja eihän siellä voi olla juomatta, koska katsotaan pahalla, ei hän muuten alkoa... Kaikki nämä siis tekosyitä sille, että pääsee käyttämään alkoholia. In käynyt useaan eri kertaa eri terapioissa, mutta lopettaa ne aina siinä vaiheessa, kun pitäisi alkaa itse ottaa vastuuta tekemisistään ja tunnekäsittelystä. Sitten itkee hysteerisenä sitä miten kukaan ei voi häntä auttaa ja muistot traumaattisesta tapahtumasta piinaavat. Hänelle sopisi parhaiten sellainen hyvin jämäkkä terapeutti ja sellainen terapiamuoto, jota ei yksinkertaisesti saa lopettaa kesken. Sanomattakin on selvää ettei sellaista terapiaa ole olemassa. Olen itse päätynyt siihen lopputulemaan, että hän ei haluakaan parantua traumastaa

Niin siis oletko ajatellut, että voisit itse olla hänelle turvallisempi tuttu? Mieti nyt vähän, että jos ajattelet noin, minkälainen vaikutus sinun alitajuisella eleviestinnällä ja olemuksella on tuohon ihmiseen? Terapian onnistumisen yksi parhaita takeita on luotettava ja turvallinen lähipiiri.

Esität kysymyksen ikään kuin kyseessä olisi helposti hoituva jokapäiväinen asia.