Lue keskustelun säännöt.
Miksi traumatisoituneet käyttäytyvät niin vaikeasti myöhemmin elämässään?
Kommentit (51)
Itsellä on ainakin jäänyt persoonallisuuden osat traumaattisen lapsuuden johdosta integroitumatta, joten välillä on vaikeaa, jos se lapsiosa on pitkään päällä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itsellä on ainakin jäänyt persoonallisuuden osat traumaattisen lapsuuden johdosta integroitumatta, joten välillä on vaikeaa, jos se lapsiosa on pitkään päällä.
Tarvitset terapiaa tai muuta tukea. Itsellä myös sisäinen lapsi tulee pintaan enemmän ja se voi olla todella kipeää. Tunnen kaikki tunteet hyvin paljaina ja raadollisina. Itken, kärsin ihan fyysisellä tasolla koska sisäinen kipu tulee pintaan. Nämä ovat vaikeita hetkiä. Syöksyn täysin pimeään. Kuitenkin se on hyvä asia kun nuo tulevat pintaan. Silloin minussa on myös tarpeeksi turvaa voidakseni ottaa sen vastaan.
Ne ovat vaikeita hetkiä mutta otan sen kunniatehtävänä. Syleilen, lohdutan, olen läsnä. Olen tässä. En mene minnekkään. Itke, huuda, olen tässä.
En pysty rationaalisesti noin hokemaan kun se on päällä mutta kuitenkin olen läsnä ja sisäinen lapsi kokee sen kannatteluna kun annan tunteiden tulla.
Ja niin olen todella alkanut voimaan paljon paremmin näiden hetkien jälkeen kun olen kohdannut itseni. Suosittelen lämpimästi.
Vierailija kirjoitti:
Itsellä on ainakin jäänyt persoonallisuuden osat traumaattisen lapsuuden johdosta integroitumatta, joten välillä on vaikeaa, jos se lapsiosa on pitkään päällä.
Täällä toinen, jolla näin ja usein traumaperäisestä stressihäiriöstä diagnoosin saava kärsii useimmin dissosiaatiosta. Sitä ei vain osata vieläkään juuri diagnosoida.
Itse kyllä teen töitä koko ajan sen eteen, että nämä eri osaset olisivat yhtenäisempi kokonaisuus, enkä triggeröityisi niin helposti. Ihmisten julmuus, ääneen korottaminen ja jne tilanteet saavat minut nopeasti dissosioimaan ja "osasin irti" minusta. Olen oppinut sen, että ilman tätä taitoa En olisi selvinnyt lapsuudestani ja se on ollut vain fiksuutta. Nyt vain täytyisi saada keho ja mieli uskomaan, ettei kaikissa tilanteissa tarvitse olla niin varuillaan. Se ei käykään ihan niin helposti, jos minäkin 18 vuotta elin jatkuvassa pelossa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä on ainakin jäänyt persoonallisuuden osat traumaattisen lapsuuden johdosta integroitumatta, joten välillä on vaikeaa, jos se lapsiosa on pitkään päällä.
Tarvitset terapiaa tai muuta tukea. Itsellä myös sisäinen lapsi tulee pintaan enemmän ja se voi olla todella kipeää. Tunnen kaikki tunteet hyvin paljaina ja raadollisina. Itken, kärsin ihan fyysisellä tasolla koska sisäinen kipu tulee pintaan. Nämä ovat vaikeita hetkiä. Syöksyn täysin pimeään. Kuitenkin se on hyvä asia kun nuo tulevat pintaan. Silloin minussa on myös tarpeeksi turvaa voidakseni ottaa sen vastaan.
Ne ovat vaikeita hetkiä mutta otan sen kunniatehtävänä. Syleilen, lohdutan, olen läsnä. Olen tässä. En mene minnekkään. Itke, huuda, olen tässä.
En pysty rationaalisesti noin hokemaan kun se on päällä mutta kuitenkin olen läsnä ja sisäinen lapsi kokee se
Tämä on hyvä vinkki ja itsekin lohdutan sisäisiä lapsiani, kun vain pystyn ja annan heille luvan kokea niitä asioita. Ainut vain, että minulla on sisäisiä lapsia ainakin 4, jotka kätkevät eri tunteita sisäänsä. 2 niistä on vasta kunnolla näyttäytynyt, joita pääsen lohduttamaan. Kaksi on vielä piilossa, eikä he halua kunnolla näyttäytyä. Täytyy vain luottaa siihen, että jossain vaiheessa he haluavat ja minä olen siihen valmis.
Vierailija kirjoitti:
Lastensuojelussa näitä traumatisoituneita vanhempia on paljon. Yhteistä on pyrkimys sössiä sen lapsen elämää jatkuvasti.
No, tämä pitää ainakin paikkansa exäni kohdalla. Hänen kasvuympäristönsä oli jotain, mitä en olisi itse osannut ikinä edes kuvitella, vaikkei omanikaan ollut helppo. Meillä vanhemmat riiteli jatkuvasti ja eroa tehtiin koko ajan. Ilmapiiri ja vuorovaikutus oli aina vain negatiivista. Exällä sen sijaan oli kummallisessa sijaisperhekuviossa kasvanut alkoholistiäiti ja pari väkivaltaisia alkoholisti-isäpuolta. Tuo äiti kuoli hieman epämääräisesti räkäisessä lähiössä exäni ollessa vielä alle parikymppinen. Neljä nuorempaa sisarusta oli otettu lopulta pitkän vatuloinnin jälkeen huostaan (lapset ovat sanoneet ratkaisua oikeaksi ja hyväksi). Exäni isä asui exäni pari vuotta nuoremman siskon kanssa ja jotkut puhuivat hyväksikäytöstä. Kaiken tuon keskellä exästäni kasvoi narsisti ja eihän se tietysti mikään ihme ole. Itse masennuin ankean kasvuympäristön seurauksena ja hain pahaan olooni apua, kävin myöhemmin läpi myös perusteellisen terapian ja etenkin juuri, niin etten siirrä samaa turvattomuutta ja lannistamista eteenpäin. Exässäni ei sen sijaan ole koskaan ollut edes pienen pientä vikaa vaan se on aina muissa. Hän on totta kai olevinaan täysin terve eikä hän tietenkään tarvitse apua tai minkään asioiden käsittelyä, ei, vaikka tekonsa ja luonteensa kertovat aivan muuta ja jokainen hänet aidosti tunteva tai lähempää nähnyt riittävän korkean koulutuksen saanut mt-alan ammattilainen tietää tämän. Siinä voit sitten verrata ja miettiä millainen traumatausta kennelläkin mahtaa olla ja millaiset valmiudet ja vaikutukset kennelläkin vanhemmuuteen on. Mutta ethän sinä objektiivisuuteen pysty, sen näkee jo kilometrien päähän. Tiedä kuitenkin, että mahdolliset lasten pilatut elämät ovat sitten myös omallakin kontollasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä on ainakin jäänyt persoonallisuuden osat traumaattisen lapsuuden johdosta integroitumatta, joten välillä on vaikeaa, jos se lapsiosa on pitkään päällä.
Tarvitset terapiaa tai muuta tukea. Itsellä myös sisäinen lapsi tulee pintaan enemmän ja se voi olla todella kipeää. Tunnen kaikki tunteet hyvin paljaina ja raadollisina. Itken, kärsin ihan fyysisellä tasolla koska sisäinen kipu tulee pintaan. Nämä ovat vaikeita hetkiä. Syöksyn täysin pimeään. Kuitenkin se on hyvä asia kun nuo tulevat pintaan. Silloin minussa on myös tarpeeksi turvaa voidakseni ottaa sen vastaan.
Ne ovat vaikeita hetkiä mutta otan sen kunniatehtävänä. Syleilen, lohdutan, olen läsnä. Olen tässä. En mene minnekkään. Itke, huuda, olen tässä.
En pysty rationaalisesti noin hokemaan kun se on päällä mutta kuitenkin olen läsnä ja sisäinen lapsi kokee se
Tähän täytyy lisätä, että terapiaa ei tarvitse itsensä kohtaamiseen tietyllä tapaa tai terapeutin kanssa ei välttämättä kohdata näitä syviä tuntoja vaan se työ tehdään itse. Sen mikä on tärkeää on kuitenkin tuki. Kun käy niin isoja ja raskaita teemoja elämässään niin on valtavan tärkeää tietää, että on se tuki olemassa johon voi nojautua.
Itselle se oli ennen alkoholi. Nyt se on terapia. Pelkästään tieto siitä, etten ole yksin ja joku kyllä on tässä ikäänkuin tukipylväänä. Teen työn kyllä ja yritän tehdä asiat oikein mutta välillä kaipaa sitä lämmintä halausta kuvainnollisesti kun on haavoittuvainen ja herkillä.
Tuki on todella tärkeää tai itse en olisi pystynyt varmaan muuttamaan elämää ilman terapiaa.
Lähes kaikki me kannamme jonkinlaista traumaa. Se, miten meitä on kohdeltu usein ohjaa meitä käyttäytymään tietyllä tavalla, jolla pyrimme mahdollistamaan sen, ettei se paha asia, mitä meille on tapahtunut tapahtuisi uudelleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä on ainakin jäänyt persoonallisuuden osat traumaattisen lapsuuden johdosta integroitumatta, joten välillä on vaikeaa, jos se lapsiosa on pitkään päällä.
Tarvitset terapiaa tai muuta tukea. Itsellä myös sisäinen lapsi tulee pintaan enemmän ja se voi olla todella kipeää. Tunnen kaikki tunteet hyvin paljaina ja raadollisina. Itken, kärsin ihan fyysisellä tasolla koska sisäinen kipu tulee pintaan. Nämä ovat vaikeita hetkiä. Syöksyn täysin pimeään. Kuitenkin se on hyvä asia kun nuo tulevat pintaan. Silloin minussa on myös tarpeeksi turvaa voidakseni ottaa sen vastaan.
Ne ovat vaikeita hetkiä mutta otan sen kunniatehtävänä. Syleilen, lohdutan, olen läsnä. Olen tässä. En mene minnekkään. Itke, huuda, olen tässä.
En pysty rationaalisesti noin hokemaan kun se on päällä mutt
Kuulostaapa erikoiselta. Tarkoitan siis, että tällaiset tai muutkaan dissosiaatio- tai epärationaalisuuden kokemukset eivät ole itselleni lainkaan tuttuja. Auttaisikohan jokin terapia persoonasi jäsentelyssä ja "kokoon kasaamisessa", ehkä jokin muu kuin perinteiset analyysiin perustuvat keskustelut? No, ehkä sinä tiedät noista jo enemmän, koska vaiva tuntuu olevan sinulle kovin tuttu eli minusta ei taida olla tässä kohtaa nyt oikein apua. Mutta tsemppiä, toivottavasti löydät jonkin itsellesi sopivan hoitomuodon ja saat apua vaivaasi.
Oon mä yrittänyt ja paljon. Kun ei ole löytynyt normaalia parisuhdetta eikä työtä, niin olen luovuttanut. Ajattelen, että teen mahdollisimman vähän vahinkoa elämässä, olen omissa oloissani. En valita. Itken usein. Yksin. Tuntuu tosi kaukaiselta mennä päivätöihin. En kestäisi sitä rutiinia ja työyhteisöä enää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itsellä on ainakin jäänyt persoonallisuuden osat traumaattisen lapsuuden johdosta integroitumatta, joten välillä on vaikeaa, jos se lapsiosa on pitkään päällä.
Kun tietäisikin miten ne saisi integroitua!
Vierailija kirjoitti:
Itsellä on ainakin jäänyt persoonallisuuden osat
traumaattisen lapsuuden johdosta integroitumatta,
joten välillä on vaikeaa, jos se lapsiosa on pitkään päällä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Otsikon kysymykseen: luulen että on pikemminkin niin että tyhmät, rasittavat ja raskaat energiasyöpöt ihmiset jotenkin jämähtävät niihin traumoihinsa ja tekevät niistä persoonallisuutensa osan, koska heissä ei mitään muuta kiinnostavaa ole. Sen takia traumoistaan jankkaavat ne, jotka muuten jankkaisivat jostain muusta tympeästä aiheesta. Tässäkin ketjussa on yksi tai kaksi oikeasti traumatisoituneelta vaikuttavaa tyyppiä, ja sitten liuta noita, jotka eivät olisi mitään ilman "trauimojaan".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä on ainakin jäänyt persoonallisuuden osat traumaattisen lapsuuden johdosta integroitumatta, joten välillä on vaikeaa, jos se lapsiosa on pitkään päällä.
Tarvitset terapiaa tai muuta tukea. Itsellä myös sisäinen lapsi tulee pintaan enemmän ja se voi olla todella kipeää. Tunnen kaikki tunteet hyvin paljaina ja raadollisina. Itken, kärsin ihan fyysisellä tasolla koska sisäinen kipu tulee pintaan. Nämä ovat vaikeita hetkiä. Syöksyn täysin pimeään. Kuitenkin se on hyvä asia kun nuo tulevat pintaan. Silloin minussa on myös tarpeeksi turvaa voidakseni ottaa sen vastaan.
Ne ovat vaikeita hetkiä mutta otan sen kunniatehtävänä. Syleilen, lohdutan, olen läsnä. Olen tässä. En mene minnekkään. Itke, huuda, olen tässä.
En pysty rationaalisesti noin hokemaan kun se on päällä mutta kuitenkin olen läsnä ja sisäinen lapsi kokee se
Tämäkin aikuisen kirjoitus. Ihmiset on niin heikkoja nykyään. Sisäisiä lapsia lohdutellaan ja lässytetään terapiassa kun vähän oli alkoholinkäyttöä perheessä. Jos joku oikea kriisi tulisi, niin nämä aikuiset lapset on ensimmäisiä jotka murtuvat. Varsinkin naisilla. Voi jumalauta että on traumaa ja kärsitty on tavallisen elämän edessä. Heikompaa ainesta sanon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Otsikon kysymykseen: luulen että on pikemminkin niin että tyhmät, rasittavat ja raskaat energiasyöpöt ihmiset jotenkin jämähtävät niihin traumoihinsa ja tekevät niistä persoonallisuutensa osan, koska heissä ei mitään muuta kiinnostavaa ole. Sen takia traumoistaan jankkaavat ne, jotka muuten jankkaisivat jostain muusta tympeästä aiheesta. Tässäkin ketjussa on yksi tai kaksi oikeasti traumatisoituneelta vaikuttavaa tyyppiä, ja sitten liuta noita, jotka eivät olisi mitään ilman "trauimojaan".
AMEN!
Sitä ei aina edes itse tunnista, eikä tiedetä, että asialle voisi edes tehdä mitään. Minä aloin vasta 40v käsittelemään omia lapsuuden ajan traumoja ja tämä tapahtui ihan "vahingossa", että pääsin terapiaan.
Sairastan dissosiatiivista identiteettihäiriötä. Käyn traumaterapiassa, ne on erikoituneet juuri dissosiontiin. Itse en taas missään nimessä menisi ratkaisukeskeisiin tai kongnitiicisiin terapioihin. Mieluummin sinne analyyttiseen. Järki ei nimittäin dissosioinnissa auta, sillä usein osa identiteeteistä on erittäin järkeviä ja nuo terapiamuodot vahvistaisivat vain niitä. Se, että olet joutunut eristämään tunteesi noin voimakkaasti, että olet joutunut eristämään osia pois tietoisuudesta ja olet vielä kehittänyt osia itseesi, jotka "suojelevat" siltä, ettei nämä haavoittuvat pääsisi näkyviin, vaatii rauhallista käsittelyä tunteiden osalta. Kaikilla osilla on jotain asiaa ja omat kätketyt tunteensa, jotka täytyy saada esiin, niin kehollisesti kuin muutenkin.
Erittäin vakavien rikosten uhriksi joutumisen jälkeen - joihin siis osallistui myös läheiseni ja viranomaiset - totesin, että ainoa tapa olla enää koskaan joutumatta tällaisen sekoilun kohteeksi on ennaltaehkäisy. Ja sen sijaan, että olisin "vähemmän herkkä", tulee päin vastoin olla vielä herkempi ja väistettävä vahingollisia ihmisiä, instansseja ja muita tahoja jo kauan ennen kuin he pääsevät mihinkään tekemisiin kanssani. Uusiin ihmisiin tutustuessa on pidettävä nollatoleranssi kaikelle väkivaltaisuudelle, sillä jos henkilö haukkuu osapuolta c, on vain ajan kysymys kun hän kohdistaa pahan olonsa sinuun.
Hankalaako? Todellakin, olen varmaan suomen hankalin tyyppi. Mutta kohdistetaanko minuun enää väkivaltaa ja rikoksia? Ei :) Sekoilkaa keskenänne, kusipäät.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä on ainakin jäänyt persoonallisuuden osat traumaattisen lapsuuden johdosta integroitumatta, joten välillä on vaikeaa, jos se lapsiosa on pitkään päällä.
Tarvitset terapiaa tai muuta tukea. Itsellä myös sisäinen lapsi tulee pintaan enemmän ja se voi olla todella kipeää. Tunnen kaikki tunteet hyvin paljaina ja raadollisina. Itken, kärsin ihan fyysisellä tasolla koska sisäinen kipu tulee pintaan. Nämä ovat vaikeita hetkiä. Syöksyn täysin pimeään. Kuitenkin se on hyvä asia kun nuo tulevat pintaan. Silloin minussa on myös tarpeeksi turvaa voidakseni ottaa sen vastaan.
Ne ovat vaikeita hetkiä mutta otan sen kunniatehtävänä. Syleilen, lohdutan, olen läsnä. Olen tässä. En mene minnekkään. Itke, huuda, olen tässä.
En pysty rationaalisesti noin hokemaan kun se on päällä mutt
Voi, minä olen herkkä kuin perhonen. En astia ollenkaan. Ole sinä paskalta haiseva gorilla, ei kiinnosta tippaakaan. Nauti elämästäsi ja kaltaisistasi MÖRSSÄRI Ä M M I S T Ä jotka murskaavat pallisi, kun sitä ronskiutta ja vahvuutta niin ihannoit.
Oma äitini on esimerkki tästä. On kokenut trauman lapsuudessa, hyväksikäyttöä. Tämä on värjännyt hänen koko elämänsä. Aina vaan tämä asia vaikuttaa kaikkeen. Jotenkin on pilannut opiskelut, työt, aiheutti masennuksen joka tuhosi lapsuutemme. Kaikki on vaan sitä traumaa. Nykyään elää yksin omien ajatustensa kanssa ja jos joku jaksaa kuunnella pyörittelee niitä vanhoja keloja miten hänelle on sattunut niin kauheita asioita ja vastoinkäymisiä. Säälittää ja toisaalta ottaa vaan päähän. Kelle ei olisi sattunut kauheita tässä maailmassa?!?
Sivusta mutta sovin myös kuvailuun. Traumatausta on mutta olen oikeudenmukainen ja nykyään haluan viettää aikaa paljon itsekseni.
Hoidan itseäni terapialla ja asiantuntijan kanssa trauma purkua ihan kehotasolla. Minä teen työtä itseni kanssa paljon ja huomioin itseni täysin kaikessa. Annan itselleni nyt sen mitä en saanut lapsena. Eli turvaa, huolenpitoa, kannustamista ja lohtua.