Onko nykyisin normaalia, että lapsuuden ja opiskeluajan kaverit eivät enää pidä yhteyksiä?

Individualismi on kasvanut. Ennen panostettiin enemmän ihka elävien live ihmissuhteiden ylläpitoon. Nyt on some.

Olen huomannut saman. Myös tuo, ettei ystävystytä uusien tuttavuuksien kanssa. Olen itse tullut jotenkin todella varovaiseksi ihmisten suhteen. Monesti, jos joku haluaa vaikka olla kaveri nykyään, niin miettii vain, että mitäköhän tuokin minusta haluaa. Haluaako rahaa vai pistää kylmäksi, vai sekä että.

No täysin mielestäni normaalia. Jos ei olla säännöllisesti yhteydessä miksi ihmeessä tulla kylään kerran muutamassa vuodessa? 

Jos ei tekemisissä, niin miksi pitää yhteyttä?

Minäkin olen erääntynyt kahdesta aikaisemmin tosi tärkeästä lapsuuden/nuoruuden ystävästä.

Ensin tapaamiset vaan harveni, sitten ei ollut oikein mitään puhuttavaa ja tapaamiset ei onnistuneet.

En tiedä oikeesti mitä tapahtui? Parit viestit vuodessa on yhteydenpito nykyään.

Ihmettelen myös. Koulukaverit ja serkut keräsivät ihmisiä kuin vahakasvogalleriaan someen, mutta eivät tosielämässä pidä hyvin yhteyttä. Vaikka syynsä sillekin. Heillä menee edelle perhe, työ, matkustelu ja jotkut muut tutut.

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut saman. Myös tuo, ettei ystävystytä uusien tuttavuuksien kanssa. Olen itse tullut jotenkin todella varovaiseksi ihmisten suhteen. Monesti, jos joku haluaa vaikka olla kaveri nykyään, niin miettii vain, että mitäköhän tuokin minusta haluaa. Haluaako rahaa vai pistää kylmäksi, vai sekä että.

Mistä ihmeestä sulla on tullut tuo mieleen? Haluaa rahaa tai pistää kylmäksi? 

On täysin normaalia.

Eihän lapsuuden kavereiden kanssa ole välttämättä mitään muuta yhteistä kuin sama postipiiri! Miksi siis takertua sellaisiin ihmisiin jos myöhemmin elämässä on oikeasti oman maun mukaisia kiinnostuksenkohteita ym?

Ihmiset mukavuudenhalussaan ylläpitävät kaverisuhteita somepalveluissa. Se ei toimi ja ne lakastuu pois. Luonnollinen ilmiö.

Se on myös sitä, että elämänkuviot muuttuu, tulee lapsia.

Yksi tuttavani sai lievästi kehitysvammaisen. Ja sanoi, et voimat menee arjesta selviytymiseen ja itsellä myös terveysasioita.

Ja monella on lapset, terveetkin, nekin ottavat aikaa, sitten työ vie mehut, harrastukset, joillain päälle sairastavat / dementoituneet vanhemmat 7-8 - kymppisiä.

Ja eri paikkakunnat. Eri elämänkuviot. Vireys ja aktiivisuustilan lasku. 45 - vuotias, ei oo enää sama kuin 3-kymppinen.

Ja monilla ihan vaan ruudun ääreen jumahtaminen.

Taustalla monia syitä, mutta itse ainakin pyrin pitämään yhteyksiä. Sillä on iso sosiaalinen merkitys.

Jotenkin tuntuu ettei ihmiset nykyään jaksa ylläpitää tuollaisia nostalgiaan perustuvia ihmissuhteita. Esim. että yliopistokaverin kanssa käytäis silloin tällöin vaihtamassa kuulumisia ja muistelemassa menneitä.

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin tuntuu ettei ihmiset nykyään jaksa ylläpitää tuollaisia nostalgiaan perustuvia ihmissuhteita. Esim. että yliopistokaverin kanssa käytäis silloin tällöin vaihtamassa kuulumisia ja muistelemassa menneitä.

Nykyään kaikki omaa itseä henkilökohtaisesti kiinnostava on löydettävissä netistä ja saatat saada hengenheimolaisen vaikka jostain Australiasta joka fanittaa samaa taiteilijaa kuin sinä tai vastaavaa. Miksi pitäisi jäädä yhteyksiin entisen lapsuuden koulukaverin Pirkon kanssa joka jäi maaseudulle emännäksi kun sinä rakensit kaupunkiin uranaisen kodin? Sitten jos tapaatte, eihän siinä vaivaantuneessa tunnelmassa keksi mitään sanottavaa kun kaikki ajatukset ovat ristiin. Niin mikset sitten satsaisi vähäistä vapaa-aikaasi siihen Australian-tuttavaasi kuin tähän Pirkkoon?

Puhelin turruttaa ihmissuhteet.

Ei tule pidettyä yhteyttä, sillä vuosien varrella on kaveripiiri muuttunut. 

Ei ole normaalia. Mutta nykyään ihan tavallista, sama tilanne ystävien ja suvun kanssa.. kukaan ei pidä yhteyttä ellet itse pidä. Kun jätät itse yhteydenotot pois niin menee pitkään ennen kuin joku ottaa yhteyttä ja syyttää sinua siitä kun et ole pitänyt yhteyttä tai sitten voi käydä niin että he eivät sinua edes muista. Yksipuolinen yhteydenpito alkaa väsyttämään.

Ainoastaan yhden lapsuudenystävän kanssa yhteydenpito on säilynyt, vaikka nykyään välimatkaa on tuhannen kilometriä. Nähdään kerran tai hyvällä tuurilla pari kertaa vuodessa, muuten viestitellään ja soitellaan. Parin muun lapsuuden ja nuoruuden ystävän kanssa yhteydenpito on harmillisesti hiipunut ja nyttemmin loppunut kokonaan, kun välimatkan lisäksi elämäntilanteet ovat kovin erilaiset. Toisaalta tuon yhden ystävän kanssa yhteys on kestänyt myös ne erilaiset elämänvaiheet. 

Olen jo hyväksynyt sen, että minun elämäni ei taida lapsuudenystäviä oikein enää kiinnostaa, joten en lopulta itsekään ole jaksanut kysellä kuulumisia kuin hyvin harvakseltaan. On heitä silti ihan kiva seurata somessa. Ainakin näkee, mihin elämä kuljettaa, kun ei mitään suurempaa välirikkoakaan ole taustalla. Yliopistossa taasen olin niin hissukka, ettei siltä ajalta juuri kavereita jäänyt. Onhan tämä vähän harmillista, kun aikuisena huomaa jääneensä melko yksinäiseksi kaverisuhteiden osalta ja uusien luominen tuntuu vuosi vuodelta vaikeammalta.

Ystävien kanssa pidetään kyllä yhteyttä, mutta sitten on jotain muinaisia samalla luokalla olleita tapauksia, jotka ottavat yhteyttä kuin meillä olisi ollut jotain yhteistä nuorempana. Joo, istuttiin samassa saksanryhmässä, mutta ei se taida olla ihan ystävyyden perustana. Olen huomannut, että tässä noin 45 v iässä alkaa tulla yhteydenottoja jostain muinaisuudesta, kutsutaan kylään ja pyydetään mökille, jos nähdään kaupalla (kun olen tapaamassa veljeäni, joka jäi kotiseudulle). 

Luokkakokouksessa on ihan kiva nähdä, mutta ei sen jälkeen, vaikka miten sanonkin, että olipa kiva jutella. Se tarkoittaa vain sitä, että oli kiva jutella, ei sitä, että haluan jutella uudestaan.

Täysin normaalia. Ihmisiä ei kiinnosta kuin omat asiat ja se, että saa viinilasin nenän eteen viikonloppuna. Olen luovuttanut aikoja sitten. 

Eivät ole koskaan pitäneet. Paitsi jos joukosta on joku rikastunut tms. Häneen kyllä ollaan. Muutama ilmoittautuu lähisukulaiseksikin.