Lue keskustelun säännöt.
Olen näkymätön enkä saa myötätuntoa
05.09.2025 |
Muutamat viime vuodet ovat olleet hyvin raskaita. Olen melkein aina töissä ja siitä huolimatta rahaton. Tämä johtuu siitä, että mieheni on tehnyt taloudellisesti huonoja päätöksiä, joiden kanssa meidän molempien pitää yrittää elää. Olen myös joutunut lähes kokonaan luopumaan asiasta, joka on ollut elämäni suuri intohimo.
Tämä on itsessään raskasta, mutta lisäksi minusta tuntuu, ettei ketään kiinnosta. Kukaan ei tunnu näkevän tilannettani.
Miehelleni yritän puhua siitä, että olen uupunut eikä elämässäni ole oikein mitään sisältöä. Hän käyttäytyy joka kerta, kuin puheeni olisivat typeriä ja kiusallisia ja olisi parempi, jos olisin hiljaa. Viime aikoina olenkin koettanut opetella siihen, etten puhu hänelle tunteistani.
Muut läheiset tuntuvat olevan sokeita tilanteelleni. Kuvittelen, ettei sitä voi olla näkemättä, että olen aina töissä eikä asia, joka on ollut minulle lapsesta asti äärettömän tärkeä, enää kuulu elämääni. Kuitenkaan kukaan ei kommentoi asiaa mitenkään. Se tuntuu oudolta. Minusta tuntuu melkein siltä, kuin minusta olisi repäisty irti iso pala ja kaikki ympärilläni teeskentelevät, etteivät huomaa mitään.
En itsekään ole varma, mitä odotan. Odotanko, että joku tulisi voivottelemaan ja itkemään kanssani elämäni kurjuutta? Ehkä odotan juuri sitä. En toisaalta osaa sanoa, kenen näin pitäisi tehdä. Ehkä tämä näkymättömyys, jossa elän, on normaalia eikä ketään yleensäkään kiinnosta muiden elämä?
Viime viikolla tapahtui erittäin kurja asia, kun toinen henkilö aiheutti tahattomasti minulle ison vahingon. Kaksi läheistäni on erikseen sanonut minulle, että minun täytyy ymmärtää, että se oli vahinko ja että toisella on nyt paha olo. En ymmärrä, miksi he tekevät näin, koska en todellakaan ole ollut haukkumassa tätä vahingon aiheuttajaa vaan jakanut hänelle myötätuntoa, vaikka mieleni olisi tehnyt vain itkeä, kun näin, mitä tuhoa hän oli saanut aikaan.
Ehkä olen kuin lapsi, mutta nytkin mietin, missä minun myötätuntoni on? Miksi nytkään kukaan ei tunnu näkevän sitä, kuinka vaikea tämä tilanne on MINULLE? Miksi minä ja murheeni ovat aina näkymättömiä?
Kommentit (77)
En halua selitellä miehen puolesta, mutta koetan olla oikeudenmukainen. Kun kirjoittaa nimettömänä, on helppo sortua siihen, että maalaa toisesta liian syyllisen kuvan.
Veloissa on kyse miehen yritystoimintaa varten tehdyistä investoinneista. Niistä keskusteltiin aikanaan paljon, ja mielipiteeni oli, että investoinnit ovat liian rajuja eivätkä tuota tarpeeksi. Tein myös laskelmia ajatusteni tueksi. Investoinnit tehtiin silti, ja velkaa otettiin paljon. Pian kävi selväksi, että investoinnit eivät alkaneet maksaa itseään takaisin, niin kuin olin arvellutkin. Tämän olisin vielä niellyt melko vaivatta, jos mies olisi tehnyt sen, mikä mielestäni olisi ollut oikein, eli laittanut tosissaan hihat heilumaan, jotta velat saadaan hoidettua. Miehen työtahti ei kuitenkaan parantunut, ehkä päinvastoin. Ymmärrän, että se johtuu varmasti osittain siitä, että tilanne ahdistaa ja lamauttaa häntä. Mutta niin se ahdistaa minuakin äärettömästi, ja silti teen kaikkeni ja vähän enemmän. :(
Eli: Ei, mies ei ole pelannut eikä juonut rahoja eikä käyttänyt niitä shoppailuun. Hänen tarkoituksensa ei ole ollut paha. Mutta hän oli harkitsematon ja sivuutti minun perustellun mielipiteeni täysin. Yritystoiminnassa voi joskus tulla takkiin, ja hyväksyn sen, mutta sitä en meinaa kestää, ettei omia jälkiä edes yritetä siivota vaan asia kaatuu minun päälleni. Ja kyllä, kaipaisin tästä tunnustusta tai edes sitä, että minut nähtäisiin. Nyt mies katselee muualle, varmaan syyllisyyttään, eivätkä muutkaan läheiset tunnu näkevän mitään. En oleta, että he kertomatta tietävät, mistä on kyse, mutta minua loukkaa se, ettei kukaan kysy eikä kommentoi mitään. Kaikki käyttäytyvät, kuin olisi luonnollista, että olen aina töissä ja luopunut lähes kaikesta itselleni tärkeästä. Tai mikä pahempaa: kuin minä ja kaikki tekemiseni olisivat jotain niin kiusallista, ettei niistä haluta siksi puhua.
Ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luultavasti ap näyttää lähipiirin silmiin niin reippaalta ja pärjäävältä, että sinun luullaan olevan ok. Voisiko tässä olla perää? Etkö siis itse ole tuonut esiin vaikeuksiasi, vaan olet odottanut muiden huomaavan ahdinkosi?
Vierailija kirjoitti:
En halua selitellä miehen puolesta, mutta koetan olla oikeudenmukainen. Kun kirjoittaa nimettömänä, on helppo sortua siihen, että maalaa toisesta liian syyllisen kuvan.
Veloissa on kyse miehen yritystoimintaa varten tehdyistä investoinneista. Niistä keskusteltiin aikanaan paljon, ja mielipiteeni oli, että investoinnit ovat liian rajuja eivätkä tuota tarpeeksi. Tein myös laskelmia ajatusteni tueksi. Investoinnit tehtiin silti, ja velkaa otettiin paljon. Pian kävi selväksi, että investoinnit eivät alkaneet maksaa itseään takaisin, niin kuin olin arvellutkin. Tämän olisin vielä niellyt melko vaivatta, jos mies olisi tehnyt sen, mikä mielestäni olisi ollut oikein, eli laittanut tosissaan hihat heilumaan, jotta velat saadaan hoidettua. Miehen työtahti ei kuitenkaan parantunut, ehkä päinvastoin. Ymmärrän, että se johtuu varmasti osittain siitä, että tilanne ahdistaa ja lamauttaa häntä. Mutta niin se ahdistaa minuakin äärettömästi, ja silti teen kaikkeni ja vähän enemmän. :(
Eli: Ei, mies ei ole pelannut eikä juonut rahoja eikä käyttänyt niitä shoppailuun. Hänen tarkoituksensa ei ole ollut paha. Mutta hän oli harkitsematon ja sivuutti minun perustellun mielipiteeni täysin. Yritystoiminnassa voi joskus tulla takkiin, ja hyväksyn sen, mutta sitä en meinaa kestää, ettei omia jälkiä edes yritetä siivota vaan asia kaatuu minun päälleni. Ja kyllä, kaipaisin tästä tunnustusta tai edes sitä, että minut nähtäisiin. Nyt mies katselee muualle, varmaan syyllisyyttään, eivätkä muutkaan läheiset tunnu näkevän mitään. En oleta, että he kertomatta tietävät, mistä on kyse, mutta minua loukkaa se, ettei kukaan kysy eikä kommentoi mitään. Kaikki käyttäytyvät, kuin olisi luonnollista, että olen aina töissä ja luopunut lähes kaikesta itselleni tärkeästä. Tai mikä pahempaa: kuin minä ja kaikki tekemiseni olisivat jotain niin kiusallista, ettei niistä haluta siksi puhua.
Ap.
Arvasin, olen itse yrittäjän puoliso. Oletan, että kusisukkayleisö on sukua yrittäjällesi, koska jos he ovat sinun sukuasi, tilanne on erikoisempi.
Sinun olisi syytä päästä irti moralisoinnista. Ihmiset eivät yleensä ole niin irrationaalisia kuin äkkiseltään näyttää. Ympärillä lasketaan yhteen yksi ynnä yksi. Nähdään, että mieheltä on mennyt jo toinen palli yrityksen kompuroitua hänen virhearvioonsa. Toinen lähtee, jos hän romahtaa vielä enemmän, koska ei kestä arvioivaa katsettasi. Et voi tuossa tilanteessa oikeasti hakea moraalista tukea katsojista, koska heitä huolettaa paljon enemmän miehesi henkiinjääminen kuin sinun arvostuksenkaipuusi. Tästä on pohjimmiltaan kyse. Sinun on haettava moraalinen tukesi muualta. Ja miehesi olisi etsittävä moraalista tukea selviytymiselleen jostain muualta kuin sinusta. Miten pitkälle ymmärrät, mitkä miehesi tunteet tilanteessa ovat? Hän toki järkeistää tilannetta ja esittää rentoa, koska hänellä ei ole muutakaan, ja paheksut häntä eikä hän osaa luottaa tukeesi.
Olet itse menettänyt kykysi ottaa miehesi täydestä. Tuo keksinäinen etääntyminen saattaa ajaa teidät eroon siinä vaiheessa kun olette selvinneet akuutista hädästä. Sitten vietät loppuikäsi katkeroituneena, kun mikään ei riittänyt. Tarvitset nyt hiukan ravistelua. Nyt on väärä hetki käyttää miestäsi trampoliinina, jos yrität yltää hänen päällään pomppimalla katosta roikkuvaan joululahjasukkaan, johon on paketoitu kaikki se kiitos, tuki ja arvostus jotka sinulle kuuluvat.
Niin ja siis haluaisin vielä yrittäjän puolisona sanoa, että me molemmat olemme tehneet virhearvioita kuuntelematta liikaa toisiamme. Se on hirvittävän vaikea paikka myöntää, että toinen oli oikeassa ja toinen oli väärässä, ja oli törkeää olla kuuntelematta. Tietysti voi olla, että kritiikki esitettiin väärässä muodossa, eikä se ollut riittävän kyselevää ja keskustelevaa. Että mitä tässä tavoitellaan, ja millä motiivilla. Ja voisiko olla vaihtoehtoinen tie, joka olisi turvallisempi keino.
Yrittäjän puoliso täällä vielä kommentoi. Eli mikä oli investoinnin motiivi. Pärjäsittekö mukavasti ennen sitä, eli nälkä vain kasvoi liikaa syödessä? Vai oliko taustalla huoli toimeentulon jatkuvuudesta, halu saada lisää turvaa ja vakautta, tarve keventää työtaakkaa raskaiden työvuosien jälkeen? Onko näistä keskusteltu tarpeeksi, ja onnistuuko se syyttelemättä ja myötätuntoisesti? Olisi tärkeää hyväksyä toisen hyvä aikomus, jos se oli hyvä, vaikkei hyväksy ylikävelyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En moralisoi arvostele miestä huvikseni enkä siksi, että minä vain haluaisin tuomita hänet. Uin kaulaani myöten siinä liemessä, jonka mies meille keitti, eli asia on minulle erittäin konkreettinen joka päivä. Kuten sanoin, olen ollut valmis ymmärtämään, että virhearvioita tapahtuu. Senkin ymmärrän, että pahaa tässä ei tarkoitettu. Siinä ymmärrys kuitenkin yskii, ettei omista virheistä kanneta vastuuta eikä tehdä kaikkea sen eteen, että virheen kanssa pärjäiltäisiin. Virheen korjaaminen on jäänyt minun taakakseni, ja minulla on pahoja vaikeuksia jaksaa kantaa sitä.
On ihan hyvä muistuttaa siitä, millainen tilanne on mieheni näkökulmasta, mutta minä puolestani muistutan, etten ole olemassa vain tukeakseni miestäni. Tai ainakin luulin ja toivoin niin... On ihan OK laittaa omat tarpeensa ja tunteensa syrjään ja vain tukea toista akuutin kriisin hetkellä, mutta meidän tilanteemme on kestänyt pitkään ja se on pusertanut minut täysin kuiviin. En jaksaisi olla oman elämäni näkymätön sivuhenkilö vuosikausia enkä varsinkaan lopun elämäni.
Puhuit mieheni palleista ja olet varmasti oikeassa siinä, että tilanne on ruhjonut miehistä ylpeyttä. Mutta entäs ne minun "pallini"? En naisena ilmeisesti ole oikeutettu edes pallin puolikkaaseen vaan voin hyvin olla näkymätön työmuurahainen, joka luopuu kaikesta omastaan korjatakseen miehen töppäilyn.
Ja nämä läheiset, jotka eivät näytä näkevän tilanteessani mitään outoa, ovat pääasiassa juuri minun sukulaisiani. Siinä mielessä en ole yllättänyt, ettei heidän asenteensa minua kohtaan ole uusi. Kaikki tarpeenihan ovat aina ennenkin olleet ylimääräisiä ja kiusallisia, joten ahdinkoni ohittamisesta ei kai pitäisi edes yllättyä. :)
Ap.
Lisään, etten kaipaa sitä, että kukaan hyökkäisi miestäni vastaan, vaikkei mieheni ylpeyden loputon suojelu olekaan mielestäni hyväksyttävä syy omaan näkymättömyyteeni. Kaipaan sitä, että minut nähtäisiin ja minuun suhtauduttaisiin myötätunnolla, en sitä, että läheiset 'valitsisivat puolensa'.
Ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mene johonkin assertiivisuusharjoitteluun. Tässä on kyse siitä, ettet ilmaise olevasi olemassa ja sen takia muutkaan eivät olemassaoloasi myönnä.
Vierailija kirjoitti:
En moralisoi arvostele miestä huvikseni enkä siksi, että minä vain haluaisin tuomita hänet. Uin kaulaani myöten siinä liemessä, jonka mies meille keitti, eli asia on minulle erittäin konkreettinen joka päivä. Kuten sanoin, olen ollut valmis ymmärtämään, että virhearvioita tapahtuu. Senkin ymmärrän, että pahaa tässä ei tarkoitettu. Siinä ymmärrys kuitenkin yskii, ettei omista virheistä kanneta vastuuta eikä tehdä kaikkea sen eteen, että virheen kanssa pärjäiltäisiin. Virheen korjaaminen on jäänyt minun taakakseni, ja minulla on pahoja vaikeuksia jaksaa kantaa sitä.
On ihan hyvä muistuttaa siitä, millainen tilanne on mieheni näkökulmasta, mutta minä puolestani muistutan, etten ole olemassa vain tukeakseni miestäni. Tai ainakin luulin ja toivoin niin... On ihan OK laittaa omat tarpeensa ja tunteensa syrjään ja vain tukea toista akuutin kriisin hetkellä, mutta meidän tilanteemme on kestänyt pitkään ja se on pusertanut minut täysin
Olet siis kasvanut ohittamisen kulttuuriin, joten siksi olet hiljaisesti hyväksynyt sen myös parisuhteessasi. Eihän mikään tuossa kuviossa ole ok: mies, joka tekee yhteisillä rahoillanne isoja päätöksiä/riskinottoja ilman suostumustasi ja antaa sitten *askan kaatua sinun päällesi, ja sukulaisesi, jotka taas kerran ohittavat ja hylkäävät sinut hädän hetkellä. Sinun oikeasti kannattaa nyt tehdä tilanteelle jotain, koska voit myös sairastua vakavasti tuota menoa. Miten pääset ulos tuosta tilanteesta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mene johonkin assertiivisuusharjoitteluun. Tässä on kyse siitä, ettet ilmaise olevasi olemassa ja sen takia muutkaan eivät olemassaoloasi myönnä.
Tuollainen assertiivisuusharjoittelu toimii suhteessa muihin ihmisiin, jotka ovat normaaleja. Aapee on tainnut sattua epäonnekseen syntymään perheeseen, jossa tyypeillä viiraa päästä. Voi olla, että mikään assertiivisuus ei auta, vaan hänestä leivotaan hankalaa entistä vakaammin, jos hän rimpuilee vastaan. Hänen roolinsa on saattanut muotoutua jo ennen kuin hän on ehtinyt syntyäkään.
Kylmä totuus taitaa olla, että mitä enemmän ap yrittää pakottaa omaisiaan hyväksymään hänenkin tarpeensa, sitä epätodennäköisempää on onnistuminen. Ihan oikeasti se kiitos on haettava muualta, ja ymmärrettävä, että kiitoksen perässä hyppiessään hän tosiaan sairastuttaa itsensä. Suosittelisin silti, että sekä ap että miehensä juttelevat jonkun ihan muun ihmisen kanssa tilanteesta. Eivät keskenään, koska se ei tähänkään asti ole toiminut, ja molempien epätoivo kasvaa vain. Olettaen, että mies ei oikeasti voi niin hyvin kuin yrittää esittää.
Vielä kylmempi totuus on se, että sairastumiseen asti riehuminen ei muutu sen järkevämmäksi skenaarioksi, jos sen päälle tulee kiitosta siitä, että ap näin tekee. Onko ap pysähtynyt hetkeksikään miettimään, miltä tuntuisi elää uudessa todellisuudessa, jossa sekä suku että puoliso kiittelevät ja tukevat kovasti ja ihastelevat. Muuttuiko elämä miten paljon paremmaksi? Tietysti epätoivon tunteet voivat kevetä, ja sekin on tärkeää. Mutta riittääkö se? Ylirasitus on silti totta.
Entä jos etsit uusia tuttuja joille tunteesi merkitsee. Miksi olet miehen kanssa, jos ei välitä tunteistasi (ja ne muut) ja sun pitää vaan raataa hiljaa, että hänen valinnat vaikuttavat suhun. Miksi niiden pitäisi vaikuttaa suhun. Mitä saisit luovutettujen asioiden tilalle vai sen intohimon kohteen takaisin. Voitko etsiä työn jossa ei tarvitse olla koko ajan tai keksiä muuta. Mitä ratkaisuja haluaisit että olisit onnellinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se taitaa olla totta, että olen kasvanut siihen, että minut aina ohitetaan, mutta sitä on vaikea itsekään tunnistaa, koska en ole - uskokaa tai älkää - tyypillinen kynnysmatto. Päinvastoin minut koetaan joskus turhankin vahvatahtoiseksi ja kovaääniseksi. Töissäkin on totuttu ajattelemaan, että minä olen se, jonka nenille ongelma-asiakkaat eivät hypi. Jotenkin yksityiselämässä on homma vain lapsesta pitäen mennyt niin, että läheiset eivät edes halua tietää tarpeistani ja tunteistani mitään.
Ymmärrän kyllä, että ainoa tie ulos tästä ahdingosta olisi luultavasti ero. Se tuntuu pahalta, koska en varsinaisesti halua erota miehestäni. Lisäksi se tuntuu myös hiukan naurettavalta, koska jos asian avaa, niin mistä on kyse? "Otan eron, koska mies teki virheen yrityksensä taloudessa, työnsi päänsä pensaaseen ja jätti sotkun minun siivottavakseni." Kuulostaa hyvin, hyvin oudolta.
Jokin osa minusta myös edelleen odottaa ja toivoo. Mieheni ei ole tyhmä, kaukana siitä, joten en voi olla ajattelematta, että kai hän jossakin vaiheessa näkee ja joutuu myöntämään tosiasiat. Ja kun se tapahtuu, eihän hän voi enää olla tekemättä omaa osaansa töppäilyjensä korjaamiseksi ja silloin minun taakkani helpottuu.
Mutta eihän tuota taida ikinä tapahtua. Se olisi tapahtunut jo. Mies aikoo pitää päänsä pensaassa, ja jos se tarkoittaa sitä, että raadan itseni näännyksiin muiden katsellessa poispäin, hänelle se ilmeisesti sopii. :(
Ap.
Vierailija kirjoitti:
En moralisoi arvostele miestä huvikseni enkä siksi, että minä vain haluaisin tuomita hänet. Uin kaulaani myöten siinä liemessä, jonka mies meille keitti, eli asia on minulle erittäin konkreettinen joka päivä. Kuten sanoin, olen ollut valmis ymmärtämään, että virhearvioita tapahtuu. Senkin ymmärrän, että pahaa tässä ei tarkoitettu. Siinä ymmärrys kuitenkin yskii, ettei omista virheistä kanneta vastuuta eikä tehdä kaikkea sen eteen, että virheen kanssa pärjäiltäisiin. Virheen korjaaminen on jäänyt minun taakakseni, ja minulla on pahoja vaikeuksia jaksaa kantaa sitä.
On ihan hyvä muistuttaa siitä, millainen tilanne on mieheni näkökulmasta, mutta minä puolestani muistutan, etten ole olemassa vain tukeakseni miestäni. Tai ainakin luulin ja toivoin niin... On ihan OK laittaa omat tarpeensa ja tunteensa syrjään ja vain tukea toista akuutin kriisin hetkellä, mutta meidän tilanteemme on kestänyt pitkään ja se on pusertanut minut täysin
Ei riitä se, että ymmärrät, ettei mies tarkoittanut pahaa, jos hän tarkoitti hyvää. Eli missä on myötätuntosi häntä kohtaan, halusi ymmärtää häntä? Tunnut juuttuvan hänen käytökseensä, ja silloin hän joutuu puolustuskannalle myös motiiveistaan. Se syö kenet tahansa elävältä. Käytös ei kuitenkaan pysyvämmin korjaannu niin kauan jos ette ymmärrä toistenne pelkoja ja haaveita. Silloin molemmat kokevat olevansa yksin. Mies on onnistunut tavoittamaan jonkinlaisen zen-asenteen, oletteko keskustelleet siitä, miten hän toivoisi sinun suhtautuvan? Oletko miettinyt, paljonko närkästyksesi syö hänen voimiaan? Tietysti, jos mies oikeasti on vain laiska ja piittaamaton, niin ehkä häntä pitäisi porukalla potkia. Useimmat ihmiset kuitenkaan eivät ole, vaikka näyttäisivät siltä. Vaan lukossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä palstalla on se mainio keskustelun otsikko: Kyllästyin passaamaan perhettä, menin lakkoon. Ehkä ap:n tapauksessakin olisi aihetta "lakkoiluun".
Hän vaikuttaa fiksulta, vastuuntuntoiselta ihmiseltä mutta valitettavasti tällaisiaihmisiä käytetään helposti hyväksi. Tervettä itsekkyyttä kehiin, kannatta olla itsensä puolella toki uupuneena ym on vaikeaa toimia.
En jaksa ymmärtää tuota tulkintaa, ettei minulla ole myötätuntoa miestä kohtaan. Mitä se on, ellei myötätuntoa, että korjaan järjettömällä raatamisella miehen tekemää virhettä - tuomatta 99,9% ajasta mitenkään ilmi, että asia harmittaa minua? Mitä se on, ellei myötätuntoa, joka minut nytkin pitää tässä tilanteessa ja estää jättämästä miestä pulaan, vaikka olen ihan loppu?
Kuten kirjoitin, minä aidosti ymmärrän, että virheitä sattuu. Olisin valmis ymmärtämään sen jopa tässä tapauksessa, kun olen itse ennalta varoitellut tästä nimenomaisesta virheestä. Kun tilanteen hirveys alkoi aikoinaan kirkastua, pitkään hallitsevin tunne oli juuri myötätunto: ajattelin, että voi kuinka kauheaa tämän täytyy olla miehelle, ja riensin kantamaan korteni kekoon, ettei mies joutuisi kantamaan taakkaa yksin. Asenteeni alkoi muuttua vasta sitten, kun vähitellen ilmeni, että mies ei aio kantaa tekemänsä töppäilyn johdosta mitään taakkaa vaan jättää sen homman minulle.
Mies on totta tosiaan löytänyt jonkinlaisen zen-asenteen, mutta se on vain tapahtunut täysin minun kustannuksellani. Tekeekö tämän toteaminen minusta myötätunnottoman? Vai onko myötätunnoton sittenkin joku muu?
Olenko naisena myötätuntoinen vain, jos olen valmis tukahduttamaan omat tarpeeni täysin sen kunniaksi, ettei mies tämän katastrofin alkuun sysätesssään tarkoittanut pahaa? Vapauttaako se hänet kaikesta vastuusta ja oikeuttaa jättämään jälkien siivoamisen minulle?
Olen valmis kuulemaan kriittisiä kommentteja ja tässä keskustelussa moni on esittänyt hyviä näkökohtia, mutta tuollaista miehen kunnian ja ylpeyden jalustalle nostamista en ymmärrä. Yhden kommentoijan sanoista syntyy sellainen vaikutelma, ettei muulla oikeastaan ole väliä kuin miehen loputtomalla tukemisella. Muiden täytyisi mieluiten tukahduttaa omat tarpeensa totaalisesti, ettei mies joudu näkemään edes pettymyksen pilkahdusta toisen kasvoista, kun siitähän voi tulla paha mieli, jos näkee, mitä oma vastuunpakoilu muille tekee.
Juu ei kiitos, tuohon kelkkaan en sentään lähde. :)
Ap.
Hei app: ainoa tie ulos tuosta tilanteesta on joko asumus- tai täydellinen ero. Erillinen talous kokonaan jossa huolehdit vain omista (ja mahdollisten lastesi) raha-asioista.Olet ihan riittämiin kantanut vastuuta miehesi vahingosta joten voit ihan hyvin heittää hanskat tiskiin ja lähteä. Sukulaisesi taas haluavat sinun kantavan vastuun koska heitä taitaa pelottaa se ettet olekaan mikään yli-ihminen. Jos menisit nyt työterveyteen ja kertoisit tilanteesi saisit luultavasti sairaslomaa sekä ajan työterveyspsykologille. Että tajuaisit pitää huolta myös itsestäsi.
Terveisin nimimerkki Been there, done that
Yrität niin kovasti selitellä miehen puolesta. Onko mies maksanut kalliita sairaalamaksuja vai sittenkin vain ostellut asioita ja elänyt yli varojensa? Nimittäin se ei ole loppupeleissä yhtään sen parempi kuin rahojen pelaaminen, kun lopputulos on sama. On myös shoppailuaddikteja.