Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Olen näkymätön enkä saa myötätuntoa
05.09.2025 |
Muutamat viime vuodet ovat olleet hyvin raskaita. Olen melkein aina töissä ja siitä huolimatta rahaton. Tämä johtuu siitä, että mieheni on tehnyt taloudellisesti huonoja päätöksiä, joiden kanssa meidän molempien pitää yrittää elää. Olen myös joutunut lähes kokonaan luopumaan asiasta, joka on ollut elämäni suuri intohimo.
Tämä on itsessään raskasta, mutta lisäksi minusta tuntuu, ettei ketään kiinnosta. Kukaan ei tunnu näkevän tilannettani.
Miehelleni yritän puhua siitä, että olen uupunut eikä elämässäni ole oikein mitään sisältöä. Hän käyttäytyy joka kerta, kuin puheeni olisivat typeriä ja kiusallisia ja olisi parempi, jos olisin hiljaa. Viime aikoina olenkin koettanut opetella siihen, etten puhu hänelle tunteistani.
Muut läheiset tuntuvat olevan sokeita tilanteelleni. Kuvittelen, ettei sitä voi olla näkemättä, että olen aina töissä eikä asia, joka on ollut minulle lapsesta asti äärettömän tärkeä, enää kuulu elämääni. Kuitenkaan kukaan ei kommentoi asiaa mitenkään. Se tuntuu oudolta. Minusta tuntuu melkein siltä, kuin minusta olisi repäisty irti iso pala ja kaikki ympärilläni teeskentelevät, etteivät huomaa mitään.
En itsekään ole varma, mitä odotan. Odotanko, että joku tulisi voivottelemaan ja itkemään kanssani elämäni kurjuutta? Ehkä odotan juuri sitä. En toisaalta osaa sanoa, kenen näin pitäisi tehdä. Ehkä tämä näkymättömyys, jossa elän, on normaalia eikä ketään yleensäkään kiinnosta muiden elämä?
Viime viikolla tapahtui erittäin kurja asia, kun toinen henkilö aiheutti tahattomasti minulle ison vahingon. Kaksi läheistäni on erikseen sanonut minulle, että minun täytyy ymmärtää, että se oli vahinko ja että toisella on nyt paha olo. En ymmärrä, miksi he tekevät näin, koska en todellakaan ole ollut haukkumassa tätä vahingon aiheuttajaa vaan jakanut hänelle myötätuntoa, vaikka mieleni olisi tehnyt vain itkeä, kun näin, mitä tuhoa hän oli saanut aikaan.
Ehkä olen kuin lapsi, mutta nytkin mietin, missä minun myötätuntoni on? Miksi nytkään kukaan ei tunnu näkevän sitä, kuinka vaikea tämä tilanne on MINULLE? Miksi minä ja murheeni ovat aina näkymättömiä?
Kommentit (54)
Vierailija kirjoitti:
No mitä helvettiä?
Eroa miehestä ja heivaa sellaiset läheiset pihalle elämästäsi, joista on vain haittaa.
Elämä on ihan liian lyhyt elettäväksi tossun alla. Koskee miehiä ja naisia.
t. Mies
Eroaminen ei valitettavasti ole niin helppoa. Enkä tiedä, haluanko miehestäni eron. Haluaisin vain olla näkyvä ja että minunkin murheeni huomattaisiin.
Eroa ei helpota sekään, ettei tukiverkkoa oikein ole. En usko, että muut läheiseni erossa yhtäkkiä alkaisivat nähdä minut. Luultavasti saisin vain kuulla luennon siitä, kuinka miehelläni on nyt varmasti vaikeaa... :-)
Ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikea antaa myötätuntoa jollekin, joka on itse itselleen järjestänyt huonot olot ja joissa pysyy vuosi toisensa jälkeen.
Vierailija kirjoitti:
Vaikea antaa myötätuntoa jollekin, joka on itse itselleen järjestänyt huonot olot ja joissa pysyy vuosi toisensa jälkeen.
Ymmärrän tämän näkökulman, mutta minun nähdäkseni läheiseni eivät kunnolla edes käsitä, että oloni ovat huonot. Koska he eivät näe tai heitä ei kiinnosta nähdä sitä.
Lisäksi myötätunnon puute koskee myös asioita, joita en varmasti ole itse itselleni järjestänyt. Kuten tuo esimerkki, että toinen ihminen aiheuttaa minulle ison vahingon ja kaikki ovat vain huolissaan siitä, ymmärränkö varmasti sitä toista riittävästi.
Vaikea ottaa kantaa tietämättä tarkemmin. Oletko kuullut itsemyötätunnosta?
Tiedän tunteen kun ei oteta huomioon . Miehesi ei halua puhua jos on aiheuttanut asian ja ystävät ja sukulaiset ovat hiljaa varmaankin sen takia etteivät joudu auttamaan millään tapaa .Elämä on loppupeleissä kurjaa ja ihminen on yksin ongelmiensa kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meinasi itku tulla kun laitapuolen kulkija kysyi mitä mulle kuuluu ? Oli yllättävä kohtaaminen .
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mitä helvettiä?
Eroa miehestä ja heivaa sellaiset läheiset pihalle elämästäsi, joista on vain haittaa.
Elämä on ihan liian lyhyt elettäväksi tossun alla. Koskee miehiä ja naisia.
t. Mies
Eroaminen ei valitettavasti ole niin helppoa. Enkä tiedä, haluanko miehestäni eron. Haluaisin vain olla näkyvä ja että minunkin murheeni huomattaisiin.
Eroa ei helpota sekään, ettei tukiverkkoa oikein ole. En usko, että muut läheiseni erossa yhtäkkiä alkaisivat nähdä minut. Luultavasti saisin vain kuulla luennon siitä, kuinka miehelläni on nyt varmasti vaikeaa... :-)
Ap.
Tjooh. Et uskalla erota, pysy siis tuossa uhrin ja tiskirätin roolissa loppuelämä koska muutos on niin pelottavaa. Olet aikuinen ihminen, vastuu on myös itselläsi. -eri
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikea antaa myötätuntoa jollekin, joka on itse itselleen järjestänyt huonot olot ja joissa pysyy vuosi toisensa jälkeen.
Ymmärrän tämän näkökulman, mutta minun nähdäkseni läheiseni eivät kunnolla edes käsitä, että oloni ovat huonot. Koska he eivät näe tai heitä ei kiinnosta nähdä sitä.
Lisäksi myötätunnon puute koskee myös asioita, joita en varmasti ole itse itselleni järjestänyt. Kuten tuo esimerkki, että toinen ihminen aiheuttaa minulle ison vahingon ja kaikki ovat vain huolissaan siitä, ymmärränkö varmasti sitä toista riittävästi.
Ei, et sinä ymmärrä. Hakkaat päätäsi seinään vuodesta toiseen, hakien rakkautta ja sitä myötätuntoa ihmisiltä jotka eivät kykene sitä sinulle antamaan. Tuo on kyvyttömyyttä hyväksyä tosiasioita ja sitä kuuluisaa uhriutumista. Passiivisena odotat jotain ihmettä tapahtuvaksi sen sijaan että tekisit vaadittavia muutoksia itse. Muissa on vikaa, sinussa yhtälailla kun _valitset_ jatkaa tuota samaa rataa. -edelleen eri
Mies saattaa tuntea syyllisyyttä, eikä siksi halua kuulla, miten voit. Läheisille kannattaa sanoa ihan suoraan, että haluasit vähän purkaa itseäsi ja pyytää kuuntelemaan. Voit vaikka etukäteen varmistaa, milloin hänellä olisi aikaa oikeasti kuunnella sinua. Voit sanoa suoraan, että et kaipaa neuvoja vaan ainoastaan kuulluksi tulemista. Yksi mahdollisuus on hakeutua terapiaan ja puhua siellä. Itsekseen asioita ei kannata märehtiä, siinä lähtee helposti mopo käsistä ja vajoaa yhä syvemmälle synkkyyteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aika kovia ja kylmiä vastauksia ap:lle on annettu.
Olen myös avioliitossa, jossa minua ei ns. "nähdä". Enkä tiedä, miten voisin muuttaa tilannetta. Kun ei kuitenkaan halua ruveta kerjäämään myötätuntoa. Minä kyllä olen aina yrittänyt tarjota sitä läheisilleni, mutta heitä ei taas vastaavasti minun huono oloni tunnu lainkaan kiinnostavan. Odotetaan vain, että kyllähän minä aina pärjään. Tuntuu yksinäiseltä.
Ilmiö on aika kummallinen. Kuitenkin myötuntoa arvostetaan, mutta ollaan jotenkin pihejä kun sitä pitäisi itse tarjota jollekin, joka puolestaan sitä on antanut. Vastavuoroisuudesta olisi kaikille hyötyä.
Ihminen on outo otus.
Joko otat otteen elämästäsi, tai sitten jatkat samaa rataa. Muillakin on ongelmia. Jos miehesi on sössinyt taloutenne, niin silloin kai miehen kuuluu kantaa ainakin päävastuu tilanteesta. Jos sä yrität ylitöillä paikata jotain miehen peliriippuvuutta tms niin tilanne seis, ja selvitykseen.
Hanki asunto, siirry sinne asumaan. Avioeroahan ei ole pakko hakea, ja yhdessäkin voi jatkaa, mutta suosittelen, että irrotatte taloutenne toisistaan.
Keksi jotain tekemistä. Lopeta ylityöt, tai ainakin vähennä. Jos sä aina vaan jauhat myrtsinä niistä ongelmista, ja voivottelet mennen tullen, niin ei sitä kukaan jaksa loputtomiin kuunnella. Ja sitä ukkoasi et voi pelastaa, jos sitä ei kiinnosta. Anna aikamiehen kantaa vastuu omista teoistaan, ja keskity säkin välillä itseesi ja omaan hyvinvointiisi.
Raakaa, mut kukapa sen kissan hännän nostaisi, ellei kissa itse? Jos et itse nosta itseäsi tuosta suosta, niin ei sua kukaan prinssi uljaskaan tule nostamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kynnysmattona suhun pyyhitään aina jalat. Nouse siis ylös, pistä rajat, ja sano niille hyväksikäyttäjille että nyt riittää.
Ap, minä näin ja kuulin tarinasi. Olet joutunut kantamaan paljon. Jokainen haluaa tulla kohdatuksi edes pienesti tässä elämässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aika kovia ja kylmiä vastauksia ap:lle on annettu.
Olen myös avioliitossa, jossa minua ei ns. "nähdä". Enkä tiedä, miten voisin muuttaa tilannetta. Kun ei kuitenkaan halua ruveta kerjäämään myötätuntoa. Minä kyllä olen aina yrittänyt tarjota sitä läheisilleni, mutta heitä ei taas vastaavasti minun huono oloni tunnu lainkaan kiinnostavan. Odotetaan vain, että kyllähän minä aina pärjään. Tuntuu yksinäiseltä.
Ilmiö on aika kummallinen. Kuitenkin myötuntoa arvostetaan, mutta ollaan jotenkin pihejä kun sitä pitäisi itse tarjota jollekin, joka puolestaan sitä on antanut. Vastavuoroisuudesta olisi kaikille hyötyä.
Ihminen on outo otus.
Vastavuoroisuudesta olisi toki kaikille hyötyä, mutta kun kaikki ei ole kykeneviä siihen. Etkä sä voi niitä muita pakottaa siihen. Joko teet itses näkyväksi, tai poistut, ja teet itses näkyväksi jossain muualla.
Olen ollut melkein kirjaimellisesti samassa tilanteessa ja tunnistan tunteesi. On varmasti raskasta ja haikeaa ja kaipaisit sekä empatiaa että tunnustusta uhrauksistasi.
Tästä huolimatta kysyn kaksi ikävää kysymystä:
1. oletko SANONUT ihan ääneen, että vaikka tajuat, että tämä on pakkotilanne ja olet valmist luopumaan näistä, ne on silti uhrauksia ja toivoisit sitä empatiaa ja tunnustusta? Vai oletko niin kuin minä, että puret hammasta ja yrität näyttä siltä kuin ei haittaisi, etkä sano mitään, vaan toivot, että toiset tajuaisivat ilman? Ei ne tajua, niillä on riittävästi murheita omastakin takaa, osalla samoista syistä kuin sinulla,ja yrittävät aika lailla samoin kuin sinäkin selvitä omien taakkojensa alla. Se vie heidän voimansa. Te VOITTTE tukea toisianne, mutta se vaatii, että kukin sanoo tarpeensa ääneen ja on siitä huolimatta valmis odottamaan sitä, että toiselakin ei ole se kaikkein pahin hetki just nyt käsillä.
2. mitä luulet kokevasi sitten kun saat sitä empatiaa ja tunnustusta? Minulle se ei nimittäin ollutkaan helpostus, vaan se olikin aivan kamalaa. Koska osa päivittäistä tilanteesta selviytymistäni koostui siitä, että kielsin kokonaistilanteen amaluuden ja kerroin itselleni, että tämä on väliaikaista ja kyllä tämä tästä ja onhan tässä silti tuo ja tuo asia hyvin - ja kun joku sitten sanoi ääneen mikä tilanne oli, se veti kaikelta maton alta. Eli voi kannattaa myös vähänvaroa, mitä toivoo., koska kun sen saa, se ei ehkä olekan niin kivaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikea antaa myötätuntoa jollekin, joka on itse itselleen järjestänyt huonot olot ja joissa pysyy vuosi toisensa jälkeen.
Ymmärrän tämän näkökulman, mutta minun nähdäkseni läheiseni eivät kunnolla edes käsitä, että oloni ovat huonot. Koska he eivät näe tai heitä ei kiinnosta nähdä sitä.
Lisäksi myötätunnon puute koskee myös asioita, joita en varmasti ole itse itselleni järjestänyt. Kuten tuo esimerkki, että toinen ihminen aiheuttaa minulle ison vahingon ja kaikki ovat vain huolissaan siitä, ymmärränkö varmasti sitä toista riittävästi.
Oletko sä kertonut niille ettei mene hyvin, vai oletatko vaan, että näkevät? Oletko sä kertonut niille, että se joku aiheutti sulle ison vahingon, ja ei, ei oikeestaan riitä ymmärrystä sitä toista kohtaan, koska olet tässä kärsivänä osapuolena ja ihan tarpeeks murehtimista näissä omissa ongelmissa? Ongelmissa, jotka tuntuu olevan kaikki jonkun muun aiheuttamia? Hmm...
Onks kaikki sun ongelmat jonkun toisen aiheuttamia? Mikä vastuu sulla on sun elämässä? Muuta ku siivota niiden "muiden" sotkuja?
Ap, kirjoitat että kukaan ei tunnu näkevän. Entäs kuulevan? Oletko puhunut ongelmista läheisille? Jos miehesi aiheutti huonon rahatilanteen niin miksi se jää sinun maksettavaksesi? Raatasko mies samalla tavalla eli jaatteko vastuun?
Avioerossa ei ole kyse pelkästä uskalluksesta. Rakastan miestäni, ja erotessani jättäisin hänet pahaan pulaan. Tätä en haluaisi. Lisäksi meillä on pitkä yhteinen historia ja yhteistä omaisuutta. Se nyt on vain fakta, että ero vaatisi näissä olosuhteissa paljon käytännön järjestelyjä, joiden tekeminen olisi vaativaa siinäkin tapauksessa, että olisin täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Näiden vuosien jälkeen en kuitenkaan ole. Voimia ei ole juuri yhtään, vaan olen se kuivaksi puserrettu tiskirätti.
Olen kyllä koettanut joskus kertoa tuntemuksistani hyvinkin suoraan, mutta ne keskustelut menevät siihen, että minulle kerrotaan, kuinka minun pitäisi ymmärtää jotakin muuta tilanteen osapuolta (ja kenenkään ei ilmeisesti pidä ymmärtää minua). Tai sitten muut katselevat vaivaantuneina seiniä, ikään kuin avautuisin jostakin kiusallisista intiimeistä yksityiskohdista sopimattomalla hetkellä.
Kiitos myötätunnosta, jota olen tässä keskustelussa saanut, ja muistakin kommenteista!
Ap.
Alue: Aihe vapaa
No mitä helvettiä?
Eroa miehestä ja heivaa sellaiset läheiset pihalle elämästäsi, joista on vain haittaa.
Elämä on ihan liian lyhyt elettäväksi tossun alla. Koskee miehiä ja naisia.
t. Mies