Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Olen näkymätön enkä saa myötätuntoa
05.09.2025 |
Muutamat viime vuodet ovat olleet hyvin raskaita. Olen melkein aina töissä ja siitä huolimatta rahaton. Tämä johtuu siitä, että mieheni on tehnyt taloudellisesti huonoja päätöksiä, joiden kanssa meidän molempien pitää yrittää elää. Olen myös joutunut lähes kokonaan luopumaan asiasta, joka on ollut elämäni suuri intohimo.
Tämä on itsessään raskasta, mutta lisäksi minusta tuntuu, ettei ketään kiinnosta. Kukaan ei tunnu näkevän tilannettani.
Miehelleni yritän puhua siitä, että olen uupunut eikä elämässäni ole oikein mitään sisältöä. Hän käyttäytyy joka kerta, kuin puheeni olisivat typeriä ja kiusallisia ja olisi parempi, jos olisin hiljaa. Viime aikoina olenkin koettanut opetella siihen, etten puhu hänelle tunteistani.
Muut läheiset tuntuvat olevan sokeita tilanteelleni. Kuvittelen, ettei sitä voi olla näkemättä, että olen aina töissä eikä asia, joka on ollut minulle lapsesta asti äärettömän tärkeä, enää kuulu elämääni. Kuitenkaan kukaan ei kommentoi asiaa mitenkään. Se tuntuu oudolta. Minusta tuntuu melkein siltä, kuin minusta olisi repäisty irti iso pala ja kaikki ympärilläni teeskentelevät, etteivät huomaa mitään.
En itsekään ole varma, mitä odotan. Odotanko, että joku tulisi voivottelemaan ja itkemään kanssani elämäni kurjuutta? Ehkä odotan juuri sitä. En toisaalta osaa sanoa, kenen näin pitäisi tehdä. Ehkä tämä näkymättömyys, jossa elän, on normaalia eikä ketään yleensäkään kiinnosta muiden elämä?
Viime viikolla tapahtui erittäin kurja asia, kun toinen henkilö aiheutti tahattomasti minulle ison vahingon. Kaksi läheistäni on erikseen sanonut minulle, että minun täytyy ymmärtää, että se oli vahinko ja että toisella on nyt paha olo. En ymmärrä, miksi he tekevät näin, koska en todellakaan ole ollut haukkumassa tätä vahingon aiheuttajaa vaan jakanut hänelle myötätuntoa, vaikka mieleni olisi tehnyt vain itkeä, kun näin, mitä tuhoa hän oli saanut aikaan.
Ehkä olen kuin lapsi, mutta nytkin mietin, missä minun myötätuntoni on? Miksi nytkään kukaan ei tunnu näkevän sitä, kuinka vaikea tämä tilanne on MINULLE? Miksi minä ja murheeni ovat aina näkymättömiä?
Kommentit (54)
Vierailija kirjoitti:
Avioerossa ei ole kyse pelkästä uskalluksesta. Rakastan miestäni, ja erotessani jättäisin hänet pahaan pulaan. Tätä en haluaisi. Lisäksi meillä on pitkä yhteinen historia ja yhteistä omaisuutta. Se nyt on vain fakta, että ero vaatisi näissä olosuhteissa paljon käytännön järjestelyjä, joiden tekeminen olisi vaativaa siinäkin tapauksessa, että olisin täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Näiden vuosien jälkeen en kuitenkaan ole. Voimia ei ole juuri yhtään, vaan olen se kuivaksi puserrettu tiskirätti.
Olen kyllä koettanut joskus kertoa tuntemuksistani hyvinkin suoraan, mutta ne keskustelut menevät siihen, että minulle kerrotaan, kuinka minun pitäisi ymmärtää jotakin muuta tilanteen osapuolta (ja kenenkään ei ilmeisesti pidä ymmärtää minua). Tai sitten muut katselevat vaivaantuneina seiniä, ikään kuin avautuisin jostakin kiusallisista intiimeistä yksityiskohdista sopimattomalla hetkellä.
Kiitos myötätunnosta, jota olen
Sä taidat kuvitella, ettei sua ja sun ahdistusta nähdä. Luultavasti nähdään, ja pelätään, että saatat hajota millä hetkellä hyvänsä kuin jokisen eväät tielle. Tai sitten todetaan, että imuroit vampyyrinä muidenkin sydänveren ja haaskaat sen mieheen, joka esimerkiksi saattaa tehdä jotain ihan yhtä typerää koska hyvänsä uudelleen. Se on ahdistavaa, joten toivotaan, että jatkat samalla sinnillä kuin tähänkin asti ja lohdutetaan itseä sillä, että eihän sun ole pakko jne. Ihmiset ymmärtävät ympärillä, että tilanteesi on tosi ikävä. Mutta osaisitko oikeasti käyttää heidän myötätuntosi oikein vai tartuttaisitko vain heihinkin angstisi?
Tai oletko aggressiivinen tai ruikuttava valittaessasi, ja he pelkäävät sitä? Oletko kehittänyt keskustelutekniikkaasi? Esimerkiksi tuossa jos toiset yrittävät jo aluksi varmistella, että varmaan ymmärrät ettei toinen tarkoittanut tehdä sinulle vahinkoa - osaatko aloittaa keskutelun siitä, että ymmärrät sen olleen vahinko, mutta koet enemmänkin ongelmaksi sen, ettei sinun murhettasi tapahtuneesta kukaan auta käsittelemään? Tai että keskusteltaisiin siitä, miten vahingon saisi minimoitua tai huolehdittua, ettei vastaavaa tapahtuisi uudelleen kenenkään huolimattomuuden takia?
En tiedä, vaikea keskustella tilanteesta olemattomin tiedoin, vaikka olen itse hyvin vastaavassa kuviossa. Niinkuin varmaankin todella moni muukin. Ehkä meidän pitäisi keskustella keskenämme. Toisen tilanteen ehkä hahmottaisi paremmin ulkoapäin, ja kohtalotoverin sana olisi helpompi uskoa itse. Mutta et kerro mitään miehesi tilanteesta. Onko hän oikeasti laiska vai eikö hän osaa käsitellä syyllisyydentunteita, onko hän jotenkin irti tunteistaan, onko luonnevikaa, alkoholismia tai muuta vastaavaa, masennus? Jos et pysty kuvaamaan itsellesikään hänen tilannettaan muuten kuin laiskuutena, se on jo itsessään syytös, etenkin kun osaat kuitenkin kirjoittaa ihan hyvin. Ja muut osoittaessaan myötätuntoa sinulle tulevat silloin valitsemaan puolensa häntä vastaan, eivätkä ehkä halua siihen joutua. Ymmärrätkö itse, mitä kaikkea oikeastaan olet vailla? Miten purat omat aggressiosi tilanteessa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jaa, ap ei halunnutkaan neuvoja vaan sääliä.
Tosi vaikee sääliä ihmistä, joka joutuu elämään valintojensa kanssa.
Ei ole todellista, lue aloitus. Hän kirjaimellisesti miettii, miksi ei saa myötätuntoa. Hän ei pyydä sitä, eikä neuvoja, juuri sinulta.
Jos myötätunnon pyytäminen/ antaminen aiheuttaa sinussa noin hirveän vaikeita tunteita, on parempi, että et avaa asiaa käsitteleviä keskusteluja. Muuten on vaikea sääliä sinua, kun joudut elämään valintojesi kanssa.
Miten myötätunto parantaa ap:n tilannetta? Pärjää vähemmällä työnteolla? Raha-asiat korjantuu? Väsyttää vähemmän? Ei noihin ongelmiin auta muiden myötätunto, sääli ja parku. Avaimet on ap:n käsissä.
Kun saa myötätuntoa ja tulee nähdyksi eli kokee olevansa arvostettu ja arvokas ihminen niin silloin on paremmin itsellä niitä voimia tehdä tarvittavia muutoksia. Tuo myötätunto on tietynlaista tsemppaamista ja sillä tukee toista seisomaan omilla jaloillaan kun on se heikompi hetki.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jaa, ap ei halunnutkaan neuvoja vaan sääliä.
Tosi vaikee sääliä ihmistä, joka joutuu elämään valintojensa kanssa.
Ei ole todellista, lue aloitus. Hän kirjaimellisesti miettii, miksi ei saa myötätuntoa. Hän ei pyydä sitä, eikä neuvoja, juuri sinulta.
Jos myötätunnon pyytäminen/ antaminen aiheuttaa sinussa noin hirveän vaikeita tunteita, on parempi, että et avaa asiaa käsitteleviä keskusteluja. Muuten on vaikea sääliä sinua, kun joudut elämään valintojesi kanssa.
Miten myötätunto parantaa ap:n tilannetta? Pärjää vähemmällä työnteolla? Raha-asiat korjantuu? Väsyttää vähemmän? Ei noihin ongelmiin auta muiden myötätunto, sääli ja parku. Avaimet on ap:n käsissä.
Kun saa myötätuntoa ja
Ymmärrän täysin, että myötätunto on eräänlaista tsemppaamista ja sitä tarvitaan. Asiassa on samalla myös sellainen puoli, että pelkkä myötätuntoinen tsemppaaminen ei auta, jos toinen jää aina vaan tuleen makaamaan ja jatkaa loputonta selviytymistaisteluaan ja valitteluaan. Ap on vailla henkistä tukea, joka on kuin laastari verta vuotavan, tikkejä vaativan haavan päälle. Ap tarvitsee TOIMIA, joilla päästää itsensä tästä ahdingosta ulos.
En oikein ymmärrä sitä ajatusta, että mitä se myötätunto auttaa. Sen verran minäkin olen sitä sentään joskus kokenut, että tiedän, että siinä muuttuvat "velat saataviksi", kun olet muille ihmisille näkyvä ja he suhtautuvat sinuun myötätuntoisesti.
Etenkin miehen osalta tuntuu, että taakkaani kasvattaa se, että se on näkymätön. Tämä ikään kuin mitätöi ponnisteluni ja saa sen tuntumaan joltakin nenän kaivelulta, josta mies katsoo päättäväisesti poispäin. Muutenkin näkymättömyys riisuu asioilta tarkoituksen, ja se, ettei muilta saa myötätuntoa, tuntuu pahimmillaan melkein epäinhimillistävältä.
Mitä omaan kommunikointiin tulee, olen tietysti miettinyt, mikä siinä on pielessä. Olen melkein varma, että jonkin siinä on pakko olla pielessä, kun muut suhtautuvat minuun näin! Mutta esimerkiksi tuo viimeisin, jossa olin vahingon kärsijänä ja muut ryntäsivät puolustelemaan vahingon aiheuttajaa... En rehellisesti ymmärrä, mikä omassa käytöksessäni aiheuttaa tämän. En hyökännyt millään tavalla vahingon aiheuttajaa vastaan, eikä se ole minulle muutenkaan tyypillistä. Olin enemmänkin hyvin surullinen kuin vihainen. Ja silti muiden käytöksestä voisi päätellä, että saatan hetkenä minä hyvänsä alkaa huutaa ja haukkua ja hyökätä vahingon aiheuttajan kimppuun. Vaikka tälle oletukselle ei ole mitään syytä!
Vierailija kirjoitti:
En oikein ymmärrä sitä ajatusta, että mitä se myötätunto auttaa. Sen verran minäkin olen sitä sentään joskus kokenut, että tiedän, että siinä muuttuvat "velat saataviksi", kun olet muille ihmisille näkyvä ja he suhtautuvat sinuun myötätuntoisesti.
Etenkin miehen osalta tuntuu, että taakkaani kasvattaa se, että se on näkymätön. Tämä ikään kuin mitätöi ponnisteluni ja saa sen tuntumaan joltakin nenän kaivelulta, josta mies katsoo päättäväisesti poispäin. Muutenkin näkymättömyys riisuu asioilta tarkoituksen, ja se, ettei muilta saa myötätuntoa, tuntuu pahimmillaan melkein epäinhimillistävältä.
Mitä omaan kommunikointiin tulee, olen tietysti miettinyt, mikä siinä on pielessä. Olen melkein varma, että jonkin siinä on pakko olla pielessä, kun muut suhtautuvat minuun näin! Mutta esimerkiksi tuo viimeisin, jossa olin vahingon kärsijänä ja muut ryntäsivät puolustelemaan vahingon aiheuttajaa... En rehellisesti ymmä
Ap, olen aidosti pahoillani tästä kohtaamattomuudesta. Se on sinua kohtaan väärin. Et kuitenkaan kiinnitä nyt huomiotasi tärkeämpään seikkaan: miten pääset ulos tästä tilanteesta. Onko niin, että asioiden konkreettinen korjaaminen tuntuu niin hankalalta, että mieluummin keskityt lillukanvarsiin? Entä sitten, jos mies ja muut näkisivät uhrauksesi paremmin ja antaisivat siitä positiivista palautetta. Mitä sitten? Olisit edelleenkin polkemassa samaa kuoppaa, mikään ei muuttuisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän kyllä, ettei mikään määrä myötätuntoa täysin korjaa esim. sitä, että minulla on liikaa töitä, vaikka taakkaa keventäisikin. Kuitenkin nykyisen elämäntilanteen haasteet ja oma näkymättömyyteni ovat kaksi hiukan erillistä asiaa. Homma toimii myös niin päin, ettei elämäntilanteen korjaaminen muuttaisi sitä, että olen muille näkymätön ihminen, jota ei nähdä myötätunnon kohteena. Nykytilanteessa myötätunnon puute kirvelee erityisesti, mutta olen törmännyt siihen ensimmäisiä kertoja jo lapsena!
Jos eroaisin miehestä, vähentäisin työntekoa jne, sitten olisin näkymätön eronnut nainen, jolle tultaisiin korkeintaan paasaamaan, kuinka raskas asia tämä on kaikille muille... :)
Ap.
Tarkoitan, ettei nykyisen elämäntilanteen haasteiden ratkaiseminen vastaisi siihen kysymykseen, että miksi ole muille näkymätön ja ilmeisesti jollakin tavalla niin vastenmielinen ihminen, ettei minuun haluta kohdistaa mitään myötätuntoa.
Ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tarkoitan, ettei nykyisen elämäntilanteen haasteiden ratkaiseminen vastaisi siihen kysymykseen, että miksi ole muille näkymätön ja ilmeisesti jollakin tavalla niin vastenmielinen ihminen, ettei minuun haluta kohdistaa mitään myötätuntoa.
Ap.
Jos tulkintasi on tuo, se selittää jo sitä, miksi sinua käsitellään pitkävartisimmilla mahdollisilla grilllipihdeillä. Luuletko oikeasti, ettei tuo kokemuksesi näy muille tietynlaisena vaarallisuutena? Olet vihainen ja pettynyt, mutta sen päällä on paljon ahdistusta ja omituisia pakkelikerroksia, jotka eivät vastaa ydintä. Sellaista ihmistä on muiden hyvin vaikea kohdata. Ja jos olet ollut lapsesta asti näkymätön, sinulla on traumoja, ja olet tuonut tuon vuorovaikutustavan nykyisiin suhteisiisi. Vaikka käyttäytyisit miten hyvin, se vain osoittaa muille, että sinussa on jotain selittämätöntä ja ristiriitaista. Olet falski. Eli arvaamaton. Tietenkin ihmiset silloin kohtelevat sinua kuin pullollista nitroglyseriiniä. Ei sitä mennä silittelemään hellästi, vaan pysytään mahdollisimman kaukana ja liikkumatta. Etenkin kun sinuun on kohdistunut sellainen vahinko, jonka he itse ymmärtävät raivostuttavan ketä tahansa. Tietenkin he miettivät kovasti, että saatat räjähtää niin totaalisesti, että kaikki hajoaa.
Jos osaat englantia, niin youtubesta the crappy childhood fairy. Saatat alkaa tunnistaa asioita.
Vierailija kirjoitti:
Tarkoitan, ettei nykyisen elämäntilanteen haasteiden ratkaiseminen vastaisi siihen kysymykseen, että miksi ole muille näkymätön ja ilmeisesti jollakin tavalla niin vastenmielinen ihminen, ettei minuun haluta kohdistaa mitään myötätuntoa.
Ap.
En ole samaa mieltä, vaan kyse on juurikin saman ongelman eri puolista. Jos alkaisi muuttaa asioita konkreettisesti, tarkoittaisi se mm. rajojen asettamista, joka vaikuttaisi siihen miten ihmiset suhtautuisivat sinuun ja näkisivät sinut. Ihminen, joka nurisematta raataa ja harmittelee miksi kukaan ei kiitä ja näe vs. ihminen, joka kieltäytyy yksipuolisesta tekemisestä, raatamisesta ja alistumisesta sekä ilmaisee omat rajansa ja vaatii muitakin ottamaan vastuuta asioista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tarkoitan, ettei nykyisen elämäntilanteen haasteiden ratkaiseminen vastaisi siihen kysymykseen, että miksi ole muille näkymätön ja ilmeisesti jollakin tavalla niin vastenmielinen ihminen, ettei minuun haluta kohdistaa mitään myötätuntoa.
Ap.
Jos tulkintasi on tuo, se selittää jo sitä, miksi sinua käsitellään pitkävartisimmilla mahdollisilla grilllipihdeillä. Luuletko oikeasti, ettei tuo kokemuksesi näy muille tietynlaisena vaarallisuutena? Olet vihainen ja pettynyt, mutta sen päällä on paljon ahdistusta ja omituisia pakkelikerroksia, jotka eivät vastaa ydintä. Sellaista ihmistä on muiden hyvin vaikea kohdata. Ja jos olet ollut lapsesta asti näkymätön, sinulla on traumoja, ja olet tuonut tuon vuorovaikutustavan nykyisiin suhteisiisi. Vaikka käyttäytyisit miten hyvin, se vain osoittaa muille, että sinussa on jotain selittämätöntä ja ristiriitaista. Olet falski. Eli
Juuri näin. Tällainen ihminen voi olla esim. hyvin passisaggressiivinen, kun padottu viha vyöryy ylitse. Minulla on tällainen työkaveri, joka on hirvittävän raskas -kova valittamaan, uhraa oman hyvinvointinsa ja valittaa sitten, kun taas piti tehdä liikaa (itse lupautui eikä suostunut luopumaan). Yritän vältellä häntä kaikin keinoin, koska hän on myös hyvin tuo tuomitseva ja kova juoruilemaan eli hyvin turvaton. Se on kovin harmi, koska hänessä on myös kiltti ja lämmin puoli.
Ei ole helppoa. Vaikka ymmärrän, että pahalta tuntuu kun et saa myötätuntoa niin nykyinen toimintatapasi ei selvästikään tuota sitä tulosta, mitä toivot.
Sinun pitää ensin oppia läksysi, sitten vasta asiat voivat muuttua.
Ja se läksy on, että toiset antavat oikein mielellään uhrautujan uhrautua. Et tule saamaan sitä mitä odotat jos jatkat noin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sanon vain, että luin tekstisi ja ymmärrän tunteen, kun omassa päässä antaa itsestään paljoa muille ihmisille, muttei koe että itselle annetaan yhtä paljoa takaisin. Se, että odottaa jatkuvasti muilta: sitä hetkeä jolloin kuitataan hyvät aikeet, hyväksynnän saantia, kuuntelemiseksi tulemista, mitä tahansa se saattaa olla jonka kokee tarvitsevansa. En yrjöä turhia, tarpeettomia neuvoja kuten tee se NYT, tee näin NYT, vaan: luin tekstisi ja ymmärrän täysin sen sisällön. Tähän samaistuu varmasti moni muukin henkilö kaikkialla maailmassa, elämän polkua katsomatta. Vain sinä ymmärrät oman arvosi, ja tunteillasi on myös väliä. Hyvää syksyä sulle.
Vieläkään ei ole kerrottu syytä, miksi ap tekee töitä mukavuudenhaluisen rahat tuhlanneen miehensäkin puolesta.
Miksi?
Alue: Aihe vapaa
Miten myötätunto parantaa ap:n tilannetta? Pärjää vähemmällä työnteolla? Raha-asiat korjantuu? Väsyttää vähemmän? Ei noihin ongelmiin auta muiden myötätunto, sääli ja parku. Avaimet on ap:n käsissä.