Miksi yksinäiset ihmiset eivät vain ystävysty muiden yksinäisten kanssa?

Pitää käydä niin lottovoittomainen tuuri, että tapaa juuri omantyyppisen ihmisen tässä teknologian pehmittäneessä narsistisessa yhteiskunnassa

Koska usein yksinäisyyden syy on jossain määrin sisäsyntyinen. Jos kaksi yksinäistä kohtaa, paikalla ei ehkä ole yhtään ihmistä, joka kykenisi luomaan toiseen yhteyden, keskustelemaan jne. Miten tähän on tultu, se on toinen tarina.

Tulee mieleen se tapaus, jossa vuosia sitten joku nainen (ei Evita) oli suunnitellut kouluiskua toisen ihmisen kanssa. Molemmat olivat yksinäisiä ja hylkäämisen kokemus oli yhteinen. Mutta toinen osapuoli kertoi, että kun nainen tuli kylään, hän vain istui vaiti sohvalla. Siinä oli kaksi tuskallisen yksinäistä, jotka eivät pystyneet edes keskenään bondaamaan.

Ylipäänsä ei ole voittajataktiikka uhriutua ja syyttää kaikkia muita yksinäisyydestään. Ei edes silloin, kun taustalla on vaikeita kokemuksia. Ne eivät kuitenkaan ole nyt elämässäsi olevien ihmisten vika.

Yksinäisyys yhdistää, mutta onko mitään muuta yhteistä? Ei ystävyys synny siitä, että on yksi yhdistävä tekijä, joka ei edes liity ihmisen persoonaan mitenkään. Miksei kaikki sinisten auton omistajat ole ystäviä? Miksei kaikki nakkeja syövät ole ystäviä?

Kontakteista huolimatta ei synny mitään ihmissuhdetta tai ystävyyttä. Ihmiset on vain merkityksettömiä ohikulkijoita toisillensa.

Koska monet meistä yksinäisistä ollaan sosiaalisesti kömpelöitä ja introverttejä. Silloin kahden yksinäisen kohtaaminen on hyvin vaivaannuttava, kumpikaan ei keksi mitään puhuttavaa, sitten panikoi siitä kun on itse niin nolo ettei keksi, vaivaantuu ja ahdistuu. Olen yrittänyt useamman kerran ystävystyä toisten yksinäisten kanssa, ja aina lopputulos on ollut tuo. Molemmat jännittää, ahdistuu, ja haluaa aika pian eroon koko vaivaannuttavasta tilanteesta.

Ainakin mun kaltaiselle sosiaalisesti kömpelölle ihmiselle ainoa vaihtoehto on oikeastaan ystäväksi sosiaalisesti sujuva ekstrovertti. Ongelma vaan on, että niillä sellaisilla tahtoo aikuisiässä olla jo ystäväpiirit täynnä, eivät kaipaa uutta ystävää oudosta erakkohiipparista :D

Ainakin seuranhakuryhmissä yms. on paljon ihmisiä, jotka eivät kaipaa juurikaan seuraa. Heille riittää satunnainen pinnallinen viestittely tai tapaaminen muutaman kerran vuodessa. Tuolla tavoin voi ehkä ylläpitää jo olemassa olevaa ystävyyssuhdetta, mutta ei voi tututustua kunnolla uuteen ihmiseen (tätä vaaditaan, jotta voi ystävystyä). Eli kaipaavat enemmän tuttavia/etäisiä kavereita kuin läheisiä kavereita/ystäviä. Omaa yksinäisyyttäni eivät tuttavat poista, vaikka voivatkin olla mukavaa seuraa. Tämä on esimerkki siitä, miten pelkkä yksinäisyys ei ole riittävä yhdistävä tekijä.

Yksinäisyys, leskeksi  jääminen ovat yhdistäviä asioita, mutta minulle on uudesta tuttavasta tullut takertuja, joka tarvitsee koko ajan jotain apua tai tavaraa. Näin naisten kohdalla, mutta mies voi olla heti rakentamassa suhdetta, vaikka piti vain jutella niitä näitä. En enää aio tutustua yhteenkään yksinäiseen, koska en halua olla ilmainen kotiapu tai taloudellinen avustaja. Ystävyyteen ei kuulu jatkuva avunanto.

Miksi kodittomat ei vaan osta asuntoa?

Olen paljon yksin, mutta en välttämättä yksinäinen. Minulla on vain aika korkeat kriteerit ystävyyssuhteelle. Ihmisen pitäisi jakaa samankaltainen arvo- ja ajatusmaailma ja muutenkin energioiltaan olla sopiva. Ei riitä että on "yksinäinen". 

Yksinäisyys vaikuttaa aivoihin aika paljonkin. Yksi merkittävistä muutoksista on ajatteluväärisymät, että kaikki ihmiset on jotenkin itseä vastaan tai pahoja. Sen näkee täälläkin keskusteluissa miten yksinäiset kertoo miten vika on aina muissa. Aivot suojautuu vaaralta koko ajan vaikka mitään vaara tai hätää ei olisi. Tämä olisi hyvä tiedostaa ja tästä pitäisi puhua enemmän.

Vierailija kirjoitti:

Koska monet meistä yksinäisistä ollaan sosiaalisesti kömpelöitä ja introverttejä. Silloin kahden yksinäisen kohtaaminen on hyvin vaivaannuttava, kumpikaan ei keksi mitään puhuttavaa, sitten panikoi siitä kun on itse niin nolo ettei keksi, vaivaantuu ja ahdistuu. Olen yrittänyt useamman kerran ystävystyä toisten yksinäisten kanssa, ja aina lopputulos on ollut tuo. Molemmat jännittää, ahdistuu, ja haluaa aika pian eroon koko vaivaannuttavasta tilanteesta.

Ainakin mun kaltaiselle sosiaalisesti kömpelölle ihmiselle ainoa vaihtoehto on oikeastaan ystäväksi sosiaalisesti sujuva ekstrovertti. Ongelma vaan on, että niillä sellaisilla tahtoo aikuisiässä olla jo ystäväpiirit täynnä, eivät kaipaa uutta ystävää oudosta erakkohiipparista :D

Muutama vinkki tähän: tavatkaa jonkun tekemisen merkeissä, esim. minigolfia pelatessa voi keskittyä puhumaan siitä pelistä. Tai aloittakaa tutustuminen viestien kautta, kun toinen tulee vähän "tutummaksi", ei kohtaamiset ole enää niin kiusallisia. Voit myös googlettaa valmiiksi jotain keskustelunaiheita, esim. lemmikit on "turvallinen" aihe, josta yleensä riittää juttua, jos niitä on. Tai mitä jos sanoisi ihan ääneen, että ahdistaa tämä hiljaisuus, kun en keksi puhuttavaa. Tuostakin voi juttu lähteä, vertaistukea. Eli alussa kun sietää vähän epämukavuutta, niin voi saada todellisen ystävän! Tutumman kanssa ne hiljaisetkaan hetket ei niin haittaa :)  

Miksi pitäisi? Viihdyn ihan hyvin yksin.

Vierailija kirjoitti:

Yksinäisyys yhdistää, mutta onko mitään muuta yhteistä? Ei ystävyys synny siitä, että on yksi yhdistävä tekijä, joka ei edes liity ihmisen persoonaan mitenkään. Miksei kaikki sinisten auton omistajat ole ystäviä? Miksei kaikki nakkeja syövät ole ystäviä?

Olet oikeassa. Ap:n premissi on väärä. 

Minä en ainakaan halua mitään viestiystävää. Haluan tasapuolisen aidon ystävyyssuhteen, jossa nähdään ja myös toinen osapuoli on aktiivinen.

Vierailija kirjoitti:

Koska monet meistä yksinäisistä ollaan sosiaalisesti kömpelöitä ja introverttejä. Silloin kahden yksinäisen kohtaaminen on hyvin vaivaannuttava, kumpikaan ei keksi mitään puhuttavaa, sitten panikoi siitä kun on itse niin nolo ettei keksi, vaivaantuu ja ahdistuu. Olen yrittänyt useamman kerran ystävystyä toisten yksinäisten kanssa, ja aina lopputulos on ollut tuo. Molemmat jännittää, ahdistuu, ja haluaa aika pian eroon koko vaivaannuttavasta tilanteesta.

Ainakin mun kaltaiselle sosiaalisesti kömpelölle ihmiselle ainoa vaihtoehto on oikeastaan ystäväksi sosiaalisesti sujuva ekstrovertti. Ongelma vaan on, että niillä sellaisilla tahtoo aikuisiässä olla jo ystäväpiirit täynnä, eivät kaipaa uutta ystävää oudosta erakkohiipparista :D

No joo, tai sitten vaan tarviit samantyyppisen ihmisen joka on kuitenkin jo päässyt tuosta vaiheesta eteenpäin, mutta jolla on kärsivällisyyttä antaa toiselle sitä aikaa opetella luottamaan ja nykyään voi myös käyttää osittain viestittelyä tosi kivasti tutustumiseen. Oman kodin turvasta on helpompi esim. heittää huumoria, jos irl on tosi jännittynyt niin eihän siinä mitään läppää pysty heittämään. Otin tuon esiin kun yhteneväinen huumorintajuhan on aika tärkeä jos ei jostain moro-tutuista puhuta. Ja se että on myös tarpeeksi samoja kiinnostuksenkohteita on tärkeää. Ei tarvitse olla 100% samanlainen vaan tarpeeksi samanlainen. Varmaan sinäkin luulisit mua tosi itsevarmaksi ja ekstrovertiksi mutta en mä ole. Mä vaan nykyään pärjään sosiaalisissa tilanteissa ja saan pidettyä traumat taka-alalla aika kivasti, mutta täysi introvertti olen ja välillä epävarma itsestäni. Ihmiset vaan silti kiinnostaa aidosti, tarvitsen vaan vastapainoksi paljon kotonaoloa rauhassa. 

Kauhea avautuminen tuli mutta halusin tuolla ehkä sanoa että älä luovuta. Etsi ratkaisuja, älä häpeä turhaan kömpelyyttäsi. Mä uskon että susta löytyy ihmisenä vaikka mitä hienoa ja mielenkiintoista, opettele näkemään se ja itsemyötätuntoa kannattaa harjoitella. Sen avulla selviää meinaan pitkälle ahdistavissa tilanteissa, se oma ahdistus pitää hyväksyä, ei tarvitse hävetä.

Ei niitä tapaa missään. Aina on kaikilla ystävät.

Minä olen kyllä yksinäinen, mutta minä en halua ystävystyä. Minä olen täysin tyytyväinen siihen, että olen yksinäinen. Ei ihmissuhteistä ole mitään muuta kuin haittaa.

Vierailija kirjoitti:

Yksinäisyys, leskeksi  jääminen ovat yhdistäviä asioita, mutta minulle on uudesta tuttavasta tullut takertuja, joka tarvitsee koko ajan jotain apua tai tavaraa. Näin naisten kohdalla, mutta mies voi olla heti rakentamassa suhdetta, vaikka piti vain jutella niitä näitä. En enää aio tutustua yhteenkään yksinäiseen, koska en halua olla ilmainen kotiapu tai taloudellinen avustaja. Ystävyyteen ei kuulu jatkuva avunanto.

Itsekkään en ala enää yksinäisen miehen kanssa viettämään aikaa kun se jo kohta lähentelee tai sitten heittäytyy musasukkaiseksi kun alan seurustella. Itselle olisi käynyt mainiosti että olaanvvystäviä, vietetään aikaa ja käydään vaikka illanvietoissa. Oli taitava käsistään ja hyvä apu moneen omakotitalon askareeseen. Vahti myös lemmikkejä kun olin menosa muualla.

Sitten ääni muuttui kellossa kun löysin miehen. Muuttui kylmäksi eikä enää pitänyt yhteyttä. Mies kävi kysymässä työkaluja lainaan, niin ei suostunut vaikka aiemmin oli jopa tyrkyttämässä apuaan minulle? n38

Lähipiirissäni olen havainnut kahdenlaista yksinäisyyttä. Joko koetaan toiset idiooteiksi, joiden erilainen ajattelu tai toimintatapa koetaan vääräksi suhteessa omaan ajatteluun/toimintaan tai ei olla itse aktiivisia jakamaan asioita ja nähdä omaa osuutta suhteen rakentumisessa tärkeäksi. Näidenkin ihmisten ympärillä olevat ihmiset haluavat hyvää, mutta yksinäisten oma toiminta ajaa pois. Kunpa tietäisi miten yhteyttä voisi rakentaa, jos toinen osapuoli on hyvin mustavalkoinen, torjuva, passiivinen tai ei näytä kiinnostusta tutustua.