Missä 70-luvun kouluissa oli kaikki ääni, valo jne. erityisherkät ja nepsyt?
Itse en muista että koskaan kukaan ikätovereista olisi puhunut tuolloin että loisteputket häikäisee tai hälinä ahdistaa?
Ahdistus ja paniikkihäiriö ei kuulunut kenenkään sanavarastoon, ei aikuisten tai lasten/nuorten?
Siinä lilluttiin, luokissa oli n.32 oppilasta.
Luki-opetusta sai jos oli tarvetta, selkeästi oppimisvaikeudet lähtivät "apu-kouluun" , ja suorittivat opintonsa siellä.
Adhd oli ehkä tuolloinkin, he eivät saaneet koulussa toteuttaa itseään, kuten nyt. Silloin yksi opettajan karjahdus sai pysymään penkissä, tai käytävällä käytöstään pohtimassa...
Kommentit (209)
Olisiko osa myös kuollut jo lapsena? Silloinhan oli lapsien tapaturmakuolleisuus ihan toista mitä nykyään. Voisi kuvitella että esim adhd-diagnoosilla olisi ollut ottamassa typeriä riskejä ilman valvontaa. Nykyään liki kaikki lapset saadaan pidettyä elossa.
Koulut oli myös pienempiä. Melua ja turhaa liikehdintää ei ollut niin paljon. Ei älylaitteita, suurin osa lapsista söi prosessoimatonta kotiruokaa, liikuntaa tuli arjessa riittävästi ja kuri oli napakkaa. Osalle nepsyistä tuo olisi ihan riittävä tuki nykypäivänäkin.
Osa lensi apukouluihin ja tarkkikselle. Loput kärsi ja sinnitteli, osa varmaan teki itsemurhan tai hiukan vanhempana haki ratkaisua alkoholista.
Takarivin pojat piti koko ajan älämölöä, kumit lenteli ja rummuttivat pöytää ja keikkuivat tuoleilla. Sitten oli näitä hiljaisia eristäytyneitä, joita kiusattiin. Mulla oli vaikeuksia oppia käyttämään kynää oikein, käsityöt ei luonnistunu. Hienomotoriikka ihan olematon. Mun lapset sai heti toimintaterapiaa ja kynän käyttö ja muu ratkaistiin pariassa vuodessa. Mä sain vaan haukkuja huonosta käsialasta ja huonosti onnistuneista piirrustuksista sekä käsitöistä. Onneksi nykyään on paremmin.
Vierailija kirjoitti:
Miten se on mahdollista, että meidät saatiin niin hyvin pidettyä järjestyksessä, vaikka mitään kauheata kuria ei kenellekään pidettykään? En muista alakouluajoilta mitään konflikteja ikinä.
Siihen aikaan useimmille opetettiin kotona perustottelevaisuus sellaisilla keinoilla ja sellaisella asenteella joita nykyisin ei enää hyväksytä. Niinpä auktoriteettina toimivan aikuisen totteleminen oli myös koulussa luontainen asia.
Lisäksi siihen aikaan perheet lähes poikkeuksetta tukivat opettajan päätöksiä, eli jos opettaja moitti lasta jostain niin perhe tuki opettajaa tässä eikä asettunut opettajaa vastaan.
Vierailija kirjoitti:
Eräs tyttö koulussamme lopetti tulemasta kouluun. Kukaan ei saanut hänestä mitään irti, miksi hän ei tule. Häntä ei kiusattu, mutta jostain syystä hän ei voinut olla koulussa. En tiedä mitä hänelle sitten tapahtui.
Nykyisin noiden kieltäytyjien määrä on moninkertaistunut. Osa lapsista vain jättää tulematta kouluun, eikä järjestelmä voi heille viime kädessä mitään. Osassa kouluista on jopa palkattuja "kouluvalmentajia" jotka käyvät aamuisin soittelemassa oppilaiden ovikelloja ja pyytelemässä heitä tulemaan kouluun.
Vierailija kirjoitti:
Entisajan vitutus on nykyajan masennus !
Vierailija kirjoitti:
Erilaiset oppilaat sopeutuivat ennen muiden joukkoon kukin omalla tavallaan eikä siitä tehty ongelmaa. Jos oppilas ei kertakaikkiaan pärjännyt normaalissa luokassa hänet laitettiin apukouluun.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Entisajan vitutus on nykyajan masennus !
Lapsia ei enää karaista sietämään epämukavuutta.
Itse en saanut mitään apua 70-luvulla oppimisvaikeuksiin, koko ala-aste ja ylä-aste oli pelkkää ahdistusta ja painajaista.
Vierailija kirjoitti:
1970-luvulla lapset ja muutkin ihmiset olivat normaaleja. Ei ollut internetin mieltä pirstovaa maailmaa, ei mamuuja, eikä muunsukupuolisia.
70-luvulla armeijassa ei ollut laktoosiintoleranrikkoja yms. selleriallergisia. Jos ruoasta tuli ilmaa vatsaan niin sieltähän on tie ulos. Ei ollut kahviin kauramaitoja, jota prosessoidumpaa elintarviketta ei taida olla, jostain kumman syystä se ei kauhistuta palstamammoja.
Vierailija kirjoitti:
Mulla oli ala-asteella yli 30 oppilasta samassa luokassa. Yksi opettaja, ei yhtäkään avustajaa. Välillä oli meteliä ja sitten opettaja pisti porukan ruotuun.
Taitaa vain olla niin, että jos ihmisellä ei ole oikeita ongelmia, niin sitten niitä pitää keksiä joku muotidiagnoosi.
Aiemmin eli esim. 1970-luvulla puhuttiin MBD:stä (minimal brain dysfunction), tuon tilalle tuli sitten ADHD 1980-luvulla kuvaamaan samaa asiaa. Omilta kouluajoiltani 1970- ja 1980-luvuilta muistan apukoulun ja tarkkiksen. En niissä itse ollut kuitenkaan.
Vierailija kirjoitti:
Just siellä. Ja tarkkiksella, tai hiljaa jossain ypöyksin.
Nykyajan opettajat huolehtivat oppilaistaan ihan eri tavalla ja paljon paremmin. Tiedän, koska olen nytkin töissä koulussa. Olkoot muut mitä mieltä tahansa.
Ei pidä paikkaansa. Mulla oli ihania opettajia kasarilla. Ja hyvä työrauha oli 33 oppilaan luokassa.
Vierailija kirjoitti:
Just siellä. Ja tarkkiksella, tai hiljaa jossain ypöyksin.
Nykyajan opettajat huolehtivat oppilaistaan ihan eri tavalla ja paljon paremmin. Tiedän, koska olen nytkin töissä koulussa. Olkoot muut mitä mieltä tahansa.
Onkos tulos parempi? Onko koulun tarkoitus tukea oppilasta elämään sen oppimisen kautta, eikä vain olemaan huolehdittaana? Noudattamaan jokaista pikkuruista mielenliikettä dramaattisesti suurennellen, ja sekoittaa lapsen pää?
Minustakin niin vääryyttä kirjoittaa tuollaista että vaikkapa just on adhd niin ei kasvateta.
Voi voi kun teillä ei käsitydsä asioista ja pistelette puppua tulemaan.
Vierailija kirjoitti:
Takarivin pojat piti koko ajan älämölöä, kumit lenteli ja rummuttivat pöytää ja keikkuivat tuoleilla. Sitten oli näitä hiljaisia eristäytyneitä, joita kiusattiin. Mulla oli vaikeuksia oppia käyttämään kynää oikein, käsityöt ei luonnistunu. Hienomotoriikka ihan olematon. Mun lapset sai heti toimintaterapiaa ja kynän käyttö ja muu ratkaistiin pariassa vuodessa. Mä sain vaan haukkuja huonosta käsialasta ja huonosti onnistuneista piirrustuksista sekä käsitöistä. Onneksi nykyään on paremmin.
Kiitos tästä kirjoituksesta!
Näistä ei ennen puhuttu, moni oppilas on kärsinyt tavalla tai toisella.
Vierailija kirjoitti:
Moni yliherkkä oli ihan siellä samassa luokassa kuin muutkin. Jos olisi mennyt valittamaan, ettei kestä sitä meteliä ja levottomuutta, niin vastaus olisi ollut, että kyllä se vaan on kestettävä.
Ainoastaan jos oppilaan käytös olisi ollut silminnähden omituista ja häiriintynyttä, niin silloin varmaankin asiaa olisi käsitelty. Olisiko sitten ollut apukoulu vaihtoehtona.
Moni on käynyt koulussa tuskaisena. Olisi ollut häpeä paljastaa heikkoutensa. Niinpä moni yritti kaikin keinoin peittää yliherkkyysongelmansa.Eräs tyttö koulussamme lopetti tulemasta kouluun. Kukaan ei saanut hänestä mitään irti, miksi hän ei tule. Häntä ei kiusattu, mutta jostain syystä hän ei voinut olla koulussa. En tiedä mitä hänelle sitten tapahtui.
Mäkin olin pois koulusta kolmisen kuukautta lukiossa masennuksen takia. Sitten vaan menin takaisin. Sanottiin, että tervetuloa, eikä tehty siitä mitään numeroa. Kirjoitin ällän paperit, joten eipä tuo opiskeluihin juurikaan vaikuttanut.
Hienosti toimii taas lainaus, mutta hänelle vastauksena, joka kirjoitti, että millätavalla kommenttini liittyi asiaan, vastaan näin : Et sitten lukenut kommentistani kohtaa keskittymishäiriöstäni ja rauhattomuudestani. Aikuisiällä vasta sain tietää, että kyseessä oli juuri tämä aakkosista muodostuva muotidiagnoosi. Et sitten lukenut myöskään kohtaa, missä mainitsin, että keskittymishäriöstä ja rauhattomuudesta huolimatta sitä koulua käytiin ilman, että soiteltiin äidille. Ja tarkennuksena myös, kun selkästi et osaa rivien välistä tulkita, siellä oppitunneilla ajatusten harhailu näkyi juurikin sillä rauhattomalla ja ahdistunneella käytöksellä, mikä häiritsi sen verran muita oppilaita, että siihen jouduttiin puuttumaan, ja monesti jopa saman päivän aikana.
Olin kaukana mallioppilaasta, kokeet menivät useimmiten penkin alle, käytöskään ei ollut mistään kultaisesta oppikirjasta, mutta silti ei ollut neuvotteluvaraa siitä, saisiko vaikka uppoutua tunneilla sarjakuviin opiskelemisen sijaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Just siellä. Ja tarkkiksella, tai hiljaa jossain ypöyksin.
Nykyajan opettajat huolehtivat oppilaistaan ihan eri tavalla ja paljon paremmin. Tiedän, koska olen nytkin töissä koulussa. Olkoot muut mitä mieltä tahansa.
Onkos tulos parempi? Onko koulun tarkoitus tukea oppilasta elämään sen oppimisen kautta, eikä vain olemaan huolehdittaana? Noudattamaan jokaista pikkuruista mielenliikettä dramaattisesti suurennellen, ja sekoittaa lapsen pää?
Tuotako huolehtiminen sinusta on? Esimerkiksi empatia ei maksa mitään ja voi antaa paljon. Lisäksi opettajilla on iso valta sen suhteen, mitä tukitoimia lapsi saa. Ja oppii sitä kautta paremmin. Myös pärjäämään elämässä.
Silloin oli tarkkailuluokkia tai muita luokkia joihin erityislapset laitettiin. Kaikki voittivat. Normaaliluokassa oli rauhallisempaa ja erityislapset olivat myös rauhallisempia pienemmissä luokissa joissa heitä pystyttiin huomioimaan enemmän.
Oltiin vilkkaita mutta kuuliaisia. En muista kenestäkään mitään erityistä; kaikki osasivat laskea ja lukea. Yhdellä taisi olla joku ruoka-allergia että sai jonkun "jugurtin" sijaan jonkun toisen jutskan. Jotkut oli hiljaisempia kuin toiset. Tämä 80-luvulla.