Missä 70-luvun kouluissa oli kaikki ääni, valo jne. erityisherkät ja nepsyt?

Meidän luokalla ja koulussa oli kiusaamista, mutta mikä jännintä, niin kiusaajat itse eivät nykypäivänä edes muista olleensa kiusaajia, saatika, että koulussamme sellaista olisi ollut. Yksi näistä kiusaajista on nykyisin sen koulun rehtori. Aika kultaa muistot, etenkin kiusaajien mielissä. 

itse muistan kouluajoilta, että eräs kaverini yrtti koulukiusaamisen vuksi i-m ur haa. Ei ollut kiusaaminen mitään pientä kusoitelua, vaan sai tuollaiset jäljet lapseen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun kasarin yläasteeni oli kyllä aika rauhaton. Kiusaaminen ja töniminen oli normi, välitunneilla nyrkkitappelut myös. Myös minun luokkani oli rauhaton. Osa opettajista pystyi pitämään kuria, mutta osa ei. Yhteistuumin luokkana esim. kiusasimme (ääliöitä kun kerran olimme) yhden opettajan sairauslomalle...

Kasarilla oli jo vaikeutettu kurinpitoa merkittävästi. Esimerkiksi ruumiillisen kurituksen käyttö lakkasi 50- ja 60-lukujen mittaan.

Näin se varmaan juridisesti meni, mutta kuvaamani koulu oli maaseudulla, jossa oli ihan normaalia, että yksikin opettaja saattoi lyödä esim. kirjalla päähän, jos puhui tunnilla.

Vierailija kirjoitti:

Hienosti toimii taas lainaus, mutta hänelle vastauksena, joka kirjoitti, että millätavalla kommenttini liittyi asiaan, vastaan näin :   Et sitten lukenut kommentistani kohtaa keskittymishäiriöstäni ja rauhattomuudestani.   Aikuisiällä vasta sain tietää, että kyseessä oli juuri tämä aakkosista muodostuva muotidiagnoosi.    Et sitten lukenut myöskään kohtaa, missä mainitsin, että keskittymishäriöstä ja rauhattomuudesta huolimatta sitä koulua käytiin ilman, että soiteltiin äidille.     Ja tarkennuksena myös, kun selkästi et osaa rivien välistä tulkita, siellä oppitunneilla ajatusten harhailu näkyi juurikin sillä rauhattomalla ja ahdistunneella käytöksellä, mikä häiritsi sen verran muita oppilaita, että siihen jouduttiin puuttumaan, ja monesti jopa saman päivän aikana.    

Olin kaukana mallioppilaasta, kokeet menivät useimmiten penkin alle, käytöskään ei ollut mistään k

Tarkkaavaisuushäiriöstä riippumatta luin kyllä tekstin. Ja näin myös "rivien välit". Juuri siksi en ymmärrä, että miksi lähdit vähättelemään ADHD:ta tai siltä se ainakin näytti. On totta, että usein ADHD hyötyy siitä, että joku ohjaa toimintaa, koska ADHD:lla on usein toiminnanohjauksessakin puutteita. On myös mahdollista, että kerroit vaan osan elämästäsi, mutta "oikea" ADHD ei toimi niin, että voi keskittyä, kun vaan päättää niin. Onhan mahdollista, että diagnoosisi on virheellinen. Nykypäivänä tutkimuksiin ei edes pääse julkiselle ilman (vakavia) haasteita. Kyllä minäkin 90-luvulla istuin ala-asteella tunnollisena koulussa. Sen jälkeen haasteet tulivatkin esille ja elämä meni ihan päin per#että monin tavoin, kunnes sain diagnoosin ja lääkityksen. 

Toivottomat tapaukset laitettiin erityisluokille ja loput pistettiin ruotuun jälki istunnoilla. Luonnevikaisimmat pojat olivat lähes joka päivä jälkkärissä ensimmäiset vuodet kunnes oppivat.

Nykyään kaikki sairaat ja vammaiset on perus luokalla ja kukaan ei enää edes yritä pitää mitään järjestystä kun se olisi toivotonta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erityisherkkyys lähti ennenvanhaan remmillä.

Ja sitten ihmetellään, miten näiden remmillä kasvatettujen lasten omilla lapsilla on niin paljon ongelmia nykyään.

 

Totta kai on. Kun se sukupolvi ei enää remmiä saanut vaan riehuivat kuin apinat ja nyt vetävät peukkua

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erityisherkkyys lähti ennenvanhaan remmillä.

Joo lähtihän se muiden silmissä. Niistä ihmisistä tuli sitten alkoholisteja ja narkkareita.

No ei kaikki valo samassa koulussa ollut pässi! Miten muissa kouluissa edes opittaisiin lukemaan jos kaikki valo olisi yhdessä koulussa.

Ihan siellä luokassa. Ekaluokasta en muista juurikaan muuta kuin sumun ja hukassa olemisen tunteen. Myöhemmin tuli eräänlaisen poissaolo kohtaukset. Katsoin kuin lasin takaa ympäristöä kun yritin paeta hälinää. Piti vaan selvitä.

Heillä oli omat koulut. Ja moni vammainen ei edes suorittanut oppivelvollisuutta, vaan saattoi käydä muutaman vuoden apukoulua. Ja jotkut ei sitäkään. Vammaiset lapset olivat suljettu laitokseen. Myös kuulo- ja näkövammaisiila oli oma koulu, keuhkotautisilla omansa, en ymmärrä miksi keuhkosairaudesta kärsivät eristiin omaam kouluihin? Mutta tiedän näin olleen 70-luvulla. 

Kaikki muuttui kun kansakoulu muuttui peruskoululsi pikku hiljaa. 

Ja moni esim. ADHD lapset olivat normaalikoulussa, koska myös koulussa hyväksyttiin lasten erilaisuus ja monen opettajan työaika oli 24/7. Oli villit Vaahteramäen Eemelit ja Peppi pitkätossut. 

Kyllä siinä adhd rauhoittui kun opettaja nosti tukasta ilmaan. Näin 80-luvun alussa Järvenpäässä. 

Aloituksen pointti taisi olla, että miten ihmeessä nyt tuntuu että ilman jotain neuron/psyki dg.tä ilman oleva lapsi tai nuori on enemmän poikkeus?

Mistä näitä "erityisiä" näin paljon on tullut? 

Oliko ennen niin, että huonosti tutkittu oli terve? Oliko niin ettei kertakaikkiaan uskallettu riekkua ja vahemmat pelkäsivät julkista häpeää jos antoivat lapsensa häärätä "huonosti kasvatettuna"?

Toki nyt medikalisoidaan ihan kaikki, diagnostiikka on kehittynyt jne. Mutta ei voi olla niin että meillä on sairas tai vajaateholla toimivia nuoria valtaosa ikäluokista? 

Karut näkymät, työtehon, työllistymisen ja sairaseläke sekä lääkekustannusten osalta?

Minut opetettiin kotona että pitää vain kestää, tuntui miten pahalta tahansa. Vaikka itkettäisi, ei saa itkeä, se on säälittävää. 

Siispä aistiyliherkkänä ruokalassa söin minulle määrätyn annoksen. Välillä nousi takaisin suuhun oksennus, sitten nielin uudelleen kunnes pysyi alhaalla. 

Liikunnassa yritin, vaikka olin kauhean kömpelö. Siedin nöyryyttämisen, kun olin sen ansainnut olemalla huono. 

Koulun jälkeen määrättiin tukiopetukseen, joka oli lähinnä huutoa miksi en voi tätäkään osata. 

Välitunnit yritin olla huomaamaton ettei kiusaajat muistaisi olemassaoloani. Harmi että yleensä muistivat ja koulubussissa saivat tehdä mitä halusivat ilman opettajan valvontaa. Olisi ollut heikkoutta kertoa jollekin aikuiselle, kantelupusseista ei tykätty. 

Ihania vanhoja hyviä aikoja. Vaikka aikuisena menisi kuinka huonosti, silti menee paremmin kuin lapsena koulussa. 

Ehkäpä joudutaan menemään takaisin rajatumpaan kasvatukseen. Mutta kuten nyt kun rajataan kännykän käyttöä, vanhemmat ovatkin ongelma?

Kun meidän Irmapetterin täytyy saada soittaa äitylille...

Vierailija kirjoitti:

Aloituksen pointti taisi olla, että miten ihmeessä nyt tuntuu että ilman jotain neuron/psyki dg.tä ilman oleva lapsi tai nuori on enemmän poikkeus?

Mistä näitä "erityisiä" näin paljon on tullut? 

Oliko ennen niin, että huonosti tutkittu oli terve? Oliko niin ettei kertakaikkiaan uskallettu riekkua ja vahemmat pelkäsivät julkista häpeää jos antoivat lapsensa häärätä "huonosti kasvatettuna"?

Toki nyt medikalisoidaan ihan kaikki, diagnostiikka on kehittynyt jne. Mutta ei voi olla niin että meillä on sairas tai vajaateholla toimivia nuoria valtaosa ikäluokista? 

Karut näkymät, työtehon, työllistymisen ja sairaseläke sekä lääkekustannusten osalta?

Kasvatus on muuttunut vuosikymmenten kuluessa.

- 1980-luvulla annettiin remmiä jos lapsi ei totellut

- 1990-luvulla tukistettiin

- 2000-luvulla käskettiin jäähylle

- 2010-luvulla annettiin ruutukieltoa tai takavarikoitiin lempilelu

- 2020-luvulla annetaan nepsydiagnooseja

Monella on ajan kultaamat muistot, kun sanoo ettei ennen ollut erityisiä. Kyllä vaan oli... mietipä ap koko koulu läpi. Jos sun luokassa ei ollut, niin koulussa varmasti oli erityisiä. Tai sitten et vaan vieläkään tunnista, mikä käytöksessä kielii erityisyydestä. 

Minä olin pari vuotta 50 lapsen pikkukoulussa, kasarin alussa. Koulussa oli muutama erityislapsi vaikka oli pieni koulu. Oli oma erkkaope, joka piti tukitunteja mm lukihäiriö-lapsille.

Lukihäiriö silloin jo siis tunnettiin. Nepsydiagnooseja ei silloin vielä kait tunnettu, mutta mun ystävä noilta kouluajoilta taisi olla autisti. Oli tukiopetuksessa, käyttäytyi silloin kuten asperger ja on saanut autistisen lapsen itse. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aloituksen pointti taisi olla, että miten ihmeessä nyt tuntuu että ilman jotain neuron/psyki dg.tä ilman oleva lapsi tai nuori on enemmän poikkeus?

Mistä näitä "erityisiä" näin paljon on tullut? 

Oliko ennen niin, että huonosti tutkittu oli terve? Oliko niin ettei kertakaikkiaan uskallettu riekkua ja vahemmat pelkäsivät julkista häpeää jos antoivat lapsensa häärätä "huonosti kasvatettuna"?

Toki nyt medikalisoidaan ihan kaikki, diagnostiikka on kehittynyt jne. Mutta ei voi olla niin että meillä on sairas tai vajaateholla toimivia nuoria valtaosa ikäluokista? 

Karut näkymät, työtehon, työllistymisen ja sairaseläke sekä lääkekustannusten osalta?

Kasvatus on muuttunut vuosikymmenten kuluessa.

- 1980-luvulla annettiin remmiä jos lapsi ei totellut

- 1990-luvulla tukistettiin

- 2000-luvulla käskettiin j

Miettikää millainen koululaitos oli 50-60 luvuilla, kun sodan kokeneet miesopettajat pitivät kuria. 

Toisaalta omat vanhempani sitten osallistuivat ansiokkaasti yhteiskunnan rakentamiseen. 

Vierailija kirjoitti:

Aloituksen pointti taisi olla, että miten ihmeessä nyt tuntuu että ilman jotain neuron/psyki dg.tä ilman oleva lapsi tai nuori on enemmän poikkeus?

Mistä näitä "erityisiä" näin paljon on tullut? 

Oliko ennen niin, että huonosti tutkittu oli terve? Oliko niin ettei kertakaikkiaan uskallettu riekkua ja vahemmat pelkäsivät julkista häpeää jos antoivat lapsensa häärätä "huonosti kasvatettuna"?

Toki nyt medikalisoidaan ihan kaikki, diagnostiikka on kehittynyt jne. Mutta ei voi olla niin että meillä on sairas tai vajaateholla toimivia nuoria valtaosa ikäluokista? 

Karut näkymät, työtehon, työllistymisen ja sairaseläke sekä lääkekustannusten osalta?

Kasvatus on vapaampaa, lapsi osallistetaan päätöksentekoon. Siis puhun päiväkodista, koulusta. Kotona voi olla tiukempi kuri (kuten vanhemmilla itsellään lapsena) mutta ammattikasvattajat seuraa nykytrendejä.

Ei kielletä liikkumasta tunnilla esim. Opettajalta voi kysyä kesken tunnin, saa ns keskeyttää kunhan ensin viittaa. Aivan ennen kuulumatonta olisi ollut omassa lapsuudessa, että lapset osallistuu näin tuntiin. 

Hyvää ja huonoa joo. Nyt oletetaan kaikilta lapsilta itseohjautuvuutta, vaikka taivaan tosi on että vähänkään erityinen ei siihen kykene, toiminnanohjauksessa kun on häikkää, ja alkaa sitten hälisemään. Jos opetus olisi edelleen täysin opettajavetoista, eikä keskustelevaa tai osallistavaa tai "valitkaa itse aiheenne", niin ne erkatkin olisi paremmin hanskassa. He kaipaa niitä selkeitä raameja, ja jopa menestyvät kun asiat on selkeän mustavalkoisia. Ainakin osa heistä pystyisi silloin paremmin työskentelemään, eivätkä häirisi muita ihan niin paljon.

Toisaalta tiukan kurin luokassa, jossa ei saa yhtään liikkua, joku adhd voi käyttää kaiken energiansa siihen että "istu paikalla istu paikalla istu paikalla" eikä näin ollen pysty keskittymään ollenkaan opetukseen tai tehtäviin.  Rankaisun pelossa adhd näyttää päällepäin toimivan oikein, mutta ei kyllä oikeasti pysty oppimaan. 

Vierailija kirjoitti:

Aloituksen pointti taisi olla, että miten ihmeessä nyt tuntuu että ilman jotain neuron/psyki dg.tä ilman oleva lapsi tai nuori on enemmän poikkeus?

Mistä näitä "erityisiä" näin paljon on tullut? 

Oliko ennen niin, että huonosti tutkittu oli terve? Oliko niin ettei kertakaikkiaan uskallettu riekkua ja vahemmat pelkäsivät julkista häpeää jos antoivat lapsensa häärätä "huonosti kasvatettuna"?

Toki nyt medikalisoidaan ihan kaikki, diagnostiikka on kehittynyt jne. Mutta ei voi olla niin että meillä on sairas tai vajaateholla toimivia nuoria valtaosa ikäluokista? 

Karut näkymät, työtehon, työllistymisen ja sairaseläke sekä lääkekustannusten osalta?

"Mutta ei voi olla niin että meillä on sairas tai vajaateholla toimivia nuoria valtaosa ikäluokista? "

Ei olekaan. Mistä ihmeestä tempaisit että valtaosa olisi. Hakee minkä lähteen tahansa, niin muutamasta prosentista puhutaan. Valtaosa on täysin tavallisia lapsia. Ihan kuten ennenkin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aloituksen pointti taisi olla, että miten ihmeessä nyt tuntuu että ilman jotain neuron/psyki dg.tä ilman oleva lapsi tai nuori on enemmän poikkeus?

Mistä näitä "erityisiä" näin paljon on tullut? 

Oliko ennen niin, että huonosti tutkittu oli terve? Oliko niin ettei kertakaikkiaan uskallettu riekkua ja vahemmat pelkäsivät julkista häpeää jos antoivat lapsensa häärätä "huonosti kasvatettuna"?

Toki nyt medikalisoidaan ihan kaikki, diagnostiikka on kehittynyt jne. Mutta ei voi olla niin että meillä on sairas tai vajaateholla toimivia nuoria valtaosa ikäluokista? 

Karut näkymät, työtehon, työllistymisen ja sairaseläke sekä lääkekustannusten osalta?

Kasvatus on muuttunut vuosikymmenten kuluessa.

- 1980-luvulla annettiin remmiä jos lapsi ei totellut

- 1990-luvulla tukistettiin

- 2000-luvulla käskettiin jäähylle

- 2010-luvulla annettiin ruutukieltoa tai takavarikoitiin lempilelu

- 2020-luvulla annetaan nepsydiagnooseja

Tätä menoa joskus muutaman vuosikymmenen päästä lapsia ei saa enää edes komentaa.

Vierailija kirjoitti:

Ehkäpä joudutaan menemään takaisin rajatumpaan kasvatukseen. Mutta kuten nyt kun rajataan kännykän käyttöä, vanhemmat ovatkin ongelma?

Kun meidän Irmapetterin täytyy saada soittaa äitylille...

Ihan häviävän pieni murto-osa vanhemmista hakee kännykänkäytölle erityislupaa. Hekin tekevät sen erityisopettajan kanssa yksissä tuumin.  Ei tarvi tätäkään nyt yrittää kääntää päälaelleen, ei tuo ole totta, että "vanhemmat ovatkin ongelma". 

En valitettavasti muista minkä koulun kohdalla uutisoitiin, mutta kun rehtori kertoi vanhempainillassa tästä kännykkäkiellosta - vanhemmat puhkesivat taputuksiin. Joo, vanhemmat tässä ovatkin ongelma olleet, juupajuu.