Missä 70-luvun kouluissa oli kaikki ääni, valo jne. erityisherkät ja nepsyt?

Mietin tuossa kännykkä-koulu keskustelussa tätä, kun eräs äiti perustelee ysiluokkalaisen "pakkoa" pitää puhelin kouluaikana.

Ysiluokkalainen saa paniikkihäiriökohtauksia, ja tarvitsee äidin luurin päähän helpottamaan oloaan.

Mites se työelämä sitten sujuu? 

Eikös tässä tarvita jo muutakin apua kuin äiti luurinpäähän? Ongelmahan ei näin häviä, itseasiassa pahenee ja riippuuussuhde on jo pedattu?

Ei olisi tullut kuuloonkaan ennenvanhaan.

Äidit eivät olisi edes lähteneet tähän. Nuori olisi raijattu lääkäriin ja niin usein että ongelma olisi ohi/hoidettu.

Vierailija kirjoitti:

Mietin tuossa kännykkä-koulu keskustelussa tätä, kun eräs äiti perustelee ysiluokkalaisen "pakkoa" pitää puhelin kouluaikana.

Ysiluokkalainen saa paniikkihäiriökohtauksia, ja tarvitsee äidin luurin päähän helpottamaan oloaan.

Mites se työelämä sitten sujuu? 

Eikös tässä tarvita jo muutakin apua kuin äiti luurinpäähän? Ongelmahan ei näin häviä, itseasiassa pahenee ja riippuuussuhde on jo pedattu?

Ei olisi tullut kuuloonkaan ennenvanhaan.

Äidit eivät olisi edes lähteneet tähän. Nuori olisi raijattu lääkäriin ja niin usein että ongelma olisi ohi/hoidettu.

työelämässä facebook korvaa äidin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erityisherkkyys lähti ennenvanhaan remmillä.

Väkivalta ei ole ratkaisu, mutta on tuossa se totuuden siemen, että nykylapset on kasvatettu niin pumpulissa, että pieninkin vastoiskäyminen ja epämukavuus tuntuu maailmanlopulta.

Ideologisista syistä kaikki toimvat keinot (kuten remmi) on kielletty. Jäljellä olevia keinoja ovat tunnepuhe ja nepsyjutut, eikä niillä käytännössä saada järjestystä ylläpidettyä.

Oletko tosiaan niin hoopo että ehdotat remmiä ratkaisuksi esim. ADHDn oireiluun? Kannattaisi ymmärtää alkeita edes sen verran että impulssikontrollin ongelmiin sellainen toimintamalli toimii lähinnä niin että vankiloissa riittää murhaajia jatkossakin!

Näitä hoopoja on Suomi täynnä ja mikä pahinta: he saavat kulkea vapaana ja lisääntyä vapaasti. Siksi maailma ei parane. 

Meitä oli 36 oppilasta luokassa, yksi opttaja, ei kouluavustajia.  Opettajia kunnioitettiin ja toteltiin.  Myös vanhemmat.

Minä olin käytävällä. Ahdistunut,ylikuorimittunut adhd/autisti. Opettaja pääsi helpommalla,kun käskytti käytävään. Menin yleensä istumaan portaiden alle jossa oli hämärää. Ruokailu oli kamalaa ja  usein menin vessaan piiloon,kun muut meivät syömään. 

Diagnoosit sain 40-vuotiaana

Mulla oli luokalla yksi, jolla oli jotain valo- ja ääniherkkyyttä ja esim. loisteputket häiritsivät. Se tulkittiin silloin 70-luvulla migreenioireiluksi. Ja saattoi tietysti olla sitäkin, mitään muuta erikoista kun hänessä ei ollut. En ole tavannut häntä koulun jälkeen. 

Vierailija kirjoitti:

Mietin tuossa kännykkä-koulu keskustelussa tätä, kun eräs äiti perustelee ysiluokkalaisen "pakkoa" pitää puhelin kouluaikana.

Ysiluokkalainen saa paniikkihäiriökohtauksia, ja tarvitsee äidin luurin päähän helpottamaan oloaan.

Mites se työelämä sitten sujuu? 

Eikös tässä tarvita jo muutakin apua kuin äiti luurinpäähän? Ongelmahan ei näin häviä, itseasiassa pahenee ja riippuuussuhde on jo pedattu?

Ei olisi tullut kuuloonkaan ennenvanhaan.

Äidit eivät olisi edes lähteneet tähän. Nuori olisi raijattu lääkäriin ja niin usein että ongelma olisi ohi/hoidettu.

Ja jos äiti käy töissä niin nuoren rauhoittelu on pois työajasta. Muistan yhden äidin jonka mukulat soittelivat joka päivä monta kertaa.

Tämä ei ole vain nuoren syy. Miksi vanhemmat laittavat lapsille paikannusta ja opettavat soittamaan joka helekutin asiasta? Hei äiti, lähden nyt koulusta, hei äiti, otan lasin mehua, hei äiti, saako Janipetteri tulla meille? Omani opetin jo eskari-ikäisenä olemaan yksin ensin vartin, sitten puoli tuntia. Alaluokilla soitin kahvitauolla kotiin ja varmistin että pärjäilee hyvin. Lapselle voi näyttää että tässä on välipala/iltaruoka, kaveri voi olla kasiin asti jos läksyt on tehty ja muuta. Nämä voi vaikka laittaa paperille ja jääkaapin oveen jos tosiaan on nepsy-lapsi. Jatkuva luurissa roikkuminen vain pahentaa tilannetta sekä lapsella että vanhemmalla. T: Nepsy-äiti 

Lainaukset ei näköjään toimi, mutta ADHD ei ole levottomuutta ja tottelemattomuutta. Tai voi se olla sitäkin, mutta se on paljon muutakin. Vähän turhauttava keskustelu jälleen kerran, kun "tietäjät" tulee kertomaan "faktoja". Ja vaikka diagnoosien määrä on noussut niin edelleen 20 prosenttia EI diagnosoida. 

Itse kävin koulua -80 ja -90 -luvulla.   Olin koko peruskoulun  keskittymishäiriöinen ja rauhaton sielu.  Silti  sinne kouluun mentiin ilman erillisiä vaatimuksia ja siellä keskityttiin tuntien aiheisiin, oli se sitten kivaa tai ei.  Jos ajatus lähti liikaa harhailemaan,  yleensä riitti , että opettaja joko mainitsi tiukempaan sävyyn tai sitten käveli ihan pulpetin viereen hetkeksi seisomaan, että saatiin keskittyminen takaisin itse asiaan.  Muistaakseni käytävälle jouduin tasan kaksi kertaa.     Ei siihen tarvittu äidille soittamisia kesken päivän.   

Monesti yläasteella itse mietin, että olisin jopa hyötynyt enemmän tarkkikselle pääsystä, mutta kuitenkin jonkin verran arkana en uskaltanut koskaan tuoda asiaa esiin.    Ja silti oppivelvollisuus tuli suoritettua ns. määräajassa.

Ala-asteelta lähtien myös tietyt itsenäistymisen alkeet tulivat tutuksi kun kummatkin vanhemmat olivat töissä myöhempään, niin sitten sitä vaan tehtiin välipalat itse, läksyt hoidettiin ja sitten sai mennä kavereiden kanssa ulos. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mietin tuossa kännykkä-koulu keskustelussa tätä, kun eräs äiti perustelee ysiluokkalaisen "pakkoa" pitää puhelin kouluaikana.

Ysiluokkalainen saa paniikkihäiriökohtauksia, ja tarvitsee äidin luurin päähän helpottamaan oloaan.

Mites se työelämä sitten sujuu? 

Eikös tässä tarvita jo muutakin apua kuin äiti luurinpäähän? Ongelmahan ei näin häviä, itseasiassa pahenee ja riippuuussuhde on jo pedattu?

Ei olisi tullut kuuloonkaan ennenvanhaan.

Äidit eivät olisi edes lähteneet tähän. Nuori olisi raijattu lääkäriin ja niin usein että ongelma olisi ohi/hoidettu.

Ja jos äiti käy töissä niin nuoren rauhoittelu on pois työajasta. Muistan yhden äidin jonka mukulat soittelivat joka päivä monta kertaa.

Tämä ei ole vain nuoren syy. Miksi vanhemmat laittavat lapsille paikannusta ja opettavat soittamaan joka helekutin asiasta? Hei äiti, lähden nyt koulusta, hei äiti, otan lasin mehua, hei äiti, saako Janipetteri tulla meille? Omani opetin jo eskari-ikäisenä olemaan yksin ensin vartin, sitten puoli tuntia. Alaluokilla soitin kahvitauolla kotiin ja varmistin että pärjäilee hyvin. Lapselle voi näyttää että tässä on välipala/iltaruoka, kaveri voi olla kasiin asti jos läksyt on tehty ja muuta. Nämä voi vaikka laittaa paperille ja jääkaapin oveen jos tosiaan on nepsy-lapsi. Jatkuva luurissa roikkuminen vain pahentaa tilannetta sekä lapsella että vanhemmalla. T: Nepsy-äiti 

Yksi iso syy tuolle on se, että moni lapsi ei osaa kelloa, tai vaikka osaisi niin ei ole oppinut seuraamaan ajan kulua ja tekemään asioita sovittuun aikaan. Tällöin kaikesta pitää sopia heti ja siinä paikalla eli yleensä puhelimen välityksellä.

70-luvulla ADHD oireisiin oli tehokas lääke, joka haettiin pihakoivusta. Nykyään se on kielletty.

Vierailija kirjoitti:

Itse kävin koulua -80 ja -90 -luvulla.   Olin koko peruskoulun  keskittymishäiriöinen ja rauhaton sielu.  Silti  sinne kouluun mentiin ilman erillisiä vaatimuksia ja siellä keskityttiin tuntien aiheisiin, oli se sitten kivaa tai ei.  Jos ajatus lähti liikaa harhailemaan,  yleensä riitti , että opettaja joko mainitsi tiukempaan sävyyn tai sitten käveli ihan pulpetin viereen hetkeksi seisomaan, että saatiin keskittyminen takaisin itse asiaan.  Muistaakseni käytävälle jouduin tasan kaksi kertaa.     Ei siihen tarvittu äidille soittamisia kesken päivän.   

Monesti yläasteella itse mietin, että olisin jopa hyötynyt enemmän tarkkikselle pääsystä, mutta kuitenkin jonkin verran arkana en uskaltanut koskaan tuoda asiaa esiin.    Ja silti oppivelvollisuus tuli suoritettua ns. määräajassa.

Ala-asteelta lähtien myös tietyt itsenäistymisen alkeet tulivat tutuksi kun kummat

Millä tavalla kommenttisi liittyy asiaan? ADHD ei ole sitä, että keskittyy kun joku käskee. Vai meinaatko, että jalaton alkaa kävelemään, kun vaan joku käskee? Kaikillahan ajatus joskus harhailee. 

Vierailija kirjoitti:

70-luvulla ADHD oireisiin oli tehokas lääke, joka haettiin pihakoivusta. Nykyään se on kielletty.

Uskoisin, että jossain vaiheessa tämän nykyisen sekoilun lastenkasvatuksessa on pakko päättyä ja palataan vanhaan. Ihmiset kestävät lievää sekoilua pitkän aikaa ja massiivista sekoilua vähän aikaa mutta eivät pitkän aikaa jatkuvaa massiivista sekoilua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse kävin koulua -80 ja -90 -luvulla.   Olin koko peruskoulun  keskittymishäiriöinen ja rauhaton sielu.  Silti  sinne kouluun mentiin ilman erillisiä vaatimuksia ja siellä keskityttiin tuntien aiheisiin, oli se sitten kivaa tai ei.  Jos ajatus lähti liikaa harhailemaan,  yleensä riitti , että opettaja joko mainitsi tiukempaan sävyyn tai sitten käveli ihan pulpetin viereen hetkeksi seisomaan, että saatiin keskittyminen takaisin itse asiaan.  Muistaakseni käytävälle jouduin tasan kaksi kertaa.     Ei siihen tarvittu äidille soittamisia kesken päivän.   

Monesti yläasteella itse mietin, että olisin jopa hyötynyt enemmän tarkkikselle pääsystä, mutta kuitenkin jonkin verran arkana en uskaltanut koskaan tuoda asiaa esiin.    Ja silti oppivelvollisuus tuli suoritettua ns. määräajassa.

Ala-asteelta lähtien myös tiety

Millä tavalla kommenttisi liittyy asiaan? ADHD ei ole sitä, että keskittyy kun joku käskee. Vai meinaatko, että jalaton alkaa kävelemään, kun vaan joku käskee? Kaikillahan ajatus joskus harhailee. 

ADHD ei ole mitään "jalattomuutta". Se on vain sovittu nimitys tietynlaiselle käytökselle.

Ennenvanhaan ei lapsen ajatuksista ja tunteista tehty numeroa. Jos valitti, rankaistiin. Jos kärsi, kärsi yksin ja kehitti omat selviytymismekanisminsa.

Voisi ajatella että nykyään on levottomampaa kouluissa, mutta kyllä silloin 80-90-luvuillakin oli välillä hirveä meteli ja hässäkkä luokissa. Väkivaltaa oli myös, ja siihen ei välttämättä edes puututtu, riippuen opettajasta. 

Minä kävin koulua 50- ja 60-luvuilla.  Missä ne ahdistushäiriöiset ja neurootikkolapset silloin olivat?  Meillä oli luokassa aina hyvä järjestys ja jos jotain pientä oli, niin opettajan käskystä lakattiin höpisemästä.  Minä menin aina koulun jälkeen tyhjään kotiin ja minun tehtäväni oli ruokkia koira ja kissa ja keittää kahvit puoli viideksi, kun vanhemmat tuli töistä kotiin.  Kahvi oli joskus kuin teetä ja joskus kuin tervaa, mutta minulla oli "tehtäviä," se oli tärkeätä. 

Meitähän oli vielä paljon enemmän kuin nykylapsia.  En muista mitään metelöintiä muuten kuin välitunnilla.  Kukaan ei voi väittää, että olisi ollut liian rauhatonta, liian valoisaa (loisteputkia ei ollut), liian yhtään mitään.  Mukavaa  meillä oli ja opettajaa me kaikki suorastaan palvoimme, hän oli niin ihana ihminen.  Aina toteltiin.

Miksi ihmeessä me niin hyvin tottelimme opettajia silloin?  Eikö meille ollut kukaan opettanut, että meidän pitää saada toteuttaa itseämme, vaatia itsellemme tilaa, vaatia huomiota, vaatia parempaa kouluruokaa ja jättää syömättä jos ei saatu mitä haluttu (me söimme aina kaiken mitä tarjottin, koska niin se vain oli, että ruokaa piti syödä), koskaan ei opettajia haistateltu eikä muutenkaan puhuttu rumia, aikuisia toteltiin eikä meitä mikään ahdistanut.  Sen mitä tiedän, niin suurin piirtein kaikki minun ekaluokan luokkatoverini on pärjänneet hyvin elämässä.  

Miten se on mahdollista, että meidät saatiin niin hyvin pidettyä järjestyksessä, vaikka mitään kauheata kuria ei kenellekään pidettykään?  En muista alakouluajoilta mitään konflikteja ikinä. 

Yhteiskoulussa ja lukiossa saattoi jo jotain skismaa ollakin, tosin vielä hyvin säällisiä olimme silloinkin.  Mutta silloin alkoi nuorison uusi tuleminen, uusi nuorisokulttuuri, joka meille tuli lähinnä Beatles-yhtyeen ohessa.  Pojat kasvatti beatlestukkaa ja tytöt nosti hameenhelmat vesirajaan ym.  Siitä saattoi joidenkin vanhojen opettajien kanssa tulla sanomista ja pojat oli siinä iässä, että tykkäsivät ärsyttää.  Hyvin viatonta se kuitenkin oli.  Kyllä se fokus meillä kumminkin enemmän siinä koulunkäynnissä oli.  Haluttiin hyviä arvosanoja.

Lukiossa oli hirveän hyvä luokkahenki, ei ketään kiusattu eikä näykitty.  Ei edes sitä luokan pullukkapoikaa, josta tuli jostakin syystä ns. kaikkien kaveri.  Olisiko joku meistä ollut jotenkin erityisen ahdistunut ja masentunut ja kärsinyt jostan, ei ainakaan kenestäkään sellaista huomattu, mutta uskon että olisimme kyllä huomanneet.  Niin paljon olimme yhdessä kaikki.  

Miksi nykylapset ja nuoret on niin masentuneita?  Maailman tilanne toki huolestuttaa nykyään jo varmaan kaikkia, mutta huolestutti se meitä silloin aiemminkin.  Mehän otimme kantaa kaikkeen ja osoitimme mieltämme milloin minkin asian puolesta, tietenkin tehden hurjia ylilyöntejä, mutta se kuuluu nuoruuteen.  

Ihmiskunnan geneettinen rappeutuminen ei ollut 70-luvulla edennyt vielä niin pitkälle. Rappeutuminenhan etenee joka sukupolvi, kun erilaiset haitalliset mutaatiot lisääntyvät.

Vierailija kirjoitti:

Itseäni on aina äänet ärsyttäneet, mutta olin ihan normiluokalla. Tunneilla piti olla hiljaa ja kykenin siten keskittymään opetukseen. Muistan kyllä että oli teinipoikia joilla jalka aina vemppasi ja naputtivat kynllä tms jolla sai hermostoa rauhoitettua. Joskus sitten lävähti märkä sieni opettajan päähän niin kykeni poistumaan (poistettiin) luokasta. 

Pojat laittoivat nastoja opettajan tuolille, sitten heillä oli hauskaa jos opettaja istui nastojen päälle.

Moni yliherkkä oli ihan siellä samassa luokassa kuin muutkin. Jos olisi mennyt valittamaan, ettei kestä sitä meteliä ja levottomuutta, niin vastaus olisi ollut, että kyllä se vaan on kestettävä.

Ainoastaan jos oppilaan käytös olisi ollut silminnähden omituista ja häiriintynyttä, niin silloin varmaankin asiaa olisi käsitelty. Olisiko sitten ollut apukoulu vaihtoehtona. 

Moni on käynyt koulussa tuskaisena. Olisi ollut häpeä paljastaa heikkoutensa. Niinpä moni yritti kaikin keinoin peittää yliherkkyysongelmansa.

Eräs tyttö koulussamme lopetti tulemasta kouluun. Kukaan ei saanut hänestä mitään irti, miksi hän ei tule. Häntä ei kiusattu, mutta jostain syystä hän ei voinut olla koulussa. En tiedä mitä hänelle sitten tapahtui. 

Ysärillä jouduin tarkkikselle ja siellä ope ei välittänyt edes opettaa mitään eikä poissaoloja kirjattu koska tarkkikselle joutuneet nähtiin menetettyinä tapauksina. Kait olenkin sellainen kun en ole ikinä töihin joutunut.